Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Rantakulma’

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

Read Full Post »

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.

 

 

Read Full Post »

Tämän viikonlopun jälkeen enää yksi viikonvaihde ennen joulua. Huh, ja paljon on vielä tekemättä ennen kuin aatto koittaa. Eilinen perjantai oli puuhakas paketointi-ilta – pilteille ja aikuisillekin alkoi valmistua toivottavasti mieluisia joululahjoja. Fonziekin sai pakettiinsa ison koiranluun. Vaatekaapin ylähyllylle piiloon laitettu luu olikin jo syytä paketoida, kun kaapin vaatteemme alkoivat jo haiskahtaa sanonko mille. Pidin vaimoni kanssa keittiötämme pukin pajana ja samalla kuuntelimme ”juutuubista” kaikkea mahdollista joulumusiikkia. Vuosia sitten työmatkalla Pukkilaan kuulin Petran laulamana kappaleen ”Tulkoon joulu” (säv. ja sanat Pekka Simojoki). Upea laulu ja entisen Tiktak-yhtyeen solistin herkkä tulkinta! Myös eilen lahjapaketin naruja kähertäessämme kappale säväytti. Kuka oli kappaleen sovittaja, sitä tietoa en löytänyt. Voin kuvitella tästä melodiasta monia ja toisistaan poikkeavia sovituksia, myös puhtaasti instrumenttikappaleita joulun tunnelmaa nostamaan.

Pian edessä oleva ja kontolleni annettu tärkeä joulutehtävä on kuusen haku. Se on stressin paikka, ei käy kieltäminen. Vaimoni toiveena on saada kotiimme kapea latvakuusi tai joka tapauksessa kapea ja säännöllinen puu. Hän varmaan muistelee aikoja, kun nuorempana hain lähimetsän kaadetuista ja sinne unohdetuista puista vankkaoksaisen latvakuusen. Eivät ne kuuset täydellisiä olleet, mutta vuosien saatossa alkavat siltä tuntua. Viime vuosina olen pitänyt perinteenä hankkia joulupuu samalta, Sebastian Lindholmin näköiseltä kuusenmyyjältä lähikauppamme parkkipaikalta. Rantakulman metsien luonnonkuusi on lopulta aina kelvannut ja saanut koristeltuna jopa ihailevia katseita. Mutta usein joulupuumme on vaatinut tuunaamista: nuo oksat lyhemmiksi, ja vielä vähän tuoltakin; ja käännetäänpäs kuusi sittenkin noin päin. Kuinkahan käy tänä vuonna? Oksasakset on jo esillä – poraa tuskin tarvitaan.

Tänä vuonna näyttää tulevan lumeton joulu Etelä-Suomeen. Siltä alkaa vaikuttaa. Kukapa ei toivoisi valkeaa lumipeitettä, joka koristelisi jouluiseksi mustan maan. Sitä toivoo myös jokainen valokuvausta harrastava – kun se paras talvikuva ikinä on vielä ottamatta. Olen joulukuussa kierrellyt metsiä ja peltoja kameroineni, mutta aika vaatimattomia talvikuvia on kamerani kennoon piirtynyt hämärän ja lumettoman maan takia. Mutta jos tumma metsä on suomalaiselle tuttuakin tutumpi, onko se sitä myös ranskalaiselle? Mitä jos vähän tuunaan niitä kuvia? Joulukuun alkupuolen kuvissa oli onneksi vähän lunta – Pohjolan valkean joulun illuusiosta on pidettävä kiinni.  Avasin luukun 14 – kamerani muistikortin luukun – siirsin bitit tietokoneeseeni ja ryhdyin puuhaan. Sitä ennen haluan toivottaa kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vierailijoilleni Oikein Hyvää Joulua 2013!

Hyvää joulua!

Hyvää joulua!

God Jul!

God Jul!

Häid Jõule!

Häid Jõule!

Fröhliche Weihnachten!

Fröhliche Weihnachten!

Joyeux Noël!

Joyeux Noël!

Feliz Navidad!

Feliz Navidad!

Merry Christmas!

Merry Christmas!

