Perillä

Olin sopinut itseni (ja vaimoni) kanssa, että keskiviikkona pidän Helsinki-päivän. Edellisenä iltana oli ollut rankka taloyhtiön hallituksen kokous; siitä ja monesta muustakin syystä koin tarvitsevani pientä irtiottoa arjesta. Sellaiseen riittäisi hyvin muutaman tunnin vaeltelu Helsingin eteläkärjessä, meren rannalla. Vanhan kertaustahan se olisi, mutta mitäpä muuta meidän YLE:kään tekee, uusintoja päivästä toiseen. Miksi juuri meren ranta? Mikä vetää sisämaassa asuvaa kirjoittajaa meren rannalle? Myönnän, en ole koskaan omistanut purjevenettä, tai edes seilannut sellaisella, mutta yllättävän paljon lapsuudessani ja nuoruudessani meri on ollut läsnä, vähintäänkin kulissina – ja lähes päivittäin. Nuoruuteni Herttoniemen kotitalo oli ollut aivan Vanhankaupunginlahden tuntumassa, asuin opiskeluaikana tovin Lauttasaaressa, ja kansakoulun ensimmäistä ihastustani saattelin usein Vartiosaareen. Lapsuuteni Leppävaaran kodistamme ei myöskään ollut pitkä matka meren rannalle, Laajalahteen. Espoon lapsuusvuosistani ei tosin ole mielikuvaa merestä eikä paljosta muustakaan.

Ventoniemen bussin keinutus alkoi vaivuttaa Helsinkiin menijää uneen. Ennen horrokseen vaipumista ajattelin kait merikotkaa, jonka saattaisin nähdä Kaivopuiston kallioilta. En enää kuullut kanssamatkustajieni puhelinkeskusteluita enkä kännyköiden räpläystä, unestani tuli yhä syvempi. Päivä paistoi kirkkaasti ja oli hyvin lämmin. Allani oleva hiekka oli kuuma. Laajasalossako … kyllä, meri avautui edessämme eri tavalla kuin Marjaniemessä, olimme Laajasalon uimarannalla. Äkkiä kuva vaihtui Tammisaloon. Kanavan reunamilla, leppeässä kesäillassa istui monta nuorta onkijaa, minä muiden mukana. Saalista ei sillä kerralla tullut, mutta edellisenä päivänä Herttoniemen öljysataman pitkän laiturin päässä olimme nostaneet kasoittain kampelaa. Mitä nyt … lunta ja jäätä? Siirryttiin rivakasti talveen ja pakkasiin – Saunalahden luonnonjäälle. Luistimeni olivat alkeelliset nurmarit, mutta niin ne olivat muillakin. Taas nopea siirto! En ollut enää pikkupoika, vaan jo lähes aikuinen. Meloin Marjaniemen Melojien kajakkiani rauhallisin vedoin kohti aavaa merta. Pitkät, loivat aallot heijjasivat kanoottiani miellyttävästi, olin kaukana rannasta, mutten pelännyt mitään.

Huh, ravistelin itseäni hereille Kampin terminaalissa. Astuin ulos bussista ja lähdin askeltamaan Eteläsatamaan päin. Sääennustus piti kerrankin paikkansa, päivä oli aurinkoinen ja yllättäen vähätuulinen. Olin varma, että jo ensimmäisessä etapissani Tähtitorninmäellä saisin kuvata vähän erikoisempia pikkulintuja, mutta ei, kuulin vain joitakin oudompia ääniä. Maailmoja syleilevästi olin jo miettinyt reissublogini otsikoksi ”Etelä-Helsingin kaikki linnut” tai jotakin sinne päin, mutta nyt näytti siltä, että otsikko ja juttuuni ajattelema lintuteema oli vaihdettava – siivekkäitä ei näkynyt. Katseeni siirtyi merelle. Näin vähitellen jäätyvän meren, Olympialaituriin oli kiinnittynyt mahtava Silja Serenade ja etäällä piti vauhtia Suomenlinnan lautta. Laskeuduin mäeltä Ehrenströmintielle ja otin suunnan Uunisaareen; se olisi seuraava etappini. Väkeä liikkui Kaivopuiston rannassa yllättävän paljon, ja monia kieliä puhuttiin. Pian seisoin Eteläisen Uunisaaren kalliolla – ja katselin horisonttiin. Meri näytti tyyneltä, mutta kauempana, jäähileisellä aavalla syntyi maininkeja, jotka rikkoontuivat rantakivikkoon. Tuo ääni … murtuvien maininkien ääni; se voi syntyä vain suurten vesien rannoilla. Muistin selvästi kaikki nuoruuteni meret. Olin perillä.

