Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Leppävaara’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Mainokset

Read Full Post »

Joulun aikaan ajatukset siirtyvät väistämättä myös lapsuuteen ja lapsuuden jouluihin. Monille vain lapsena koetut joulut ovat niitä oikeita ja parhaita. Itse en ajattele aivan noin – toki myös vanhempana, ja nyt jo isoisänä koetut joulut ovat olleet kokemisen arvoisia ja tunnelmiltaan lämpimiä. Ja näistä nykyisistä jouluista myös muistaa enemmän kuin jouluista yli puolivuosisataa sitten.

Varhaisimmat joulumuistoni liittyvät Helsingin Herttoniemeen. Muutimme ”Hertsikaan” Espoon Leppävaarasta, kun olin viiden vuoden ikäinen. Leppävaarasta minulla on vain hajanaisia muistikuvia, mutta yksikään niistä ei liity jouluun. Ei ehkä ihmekään, koska silloiset joulut vietettiin hyvin vaatimattomasti – ehkä kuusi sentään oli saatu hankituksi keikkuvalle puujalalleen. Silloiset, sotavuosien jälkeiset joulut eivät varmaan kovasti eronneet tavallisista arkipäivistä.

Herttoniemi (Länsi-Herttoniemi Vanhankaupungin lahden tuntumassa) oli kasvuympäristöni liki kahdenkymmenen vuoden ajan. Niiltä ajoilta on myös runsaasti joulumuistoja. Usein vietimme osan aatosta isäni vanhempien talossa Käpylässä, jossa Bertta-mummoni lisäksi asuivat myös Irja-tätini ja hänen poikansa Theo. Kun Käpylän mummon joulupöytä laatikoineen ja muine herkkuineen oli saatu putsatuksi, siirryimme aattoillaksi omaan kotiimme Herttoniemeen. Ykkösen ratikalla Hakaniemeen ja siitä bussilla itään päin. Hakaniemen torilta on minulle piirtynyt muistikuva Hakaniemen hallin takana olevan rakennuksen Oxygenol-valomainoksesta, joka korkeuksistaan valaisi autiota toria luoden omaa joulutunnelmaansa.

Ajat paranivat vähitellen ja kauppojen hyllyt alkoivat täyttyä niin ruoasta, vaatteista kuin leluistakin. Joululahjoihin kului perheiden talouksista jo sievoinen summa. Vähän alle kymmenen vuotiaat pojanvesselit eivät enää pukkeihin uskoneet – uskoivat pikemminkin siihen, että jossakin tässä kodissa täytyy olla lahjapiilo. Oma muistikuvani on kirkas erästä joulua edeltäviltä päiviltä. Olimme veljeni Esan kanssa löytäneet lahjakätkön, mutta se ei meille riittänyt: joitakin lahjoja täytyi kokeilla varmuudeksi etukäteen. Kätköpaikka oli keittiön kylmäkomeron taaimmainen nurkka (jossakin pottusäkin takana) ja houkutus lähempään tutkimukseen nousi ylivoimaiseksi. Muistan, että olisimme onnellisina soitelleet jommankumman lahjahaitaria (leluhaitari) päiviä ennen aattoa pimeän kylmäkomeromme lattialla. Kuinka saimme paketit alkuperäiseen asuun, sitä en tiedä enkä muista. Veljeni ei muistanut koko soittotuokiota, kun pari päivää sitten häneltä asiasta kyselin. Toinen vanhempiemme käyttämä kekseliäs lahjapiilo oli vanha pulsaattoripesukone. Eihän sinne kovin paljon tavaraa mahtunut, mutta olipa taas mukava todeta, että joulu oli tulossa – ja ainakin vanhempani uskovat joulupukkiin.