Read Full Post »

Auringonpaisteesta huolimatta lämpötilat pysyttelivät päivästä toiseen vain muutamassa lämpöasteessa. Yöt olivat yhä kylmiä, lumi suli hitaasti, lämpimät tuulet eivät yltäneet Pohjolaan. Oliko sää ihan poikkeuksellinen? Tuskinpa vain, on tällaista ollut ennenkin. Muistelen, että armeijavuotenani 1966 oli juuri samanlainen kevättalvi. Hiihtelimme Haminan metsissä vielä huhtikuun lopulla vähän ennen kotiuttamistamme. Ryhmä eteni työläästi ryteikköisen metsärinteen upottavassa hangessa. Kamina poukkoili ahkiossa, jonon vauhti kiihtyi ja edempänä jonkun suksi tarttui näreeseen. Törmäys oli väistämätön; hiihtäjät lakosivat rinteeseen ja kamina lensi ahkiosta suoraan … Hupsista, taisin eksyä harhaladuille? Ehkä niistä reissuista joskus toiste?

Pääsiäisen ajan piti olla perheellemme rauhallinen jakso kaiken kiireen ja touhun keskellä. Toisin oli päätetty. Kotiimme majoittui parikin pientä pelimiestä, toinen kolmeksi päiväksi ja toinen vajaaksi kahdeksi päiväksi. Eipä siinä mitään; serkkupoikia vietäisiin nyt raikkaaseen kevättalviseen luontoon isoisänsä kanssa. Emme vielä näkisi muuttolintuja, mutta tarpoessamme lumisia metsäteitä ja koskien reunamia hankkisimme taatusti hyvät yöunet. J-pojan kanssa availimme silmiämme Nurmijärven Myllykoskella, ja L-poikaa pyörittelin seuraavana päivänä Vantaan yläjuoksulla Hyvinkäällä. Myllykoski on parhaimmillaan vaikuttava näky, vielä ei kuitenkaan ollut kevätkuohujen aika. Paikka on helppo löytää Siippoontien varrelta Hämeenlinnan moottoritien tuntumasta. Itselleni käynti Myllykoskella oli ensimmäinen, mutta tuskinpa viimeinen – koski on nähtävä uudelleen myöhemmin keväällä.

”No nyt on jo vähän sinne päin”, hihkuin riemuissani, kun katselin ensimmäisiä, uudella teleobjektiivilla ottamiani kuvia! Kuvauskalustoni ei ole digiaikana ollut koskaan mikään kovin kaksinen, mutta uusi hankintani oli yllätys. Tamronin edullinen 70-300 mm:n tele (AF 70-300 mm Di LD Macro) antaa luontoihmiselle työkalun, jolla viimeinkin saa kotiinviemisinä kohtuullisia eläin- ja lintukuvia – ja makroasetuksella hienoja kasvikuvia. Putki sopii erinomaisesti myös muotokuviin, joihin halutaan epäterävä tausta. Eläväisen L-pojan pääsiäisjumppaa aurinkoisella keväthangella oli ilo kuvata. Putki toimi ja tarkensi hienosti Pentax K-5:n kumppanina. Ei se vielä mikään prolinssi ole, mutta omat tarpeeni tyydyttää oikein hyvin. Mutta kuvaajan ruokahalu kasvaa kaiken aikaa. Eniten kaipaan nyt putkea, jonka päässä lämpö väreilisi, putken reunoilla saisi olla vähän vääristymiäkin, kunhan värit olisivat helakanvihreitä ja keltaisia, nurmi viheriöisi, koivut olisivat hiirenkorvilla – ja putkesta kuuluisi: tsirp, tsirp, tsirp! Voisi olla kevään hittiputki.

Aamulenkin käpytikka

Aamulenkin käpytikka

J-poika Nurmijärven Myllykoskella

J-poika Nurmijärven Myllykoskella

Myllykosken opastaulu

Myllykosken opastaulu

Myllykoski vielä talviunessa

Myllykoski vielä talviunessa

Myllykoski vielä talviunessa

Yksi Myllykosken kävelysilloista

Kirjoittaja J-pojan kuvaamana

Kirjoittaja J-pojan kuvaamana

Rantakulman koskikara

Rantakulman koskikara

Vantaanjoki, Rantakulma

Vantaanjoki, Rantakulma

Pajunkissat

Pajunkissat

L-poika kiikaroimassa

L-poika kiikaroimassa

L-pojan pääsiäisjumppa

L-pojan pääsiäisjumppa

Jumppa on kivaa

Jumppa on kivaa

Tulppaanit

Tulppaanit ja vaimon rahkapiirakka

Read Full Post »

Luulin, että seitsemän viikkoa kestänyt flunssani alkaisi jo asettua, mutta kaikkea muuta: nenä oli yhä tukkoinen ja vielä loppuvaiheessa toinen silmäni heittäytyi araksi ja punertavaksi. Vaimollani oli lähes sama tilanne, mutta hän oli kärsinyt flunssaa viikon vähemmän. Kaikesta huolimatta olin päättänyt vapaana viikonloppuna lähteä lähiluontoon kevään merkkejä etsimään. Mikä olisi tilanne Nukarinkoskella? Sehän täytyisi tsekata. Ja paluumatkan kotiin tekisin Vantaanjokea myötäillen Rantakulman virtapaikan kautta. Ehkä voisin sulassa nähdä kevään ensimmäisen telkän.