Espan puiston jälkeen kaarran rantaan ja juon kahvit Vanhassa Kauppahallissa.

Taakse jäävät Kauppatori ja keskustakorttelit.

Satama-altaan lokit

Silja Serenade Olympialaiturissa

Kaivopuiston rantaa. Matkalla kohti Uunisaarta.

Särkkään ja Harakkaan lähtevien laivojen laituri

Meri alkaa jäätyä

Lähes keväinen päivä Kaivopuiston rannassa

Mattolaiturin vapaakuukaudet

Uunisaaren edusta mantereen puolella

Näkymä Suomenlinnaan kahvila Ursulasta

Merikadun rakennuksia

Poijut

Uunisaaren ja Harakan välinen kapeikko

Näkymä Suomenlinnaan

Uunisaaren ja taustalla Harakan kalliot

Yksinäinen koirastelkkä

Nainen ja koira

Suomenlinnan lautta

Vieläkö löytyy käyttöä?

Liuskasaari

Tyynen sään mainingit rikkoutuvat Uunisaaren rantaan

Read Full Post »

Töölönlahden kierros

Joku voi saada paljon hullumpia päähänpistoja, joku taas paljon fiksumpia – itse en keksinyt muuta kuin lähteä Helsinkiin. Vaimo oli ollut näkevinään miehessään pientä alavirettä ja halusi tarjota tälle vapaan perjantaipäivän, vapautuksen kodin velvotteista. Vai oliko niin, että omaa siivousosaamistani ei niin kovin korkealle arvostettu, joten, ”olisi parasta pysyä pois jaloista siivouspäivänä – tää menee helpommin näin”. En pannut vaimoni ratkaisua ollenkaan pahakseni, mutta mitä tähän nyt yhtäkkiä keksisin … Kaivoin esille Helsinki-kansioni varasuunnitelmat, ja yksi niistä näytti Töölönlahdelle. Siis kiertämään Töölönlahtea. Mitä, eikö siinä ole kohdetta ja haastetta tarpeeksi? Äkkiähän tuon kierroksen kyllä heittää, mutta vitsi onkin siinä, että kierros tehdään rauhallisesti. Ja se on tehtävä pian, sillä uhkana on, että kaupunginvaltuuston nuoret voimat ennen pitkää päättävät täyttää Töölönlahden, kuten ennen muinoin täytettiin Kluuvinlahti, ja paaluttavat Töölönlahden pilvenpiirtäjille!

Kun ottaa äkkilähdön, ei voi valita päivän säätä. Alkumatkassa tihutti vain vähän, mutta Haagan jälkeen, Mannerheimintien loppupäässä bussin ikkunoista ei juuri muuta nähnyt kuin vesinoroja. Näillä kuitenkin mentiin, kuivatellaan vaatteita sitten sopivin välein. Näin tein myös Vikke-ystäväni kanssa kauan sitten, kun eräänä syksyisenä sunnuntaina kiersimme Kytäjän pitkähkön Suolijärven. Sää oli silloinkin sateinen. Parilla nuotiolla jouduimme vaatteita kuivattelemaan. Täällä ei nuotioita viriteltäisi, mutta olin varma, että paitsi kosteutta Helsingissä olisi myös melua. En olisi voinut olla pahemmin väärässä: Töölönlahdella oli viihtyisää ja Finlandia-talon paikkeilla suorastaan hiljaista! Sen sijaan kotikaupungissani, heti aamun valjettua, kaikki urut olivat auki: lehtipuhaltimet pörräsivät täysillä, puunkaataja revitti moottorisahaansa, roska-auton kuski toi soppaan mukaan basson rytmin paukuttelemalla suruttomasti roska-astioiden kansia – ja bussissa radion aamujuontajien pälätys maalasi äänimaisemaan omat raitansa. Helsingin bussin möreä dieselmoottori peitti onneksi pian alleen kaiken muun metelin.

