Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Archive for the ‘Musiikki’ Category

Juukelin korona ja vietävän virukset; elämä saisi jo vähitellen asettua normaaliksi, jäisi pandemian kurimus! Vanhemmilla, omillaan pärjäävillä kansalaisilla ei suurta hätää ole, mutta sääliksi käy nuorempia, terveydenhuollon ahertajia, monia taidealan ja liikunnan ammattilaisia, eri harrasteryhmiä – ja etenkin pienyrittäjiä, joiden toimeentulo on täysin riippuvainen tilauksista ja kassakoneen kilahtelusta. Virus kyllä liikkuu, mutta ihmiset eivät. Jos mahdollista, blogimieskin mielellään jo liikkuisi vähän pidemmälle kuin kauppaan, kirjastoon tai lähiluontoon, mutta viime vuoden alussa suunniteltu etelänmatka Helsinkiin saa vielä odottaa. En mielelläni tuo sieltä tuliaista, jolla pääsisin Keusoten koronatilastoihin – ja samalla vetäisin tilastoihin mukaan omaiset sekä naapurit. En riskeeraa, vaikka niin tekisi mieli kurvailla Helsingin kantakaupungissa esim. kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segestadin jalanjäljissä. Hänen suunnittelemansa rakennukset sijoittuvat kävelymatkan varrelle eri puolille kantakaupunkia: Punavuoreen, Kaartinkaupunkiin, Kruununhakaan, Kallioon ja Taka-Töölöön – sopiva setti yhden päivän lenkiksi.

Eräänä päivänä huomasin olevani vailla hyvää lukukirjaa. Sellainen, vielä lukematon kyllä löytyisi kodistamme, mutta mikä ja mistä? Tässähän se on, kuin tilauksesta! ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, kertomuksia Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleista, toimittanut Eeva Järvenpää, kuvaajana Sirpä Räihä. Tämä vaimoltani lahjaksi saatu HS-sarjan toinen osa oli jäänyt jostakin syystä kesken, mitä en voinut ymmärtää. Tekijäpari oli uudistanut 1960-luvulla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtyjä kirjoja (Kaija Hackzell, Kirsti Toppari) kahdeksi teokseksi upeine valokuvineen. Aloin ahmia 2000-luvun päivitysten jälkimmäistä osaa. Pääsin kirjassa pian Kauppatorin ja Sundmanin ravintolan kautta Kasarmitorille sivulle 38. Laskin kirjan pöydälle ja harmittelin, kun en voi juuri nyt seistä keskellä toria, keskellä Kaartinkaupunkia. Tori on varmaan vasta aurattu, pakkasta on ehkä asteen verran, ihmisiä kävelee verkkaan torin poikki. En pääse mukaan, enkä voi nostaa katsettani torin mukulakiviltä korkeuksiin jugendtalon suippoon torniin ja sen mustaan kartiovaippaan. Enkä tietenkään tunne ravintoloiden tuoksuja enkä kuule kauppatorille lentävien lokkien kirkunaa. Mutta mietitäänpäs, onhan olemassa nykytekniikka, Google Maps! Avaan ohjelman, annan hakukenttään kadun nimen ja hyppään kyytiin! Painan korttelikuvaa kartan alareunassa, liikutan hiirtä ja nousen lähes live-tilassa Kasarmikatua ylös. Ei kun eteenpäin! Teen uhkarohkean u-käännöksen Kirurgilla juuri ennen ratikkaa ja huristan vauhtia kiihdyttäen takaisin torille ohi pääesikunnan massiivisen empirerakennuksen, Engelin luomuksen. Olen sittenkin matkalla! Enää puuttuu vain äänet ja tuoksut!