Herttoniemen kodissa jouluaaton ateria nautittiin usein toisen mummoni, äidinäitini Linnean kanssa. Olihan hän kiinteästi arjessamme mukana valmistaen äitini kanssa perheemme joulua ja jouluruokia. Isäni oli jouluisin vapautunut jouluisä, pois oli työhön sitoutunut, hieman kireähkö tukkuliikkeen apulaisjohtaja. Linnea-mummo sai jouluateriamme jälkeen monia jouluherkkuja kotiinsa vietäväksi. Poskissa hienoinen puna matkasi Linnea-mummomme, luullakseni aika tyytyväisenä, omaan joulunviettoonsa Arkadiankadulle.

Eräs perinne oman nuoren perheeni joulunvietossa Hyvinkäällä oli ”kuusenmetsästys”. Olimme muuttaneet eteläisen Hyvinkään uudelle asuinalueelle Hakalanmäkeen. Alueella, jossa kovasti rakennetaan, on myös puuta maassa kuin sodan jäljiltä. Kun aivan vieressä on kaadettu iso kuusi, asuntolainaa on paljon ja tuloja juuri riittävästi, ei kai kuusen latvuksen ottamista omiin kirjoihin voi suurena syntinä pitää. Niinpä useana vuonna otin tavakseni löytää jostakin läheltä kaadettu kuusi ja sahata latvakuusi omaan käyttöön. Vähitellen tietenkin aloin hankkia kuusemme kunniallisesti esim. Hakalan Torin parkkipaikan kuusenmyyjältä. Joulu ei enää tuntunutkaan joululta, ellen saanut asuntoomme Rantakulman kuusikon puuta tutuksi tulleelta kuusenmyyjältä. Lähes aina Rantakulman joulupuut ovat saaneet vierailtamme kehuja.

Hakalanmäen jouluumme kuului alkuaikoina myös pukin käynti, tietenkin. Pukkina oli joskus eräs naapurimme ja joskus lehden ilmoitussivuilta tilattu pukki tai pukki ja tontturyhmä. Kun lapset kasvoivat, oli pukkiperinteestä vaikea luopua. Niinpä useina vuosina teimme niin, että lähdin tyttäremme Jutan kanssa vähän ”ulkoilemaan” – ja kas kummaa, kun tulimme takaisin, olivat perheen äiti ja Tuomas-poikamme saaneet järjestettyä lahjasäkin ulko-oven eteen. Pukki oli siis käynyt, mutta oli kait ollut vähän kiire, kun ei malttanut tulla sisälle asti.

Viime vuosien jouluina kotimme on ollut ison joukon aatonviettopaikkana. Vaimoni on tehnyt töitä uupumukseen asti joulun pääarkkitehtinä ja jouluherkkujen valmistajana. Lapsemme ja heidän perheensä ovat päässeet valmiisen joulupöytään. Kuusen alle on kerätty kaikkien lahjoja ja kohta on annettu lupa avata paketit. Tekemiemme lahjapakettien piilo ei kodissamme ole kovin erikoinen – se on käytännön sanelemana sauna! Vain saunassa on tilaa riittävästi eivätkä lahjat ole heti näkyvillä. Mietimme, kuinka mahtaa käydä niinä joulunaluspäivinä, kun Jutan lapset ovat meillä hoidossa muutaman päivän ajan. Paljastuuko lahjapiilo? Onko legorakennelma jo valmis ennen lahjan virallista luovutusta? Täytyykin pitää pilttejä silmällä, ettei piilo paljastu. Ettei vain lahjojen etsiminen ja avaaminen etukäteen olisi ihan geeneissä?

Vantaanjoki Rantakulmalla

Joulukuusi koristeltuna

Jouluna Bertta-mummolla 1950-luvun alussa (kirjoittaja poikaryhmän vasemmassa laidassa)

Vanhempieni ja veljeni kanssa jouluna Käpylässä 1950-luvun lopussa

PS. jutun piirroskuvat kuuluvat Picman Oy:n Vinjet-kokoelmaan (kuusimiestä muokattu). Uudemmat valokuvat: Pekka Könönen

Read Full Post »