Jotkut retket onnistuvat, joiltakin retkiltä taas palataan kotiin likomärkinä. Jos olisin kertonut satunnaiselle kuuntelijalle, että kävin Helsingissä kiertämässä Töölönlahden, ei sitä olisi uskottu. Paremmin olisi uskottu, jos olisin sanonut uineeni Töölönlahden ympäri. Sekään selitys ei olisi ollut uskottava, koska en ole mikään erinomainen uimari; en vain saa sammakkooni oikeaa rytmiä. Oppikoulun alaluokkien uintikilpailussa oli kerran käydä hassusti, kun voimani loppuivat radan puolivälissä. Hyvin alkanut krooli oli vaihdettava loppumetreillä koirauinniksi (erittäin noloa). Jotakin hyvää ja mukavaa jäi kuitenkin käteen myös tältä kostealta Helsingin reissulta. Aina niiltä jää. Olin suunnitellut käyväni kahvilla Linnunlaulun Sinisessä Huvilassa, mutta paikka olikin kiinni (nettisivut kertoivat toista). Sattumalta löysin viihtyisän kahvila Piritan Tokoinrannasta vähän matkan päästä. Oliko kahvila ollut paikoillaan jo 80-luvun alussa, kun olin töissä Kuntatalossa Toisella linjalla, en enää muista. Retkelläni sain myös nähdä ja kuvata harvinaisuuden: täysin valkean sinisorsan! Lajien harvinaisuuksia tosin löytyy meiltä kotoakin – sellainen asuu meillä. Se tuntee kumppaninsa mielenliikkeet, antaa löysää, kun toista puristaa. Se ymmärtää kumppaninsa some- ja blogihassutukset. Se päästää hymyillen mäntysuovan tuoksuiseen kotiinsa märän ja uupuneen kumppaninsa – kunhan tämä on ensin hokannut viedä roskapussin ja hakea postilaatikolta päivän postin.

Matka alkaa Kampin Narinkkatorilta

Sateinen Helsinki

Ensimmäinen tankkauspiste, Musiikkitalon kahvio

Töölönlahti. Taustalla Linnunlaulun puuhuviloita ja Linnanmäki

Finlandia-talo (Alvar Aalto) Töölönlahden eteläpäässä

Sateesta huolimatta Töölönlahden kävelijöitä riittää

Näkymä Pohjoisen Hesperiankadun alkupäähän

Oopperan käärme -taideteos (Ossi Somma, Reijo Paavilainen ja Pertti Mäkinen)

Linnunlaulun kirjailijatalo Villa Kivi

Töölönlahden vesilintuja

Valkoinen sinisorsa ja taaempana nokikana

Kahvila Töölönranta

Linnunlaulun Sininen huvila

Stadin varpunen Töölönlahdella

Linnunlauluntie

Aulis Junesin puuhuvila

Yksityislaituri

Kansallisooppera Töölönlahden länsirannalla

Linnunlaulunsillalta etelään

Linnunlaulunsillalta pohjoiseen

Ravintola Piritan ikkunasta Siltasaareen päin (Säästöpankinranta)

Tokoinrannan kahvila Piritta

Alvar Aallon katua

Keskustakirjaston pohjaa rakennetaan

Vielä lämmittelemään ja kuivattelemaan Sanomataloon

 

Read Full Post »