Nukarinkoski oli vielä kovin talvinen. Koskea ja sen yläpuolista virtaa peittivät paksut lumi- ja jäämassat. Virta oli jo jääkansia kovertanut, mutta kestäisi vielä useita päiviä, ennen kuin jäät irtoaisivat, metsien ja peltojen lumet sulaisivat ja kosken vesimäärä kasvaisi huippuunsa. Silloin koskikanjonin möyrinä ja jäiden törmäily kuuluisi kauaksi – läheisen Hämeentien moottorimelu olisi vienoa hurinaa kosken pauhun rinnalla. Elämä on ihmisen parasta aikaa, mutta minulle kevät on se kaikkein paras. Paitsi silloin, kun Nukarinkosken hienoilla ulkoilupoluilla astuu vetelään koiran läjään! Kanjonin poluilla ei sääntöjä näköjään tunneta eikä sääliä anneta. Pari iloisesti sirkuttavaa pyrstötiaista sai kirjoittajan unohtamaan harminsa ja palautti taas uskon elämään.

Nautin pikkutermoksestani kupillisen kuumaa ja aloin tehdä lähtöä Vantaanjokea ylöspäin, Rantakulman suuntaan. Sulapaikka oli pian näkyvillä – ja kappas vain, ei mikään turha reittivalinta: kymmenkunta laulujoutsenta piti joella taukoa! Joutsenet erottuivat kookkaina, valkeina lintuina kauas aamun usvassa. Hieno kohtaaminen maaliskuun koleudessa. Siinä oli kirjoittajalle kevään merkki! Tarkkaan ottaen kevään merkkejä oli yhdeksän. Kun lähestyin joutsenia lumihangessa kahlaten, tulivat linnut levottomiksi. Kolme harmaata nuorukaista lähti pian sulasta lentoon. Valkoiset aikuiset joutsenet sen sijaan antoivat tulla sopivalle kuvausetäisyydelle. Olen jo pitkään harkinnut oikean lintuharrastajan kameran hankintaa, mutta nyt sain taas sen todeta: paras teleobjektiivi on terveet jalat ja pitkävartiset Nokian kumisaappaat!

Kotona kurkkuni tuntui taas karhealta ja taisi silmäkin uudelleen punottaa. Olin reissuuni kuitenkin tyytyväinen. Viis kunnon yöunista ja aamun rauhasta kahvikupin ja aamulehden parissa. Kevätkausi oli avattu ja kevään ensimmäiset merkit kerätty. Flunssakin häipyy varmaan ennen pitkää, mutta kevät on elettävä ja koettava juuri nyt. Lauantain kauppareissunkin kestän kuin mies. Ja voisihan sitä ostoksilla samalla vilkaista Canoneita, Nikoneja tai Pentaxeja – ja sitä pitkää putkea!

Nukarinkoski, Nurmijärvi

Jääkannet

Vauhti kiihtyy

Ruokapuu

Lahottajat

Kyltti

Lepän kävyt ja kukinnot

Nukarinkosken laavu

Kansallislintu

Aikuiset

Virran vahti

Aikuiset, toinen

Read Full Post »

Moni jo luuli, että kevät on aivan oven takana, kun pakkanen ei ollut laskenut viittä astetta alemmaksi moneen päivään. Parista lauhasta talvipäivästä ei pidä vielä kuvitella liikoja. Helmikuun puolivälissä pakkanen kiristyi takavuosien tiukkoihin lukemiin. Talitiaiset, viherpeipot ja talvehtivat mustarastaat saivat vielä pidätellä laulujaan ja säästellä energiavarojaan. Iloista, mutta vielä varovaista linnunlaulua oli jo kuultukin aurinkoisina, lauhoina aamuina.