Hybridimatkani ei olisi täydellinen ellen liittäisi keinovalikoimaan muistoja. Niitä löytyykin yllättävästi juuri Kasarmitorin laidalta, mutta silloin mennään aina 1960-luvulle. Tullaan illan hämyssä torin länsireunalle matalan laatikkomaisen hallin ulko-ovelle. Veljeni luokkakaveri on houkutellut meidät mukaan Expo-halliin. Ulos kantautuu valtava meteli, sisällä on mustanaan nuoria, musa soi ja tupakan savu leijailee kaikkialla. Ei oikein ollut minun juttuni, porukan nuorimman. Tahdoin ulos, vaikka hetki sitten olimme tahtoneet sisään! Toinen muistikuva tansseista ja musiikista on erilainen. Natsalla (Nylands Nation) opitaan tanssin alkeita. Tanssiseura Terpsikhore ja sen vetäjät Eeva ja Olavi Nieminen opettavat meille teineille ja vanhemmillekin vakiotansseja ja latinalaisia, ja puitteet ovat hienot. Vähän alempana Kasarmikadulla kilpaillaan rock-laulun mestaruudesta. V. 1961 kuninkuuden voitti Pekka Loukiala, mutta oliko paikkana juuri Kasarmikadun Savoy-teatteri, jossa istuin mukana ja eläydyin rautalankakitaroiden soundiin? En löydä mistään vahvistusta muistikuvalleni. Vuosia myöhemmin olin taas Kasarmitorin laidalla. Olin saanut kutsun pääesikuntaan, jossa tutkittiin kelpoisuuttani astua vapaaehtoisena armeijaan heti oppikoulun jälkeen. Läpi meni, ja matkalittera annettiin Haminan suuntaan. Lähes 60 vuoden takaisiin muistoihin tulee nyt muutakin: äänet ja tuoksut! Kuulen Alberto Dominquezin lattariklassikko Perfidian alkutahdit. Tunnen puuterin sekä hiuslakan tuoksun, kun astelen arkaillen kohti tyttöriviä Natsan juhlasalissa ja kumarran tuntemattomalle partnerilleni. ”Poika aloittaa vasemmalla jalalla”, ohjataan jostakin salin varjoista!

Tanssivat nuoret (Matti Juvani, HKM)

Read Full Post »

Joulu ja joulunpyhät olivat takana, edessä uusi viikko. Maanantaille 28.12. oli ennustettu aurinkoista säätä ja pientä pakkasta – ei hassumpaa ulkoilua ajatellen. Ulkoilu oli ollut vaimoni kanssa ohjelmassa jo Tapaninpäivänä, jolloin kiersimme pitkän kaupunkilenkin kaupungin itäisiin osiin Pavinmäelle. Nyt oli aikomukseni tehdä oma luontolenkkini ja sukeltaa synkkään metsään Usmin suunnalla. Kytäjä-Usmin kallioinen ja rotkoinen maasto on korona-aikana tullut tutuksi monelle etelä-Suomen patikoijalle, mutta sen laajalta alueelta löytää vielä reittejä sekä soita ja lampia, joilla ei muita kulkijoita välttämättä tapaa. Ainoat jäljet lumen peittämillä poluilla olivat tänäänkin metsän omien asukkaiden jättämiä. Aurinko ei nyt näyttäytynyt ja luonto oli hiljainen, todella hiljainen. Alpo Noponen talletti tämän tunnelman Otto Kotilaisen joululauluun Kun joulu on sanoillaan ”ja metsä autio, lauluton”. Kun reittini nousi ylemmäksi, tuntui tuuli navakkana, mutta alempana suurten puiden suojassa tuulta ei huomannut. Jopas nyt kulkijaa laulattaa, kun tuulesta tuli mieleeni Finntrion tutuksi tekemä Bob Dylanin kappale Tuulelta vastauksen saan. Pysähdyin hetkeksi puupinon viereen, kallistelin oikein päätäni ja kuulostelin, vastaisiko tuuli minulle jotakin? Ei sieltä mitään vastausta tullut, ei tietenkään, kun joulusta vielä raukealla ihmisellä ei ollut mitään kysyttävääkään!