Unohdettu huilisti

Tutkiva journalisti, tai no, oikeastaan vain kirjoittava eläkeläinen ja harrastajakuvaaja oli taas kerran päättänyt tehdä päiväkävelyn jossakin päin Helsinkiä, entisessä kotikaupungissaan ja syntymäkaupungissaan. Kiertäisinkö nyt Kampin vai Krunikan tai ehkä Etu-Töölön? Suunnitelma ei ollut vielä selvillä, mutta torstaiaamuna hyppäisin Helsingin bussiin. Pitihän tuo selvittää oliko pääkaupunki yhä paikoillaan ja ennallaan. Ennallaan se ei tietenkään olisi, koska joka puolella kaupunkia rakennettiin tai saneerattiin. Ja jos ei rakennettu, niin ainakin rakentamisesta keskusteltiin. Kaupunkiin piti saada lisää asuntoja. Alas Malmin lentokenttä ympäristöineen ja muut henkireiät! Miten mahtaa käydä Töölönlahden ympäristön? Nouseeko sinne debattia aiheuttanut Keskustakirjasto? Mutta siinähän blogistille on kohdetta kerrakseen: unohdetaan hetkeksi vanha Helsinki ja paneudutaan uuteen; tsekataan Kiasmat ja Sanomatalot ja muut uudet lasipytingit rautatieaseman ja Töölönlahden ympärillä!

Aamun bussi lähti 10 minuuttia myöhässä. Ei ihme, kun nykybussit kuljettavat paitsi matkustajia myös Matkahuollon kolleja. Lastaamiseen menee aikaa. Nyt tavaratilaan vietiin kymmeniä Zalandon laatikoita. Mihin niitä kuskattiin Hyvinkäältä, en ruvennut pohtimaan sen enempää. Bussissa oli taas tunnelmaa: joku yski taukoamatta bussin takaosassa, yksi puhua kailotti kännykkään, vieressäni räplättiin pädiä, edessäni rouskuteltiin omenaa ja tuolla etuoikealla täytettiin ristisanatehtäviä. Jostakin putosi lattialle jotakin, joka pyöri kauas pudottajaltaan. Kukaan ei huomannut hienoa aamuaurinkoa, joka heitti kilonsa Hyvinkäänkylän lumivalkeille peltoaukeille ja hehkui vahvaa oranssiaan vanhan pihapiirin omenapuiden takaa. Oli pitkästä aikaa aurinkoinen talvipäivä. Bussi kaasutteli suolalammikoissa kohti pääkaupunkia – ja taisi lopulta saada kiinni menetetyt minuutit. Perillä oltiin; reppu selkään, ulos terminaalista ja ylös päivänvaloon.

Ensimmäinen kohteeni oli Sanomatalo; pientä asiaakin sinne oli Hesarin lisätilausten tiimoilta. Valtava Sanomatalon lasikuutio oli noussut perinteikkään Eliel Saarisen Rautatieaseman tuntumaan v. 1999 heti naapurinsa, nykytaidemuseo Kiasman jälkeen. Sen muistan, että Kiasman tuloa vastustettiin aika lailla, mutta Sanomatalon muodoille ei tainnut enää vastustajiltaan riittää protestiääniä. Poikkeavathan nuo Töölönlahden eteläreunan ensimmäiset modernin arkkitehtuurin mallikappaleet valtavasti alueen muusta, vanhasta rakennuskannasta. Itse taidan oikeastaan pitää tästä uudesta rakennustyylistä, mutta sopivatko ne juuri tähän ympäristöön, on toinen juttu.

Musiikkitalo on kivenheiton päässä Sanomatalosta ja se jatkaa Mannerheimintien itäisen puolen rakennusten isojen lasipintojen linjalla. Astelin reippaasti kohti Musiikkitaloa, ohi Reijo Hukkasen Laulupuut-veistoksen ja suuntasin kohti Musiikkitalon kahviota. Pidin heti tästä rakennuksesta. Tilat ovat väljät ja konstailemattoman tyylikkäät. Kierrellessäni kahviokerrosta huomasin sinfoniaorkesterin olevan alempana harjoittelemassa. Sinne ei kuitenkaan ollut pääsyä. Kun asetuin juomaan kahviani, tuli mustarastas hyppimään ulkopuolelle lasiseinämän viereiseen pensaikkoon, ihan lähelle. Kuuluiko sen viserrys sisälle, ehkä? Hei musikantit, nyt on yksi huilisti unohdettu ulos, mietiskelin kahvia juodessani. Tämä mustapuku ei taida harjoittelua kaivata. Sen lauluvuoroa ei ole kirjattu Musiikkitalon ohjelmaan, mutta varmasti sen upeaa sooloa kuullaan aikanaan – kunhan kevätaurinko nousee korkeammalle ja alkaa sulattaa Töölönlahden lumikinoksia.