Kylmää kyytiä on tulossa myös Suomen taloudelle ja työvoimalle. Nyt on sitten Suomen IT-teollisuuden lippulaiva Nokian vuoro joutua globaaliin pyöritykseen. Puunjalostusteollisuudessa oli shokeeraavat ajat hetki sitten. Alalta poispotkitut sen varmasti muistavat, mutta eivät halua muistella. Matkapuhelinjätin muutaman vuoden takainen etumatka kilpailijoihin nähden ei siis riittänyt, vaikka johtoasema tuntui horjumattomalta. Älypuhelinten kehittely ei edennyt kuten muilla toimijoilla ja Nokia jäi jalkoihin – vai oliko syyt lopulta ihan muualla? Kunpa Nokialle ja nokialaisille vain riittäisi pieni takapakki, mutta taitaa olla edessä iso remontti, tukeutuminen vielä suurempiin tekijöihin, itsenäisyyden kadottaminen, paljon työttömyyttä, paljon surua ja ahdinkoa niin johdolle, työntekijöille, yhteistyötahoille ja alihankkijoille – koko maalle.

Kylmä viima puhalsi Nurmijärven Rantakulmalla, kun kävin katsomassa Vantaan jokea mielimaisemassani vanhan puusillan luona. Siinä se Vantaa virtasi, tosin kovin pieneksi oli käynyt sulan veden alue. Ankaraa se on virrallakin. Joki kuitenkin vapautuu jääpeitteestään, saa pian lisääntyvän massansa kohisten ryntäämään eteenpäin ja kasvattaa varsilleen upeat vehreät, elämää täynnä olevat kasvustonsa. Kylmät tuulet ja pakkanen eivät lannista ikiaikaista virtaa – joki alkaa taas elää ja kukoistaa. Sen brändi pysyy ja kestää.

Vantaa, Rantakulma

Vanha puusilta

Sula

Peltomaisema, Rantakulma

Read Full Post »

Joulun aikaan ajatukset siirtyvät väistämättä myös lapsuuteen ja lapsuuden jouluihin. Monille vain lapsena koetut joulut ovat niitä oikeita ja parhaita. Itse en ajattele aivan noin – toki myös vanhempana, ja nyt jo isoisänä koetut joulut ovat olleet kokemisen arvoisia ja tunnelmiltaan lämpimiä. Ja näistä nykyisistä jouluista myös muistaa enemmän kuin jouluista yli puolivuosisataa sitten.

Varhaisimmat joulumuistoni liittyvät Helsingin Herttoniemeen. Muutimme ”Hertsikaan” Espoon Leppävaarasta, kun olin viiden vuoden ikäinen. Leppävaarasta minulla on vain hajanaisia muistikuvia, mutta yksikään niistä ei liity jouluun. Ei ehkä ihmekään, koska silloiset joulut vietettiin hyvin vaatimattomasti – ehkä kuusi sentään oli saatu hankituksi keikkuvalle puujalalleen. Silloiset, sotavuosien jälkeiset joulut eivät varmaan kovasti eronneet tavallisista arkipäivistä.

Herttoniemi (Länsi-Herttoniemi Vanhankaupungin lahden tuntumassa) oli kasvuympäristöni liki kahdenkymmenen vuoden ajan. Niiltä ajoilta on myös runsaasti joulumuistoja. Usein vietimme osan aatosta isäni vanhempien talossa Käpylässä, jossa Bertta-mummoni lisäksi asuivat myös Irja-tätini ja hänen poikansa Theo. Kun Käpylän mummon joulupöytä laatikoineen ja muine herkkuineen oli saatu putsatuksi, siirryimme aattoillaksi omaan kotiimme Herttoniemeen. Ykkösen ratikalla Hakaniemeen ja siitä bussilla itään päin. Hakaniemen torilta on minulle piirtynyt muistikuva Hakaniemen hallin takana olevan rakennuksen Oxygenol-valomainoksesta, joka korkeuksistaan valaisi autiota toria luoden omaa joulutunnelmaansa.

Ajat paranivat vähitellen ja kauppojen hyllyt alkoivat täyttyä niin ruoasta, vaatteista kuin leluistakin. Joululahjoihin kului perheiden talouksista jo sievoinen summa. Vähän alle kymmenen vuotiaat pojanvesselit eivät enää pukkeihin uskoneet – uskoivat pikemminkin siihen, että jossakin tässä kodissa täytyy olla lahjapiilo. Oma muistikuvani on kirkas erästä joulua edeltäviltä päiviltä. Olimme veljeni Esan kanssa löytäneet lahjakätkön, mutta se ei meille riittänyt: joitakin lahjoja täytyi kokeilla varmuudeksi etukäteen. Kätköpaikka oli keittiön kylmäkomeron taaimmainen nurkka (jossakin pottusäkin takana) ja houkutus lähempään tutkimukseen nousi ylivoimaiseksi. Muistan, että olisimme onnellisina soitelleet jommankumman lahjahaitaria (leluhaitari) päiviä ennen aattoa pimeän kylmäkomeromme lattialla. Kuinka saimme paketit alkuperäiseen asuun, sitä en tiedä enkä muista. Veljeni ei muistanut koko soittotuokiota, kun pari päivää sitten häneltä asiasta kyselin. Toinen vanhempiemme käyttämä kekseliäs lahjapiilo oli vanha pulsaattoripesukone. Eihän sinne kovin paljon tavaraa mahtunut, mutta olipa taas mukava todeta, että joulu oli tulossa – ja ainakin vanhempani uskovat joulupukkiin.