Miten erilainen onkaan metsä talvella, vuoden pimeimpänä aikana kuin huhti-toukokuussa, jolloin värien ja äänten runsaudella ei ole mitään rajaa. Kesällä vehreys myös siloittelee hakkuiden jälkiä. Vähälumisena talvena metsän aukot paljastuvat ja puuston yksipuolisuus näkyy selvästi. Lähestyin metsän kätkemää suolampea, joka oli saanut lumipeitteen ja alkoi vähitellen jäätyä, vaikka vuolas puro toi yhä lammelle vettä läheisestä pikku järvestä. Lammen reunamien suopursut nukkuivat talviuntaan, ja käkkärämännyn telkänpönttö oli vailla asukkaita. Istuin alas nuotiopaikan penkille ja hörppäsin termaristani kupposen kuumaa mehua. Kauempana äänteli korppi, ja lähellä rääkäisi närhi, kun jatkoin suolammelta eteenpäin. Muistin hyvin paikat, joissa olin kesällä nähnyt keisarinviitan, paatsamasinisiiven ja monet, monet muuttolinnut. Päiväperhosia on näillä seuduilla vielä entiseen malliin, mutta oliko linnuissa lajien kato jo hyvinkin näkyvää? Metsätiaisia olin maanantain retkelläni toivonut näkeväni, mutta tosiasia on, että reittini varrella tapaa hömötiaisen enää harvoin kesälläkään. Kun katselen ympärilleni, ymmärrän syyn lajin huonoon tilaan: en juurikaan näe pesimiseen sopivia lahoja pökkelöpuita. Vilkkaamman tien viereinen hakattu metsäala tekee poikkeuksen – hakkuualueelle on jätetty useita lahopuita kaatamatta, ne on enintään katkaistu muutaman metrin korkeudelta! Onnistuuko kolopesijöiden houkuttelu uusiin pesäpuihinsa ja onnistuuko näin lajien runsastuminen?

Hiljainen, hämärä metsä voi olla ulkoilijalle yhtä antoisa kuin elämää ja ääniä täynnä oleva. Eikä ole vaaraa, että lähtisi säntäilemään umpimetsään jonkun etäisen äänen suuntaan tai seuraamaan kuusikkoon livahtanutta repolaista – ja samalla putoaisi kartalta! Kännykkä on hyvä olla mukana, jos liikkuu yksin, ja on hyvä muistaa pitää puhelimen sijaintitieto päällä. Tunnetko sovelluksen nimeltä Karttaselain? Itse opin sen vasta jokin aika sitten kunnolla ja huomasin sovelluksessa hienon ominaisuuden. Se ei ainoastaan osoita, missä päin olet, vaan sovellus myös näyttää, minne olet juuri nyt kulkemassa! Nerokasta! Voit astella rauhassa tiheään kuusikkoon tietäen, että tämä suunta vie perille. Tällainen kun olisi ollut mukana armeijan suunnistuskilpailussa Virolahden ryteiköissä vuonna oksa ja käpy, olisin takuulla voittanut koko kisan. Taisin jossakin vaiheessa olla jopa johdossa, mutta sitten meni jokin vikaan (mies meni), ja huomasin olevani viimeisiä, jotka iltahämärässä maaliin tulivat. Silloin oli enemmän kuntoa kuin malttia. Nyt en tarvinnut kännykkääni, mutta se heräsi yllättäen eloon ja näytti, että yksi viesti oli tullut. Tyttäreni ilmoitti, että huomiselle tarvittaisiin peräkärryä. Ei siinä mitään, peräkärryä vain vuokraamaan, kenelläkään muulla lähipiirissä kun ei ole vetokoukkua. Jostakin syystä ei vieläkään. Pieni metsäretkeni olikin sitten siinä.