Sanomatalo, sisäänkäynti

Sanomatalo pohjoisen suunnalta

Sanomatalo sisältä 01

Sanomataloan ala-aulaa

Sanomatalo, kerrokset

Penkit ja radanvarren toimistorakennukset

Musiikkitalo etelän suunnalta

Laulupuut (Reijo Hukkanen)

Pala vanhoja makasiineja

Musiikkitalon infokerros

Musiikkitalo, harjoitus

Musiikkitalon kahvio (taustalla vas. Sanomatalo, oik. remontissa oleva Kiasma)

Musiikkitalo Mannerheimintieltä

Hakasalmen huvila Musiikkitalon vieressä

Nykytaidemuseo Kiasma etelän suunnalta

 

Read Full Post »

Mustarastas laulaa jo

Taas vietiin ”maalaispoikaa” työmatkalle Helsinkiin. Kuljen Helsinkiin mieluiten bussilla – voi viettää matkansa rauhassa, omassa reviirissään, toisin kuin junassa. Tällä kerralla oma rauha oli tiessään – bussissa käytiin varsinainen ”kännykkäsota” (sellainen tv-ohjelma vielä puuttuu). Kirjoittaja repäistiin väkisin mukaan moneen kännykkäkeskusteluun. Kun kuulin kaiken ja aloin päästä jyvälle sisällöistä, oli suuri houkutus heitellä sekaan omia kommenttejani. ”Moi, minä täällä” joutui selvittämään työpaikan henkilöstösotkuja kuuluvalla sopraanollaan, ”Joo, haloo” puhui maratonpuhelun vähän pienemmällä volyymillä,  ja äänisirkuksen päättivät ”Nähdään” sekä ”Palataan”, kun bussi jo lasketteli Kampin terminaalin sisääntuloluiskaa. Matkan jälkeen tiesin monista merkittävistä asioista kaiken.

Helsingissä oli ilmassa jo aavistus keväästä. Tuuli navakasti, mutta sulavat lumivallit alkoivat työntää lammikoitaan joka puolelle. Annankadulla jouduin erikoisen episodin todistajaksi. Erästä yksityisautoa hinattiin vaivalloisesti, melko heppoisella lavetilla pois kadunvarresta, kuka tietää minne. Ei ollut viesti kielletystä pysäköinnistä mennyt perille auton omistajalle. Lumikinokset oli saatava putsattua tienvarsilta ja autot oli siirrettävä alta pois. Palaverini kustantajan luona oli ohi, repussani matkasi kotiin paksu, juuri painosta tullut Patologian kirja, johon olin poikani kanssa tehnyt vaativan kuvituksen: useita satoja anatomian ja solubiologian neliväripiirroksia.

Kiertelin vielä hetken pääkaupungin loskaisia katuja. Ohitin rakennuksen, jossa nuorena opiskelijana tutustuin vakuutusmatemaatikon tehtäviin Pohja-Yhtymässä. Siitä kesätyöstä 1960-luvun lopulla jäi mukavat muistot. Ensimmäisenä päivänä sain opastusta, miten työpöytä järjestetään. Isokokoinen matemaatikon laskukone piti sijoittaa vasemmalle ja lehtiö oikealle, jotta oikeakätisenä saisin välisummat heti kirjatuksi lehtiööni. Hyvä huomio. Myöhemmin en ole saanut yhtä myönteisiä kokemuksia vakuutustoiminnasta ja merkillisestä korvauskäytännöstä. Mutta monet ikävät asiat kuitenkin unohtuvat, elämän on jatkuttava. Pian unohtuu myös pitkä talvi, loskaiset kadut ja suuret lumivallit – kevät on tulossa. Mustarastas laulaa jo!