Herttoniemen kodissa jouluaaton ateria nautittiin usein toisen mummoni, äidinäitini Linnean kanssa. Olihan hän kiinteästi arjessamme mukana valmistaen äitini kanssa perheemme joulua ja jouluruokia. Isäni oli jouluisin vapautunut jouluisä, pois oli työhön sitoutunut, hieman kireähkö tukkuliikkeen apulaisjohtaja. Linnea-mummo sai jouluateriamme jälkeen monia jouluherkkuja kotiinsa vietäväksi. Poskissa hienoinen puna matkasi Linnea-mummomme, luullakseni aika tyytyväisenä, omaan joulunviettoonsa Arkadiankadulle.

Eräs perinne oman nuoren perheeni joulunvietossa Hyvinkäällä oli ”kuusenmetsästys”. Olimme muuttaneet eteläisen Hyvinkään uudelle asuinalueelle Hakalanmäkeen. Alueella, jossa kovasti rakennetaan, on myös puuta maassa kuin sodan jäljiltä. Kun aivan vieressä on kaadettu iso kuusi, asuntolainaa on paljon ja tuloja juuri riittävästi, ei kai kuusen latvuksen ottamista omiin kirjoihin voi suurena syntinä pitää. Niinpä useana vuonna otin tavakseni löytää jostakin läheltä kaadettu kuusi ja sahata latvakuusi omaan käyttöön. Vähitellen tietenkin aloin hankkia kuusemme kunniallisesti esim. Hakalan Torin parkkipaikan kuusenmyyjältä. Joulu ei enää tuntunutkaan joululta, ellen saanut asuntoomme Rantakulman kuusikon puuta tutuksi tulleelta kuusenmyyjältä. Lähes aina Rantakulman joulupuut ovat saaneet vierailtamme kehuja.

Hakalanmäen jouluumme kuului alkuaikoina myös pukin käynti, tietenkin. Pukkina oli joskus eräs naapurimme ja joskus lehden ilmoitussivuilta tilattu pukki tai pukki ja tontturyhmä. Kun lapset kasvoivat, oli pukkiperinteestä vaikea luopua. Niinpä useina vuosina teimme niin, että lähdin tyttäremme Jutan kanssa vähän ”ulkoilemaan” – ja kas kummaa, kun tulimme takaisin, olivat perheen äiti ja Tuomas-poikamme saaneet järjestettyä lahjasäkin ulko-oven eteen. Pukki oli siis käynyt, mutta oli kait ollut vähän kiire, kun ei malttanut tulla sisälle asti.

Viime vuosien jouluina kotimme on ollut ison joukon aatonviettopaikkana. Vaimoni on tehnyt töitä uupumukseen asti joulun pääarkkitehtinä ja jouluherkkujen valmistajana. Lapsemme ja heidän perheensä ovat päässeet valmiisen joulupöytään. Kuusen alle on kerätty kaikkien lahjoja ja kohta on annettu lupa avata paketit. Tekemiemme lahjapakettien piilo ei kodissamme ole kovin erikoinen – se on käytännön sanelemana sauna! Vain saunassa on tilaa riittävästi eivätkä lahjat ole heti näkyvillä. Mietimme, kuinka mahtaa käydä niinä joulunaluspäivinä, kun Jutan lapset ovat meillä hoidossa muutaman päivän ajan. Paljastuuko lahjapiilo? Onko legorakennelma jo valmis ennen lahjan virallista luovutusta? Täytyykin pitää pilttejä silmällä, ettei piilo paljastu. Ettei vain lahjojen etsiminen ja avaaminen etukäteen olisi ihan geeneissä?

Vantaanjoki Rantakulmalla

Joulukuusi koristeltuna

Jouluna Bertta-mummolla 1950-luvun alussa (kirjoittaja poikaryhmän vasemmassa laidassa)

Vanhempieni ja veljeni kanssa jouluna Käpylässä 1950-luvun lopussa

PS. jutun piirroskuvat kuuluvat Picman Oy:n Vinjet-kokoelmaan (kuusimiestä muokattu). Uudemmat valokuvat: Pekka Könönen

Read Full Post »