Vanhan linja-autoaseman edustalta

Rautatieasema

Hinausepisodi

Lumikökköjä

Harmaa Helsinki, Mannerheimintietä

Harvat säilyvät kuivin jaloin

Märkä Mannerheimintie

Penkit

Read Full Post »

Hetkeksi Helsinkiin

Ei tämä ollut ”sellainen etelänmatka”, vaikka suunta oli etelään, bussissa oli leppoisa tunnelma ja erittäin kuuma. Kirjoittajan etelänmatka vei lyhyelle työasialle pääkaupunkiin. Tapaisin asiakkaani edustajan, erään kustannustoimittajan, samassa juhlavassa rakennuksessa, jonka ovet ovat avautuneet Tervoille ja muille julkkiksille. Aamun bussivuoro oli perillä, ja myöhässä aikataulustaan vain viitisen minuuttia. Nousin bussiterminaalin uumenista kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja lähdin askeltamaan määränpäähäni.

Kävelin rivakasti kohti Bulevardia ja samalla kurkistelin korkeuksiin Annankadun tyylikkäiden rakennusten yksityiskohtiin. Kavelyreittini varrella oli myös se Lönnrotinkadun rakennus, jossa hampaitani paikattiin ensimmäisiä kertoja vuosikymmeniä sitten. Tuttuja kulmia ja upeita rakennuksia, joiden rakennustaiteellisia arvoja ei pieni mies voinut silloin ymmärtää. Piti kai itsestään selvänä ja asiaankuuluvana. Palaverimme Bulevardille oli nopeasti ohi. Asioista sovittiin hyvässä hengessä ja laukussani oli nippu uuden toimeksiannon papereita. Joimme vielä toimittajien kanssa pikaiset kahvit ja vieras oli valmis lähtemään.

Vanha kirkkopuisto ja sitä ympäröivät kadut: Annankatu, Bulevardi, Yrjönkatu ja Lönnrotinkatu rakennuksineen on mielestäni pala kauneinta Helsinkiä. Vanha kirkko rakennettiin väliaikaiseksi kirkoksi, mutta onneksi kirkko ja sitä ympäröivä puisto (entinen hautausmaa) ovat yhä paikallaan. Kaupunki ja kaupunkilaiset tarvitsevat tiiviit korttelinsa, mutta myös puistikkonsa ja torinsa – aukeat huilipaikkansa. Arvostan monia asioita nykyisessä kotikaupungissani Hyvinkäässä, mutta välillä on ikävä sinne entiseen: Hertsikan kaduille ja kallioille, lyömään palloa Haapaniemen kentälle Kallion kundien ja friidujen kanssa, luentojen väliajoille Porthaniaan …   Kun kova Helsinki-ikävä yllättää, otan kirjahyllystämme käsiini vaimolta saamani mahdottoman hienon lahjakirjan ”Hetki Helsingissä” (Wenzel Hagelstam, Katja Hagelstam, Roosa Toivonen). Kirjan ja sen kuvien mukana vaellan läpi koko Helsingin, Kalliosta Eiraan ja sieltä Bottan ohi Töölöön ja Huopalahteen, pitemmällekin. Seutulippua ei tarvita tälle matkalle eivätkä ratikat ja bussit ole koskaan myöhässä.

Kustannustalo

Porraskäytävässä

Porraskäytävän ikkunasta

Annankatua

Annankadun vaijerileikki

Lönnrotin patsas ja Lönnrotinpuistikko

Vanhan kirkon puistoa

Kalevankatua

Kiva logo Simonkadulla

Haapaniemen kentällä pesäpallo-ottelussa vastakkain Herttoniemen Urheilijoiden ja Pallo-Tovereiden juniorit, v.1957 (Kuva: Unto Könönen)

Haapaniemen kenttä (nyk. Väinö Tannerin kenttä) v. 1957. Lukkarina veljeni Esa Könönen. Kuva: Unto Könönen

Read Full Post »