Read Full Post »

Paksurunkoinen ja vahvaoksainen mänty on ollut paikallaan yli sata vuotta. Se ei ole aikoihin kasvanut korkeutta, on kasvanut vain leveyttä. Sen vierestä on otettu kuva, jossa istun vähän pitkästyneenä tai ärtyneenä 6-vuotiaana. Paikka on Malmin hautausmaa Helsingissä – isänisäni on kaksi vuotta aikaisemmin keväällä haudattu tälle paikalle, vanhan männyn viereen. Itse hautajaisista enkä isoisästänikään muista mitään, valitettavasti.  Siitä hetkestä lähtien Malmin hautausmaa on tullut tutuksi omaisteni ja sukulaisteni hautajaisista sekä monista muistelu- ja hautojen hoitokäynneistä. Äitini isänäidin, Malviina Pohjolaisen (os. Minkkinen s. 1.5.1875) aikoinaan toisesta korttelista hankkimassa ainaishaudassa olisi minullakin paikka tarjolla, mutta luulenpa, että tomumajani tulee laskettaman sitten aikanaan nykyisen kotipaikkani Hyvinkään multiin. Harmittelen, että vanhempani poistattivat Malviinan tyylikkään hautapaaden ja korvasivat sen modernimmalla. Äitini tunnusti vähän pelänneensä Malviina-mummoa – hautakivi sai siksi poistua, haudan takaa ei enää ilkeilty.

Jokaisella hautausmaalla on oma historiansa, ilmeensä ja tunnelmansa. Joitakin vuosia sitten kiertelin vaimoni kanssa useilla etelä-Suomen kirkkomailla ikäänkuin sukujuurimatkoilla. Jotakin uutta tietoa löysimme, mutta samalla näimme monia viehättäviä hautausmaita. Monet oli perustettu paikkakunnan upeimmille paikoille, harjuille ja mäille, joilta oli näkymä läheiseen vesistöön. Kaksi hienointa oli mielestäni Keikyä ja Angelniemi. Edellisen kirkkomaalla lepäsi isänisäni äiti, Keikyälle evakkomatkansa päättänyt ”Uuraan mummo” ja jälkimmäiseltä tavoittelimme vaimoni isänpuolen sukulaisia. Tämän tarinan päänäyttämö Malmin hautausmaa on laaja alue, maasto on aika tasaista, mutta hyvin hoidetut viheralueet, lukuisat perennat ja muut kasvit sekä erikoiset jättipuut antavat maamme suurimmalle hautausmaalle oman ilmeensä. Alkukesän atsaleapensaat jäävät jokaisen kävijän mieleen, jos hautausmaalle tullaan uuden portin kautta. Olimme callunoidemme kanssa vähän etuajassa, mutta siihen ei varmaan kenelläkään ollut vastaanpanemista. Veimme kanervamme blogikirjoittajan vanhemmille sekä heidän vanhemmilleen. Itselläni oli rooli lähinnä vedenkantajana ja roskien poiskuskaajana, tärkeimmän istutustyön hoiti vaimoni.

Syyskuun lopun päivä Malmin hautausmaalla oli poutainen ja lämmin. Olimme varautuneet kiertelemään aluetta vähän enemmänkin. Korttelikartta kädessä etsimme tärppejämme: tiettyjä muistomerkkejä ja myös täällä lepäävien tunnettujen henkilöiden hautoja. Listallamme oli useita henkilöitä, joita olimme molemmat tavanneet heidän työssään. Oli ollut myös vapaamuotoisia tapaamisia. 1960-luvun alussa olin kesätöissä Herttoniemen Shellillä Helsingissä. Siihen aikaan ”kentällä” palvelevat nuoret tankkasivat autot, tarkistivat moottoriöljyn, toivat huoltohallista tarvittaessa lisää öljyä ja hoitivat ikkunanpesun (jos se sallittiin). Kerran bensamittarin viereen nytkyi pitkänokkainen Peugeot 203 (jos oikein muistan). Autosta nousi tutunoloinen näyttelijä lierihattuineen, kääntyi hämillään puoleeni ja totesi spontaanin repliikkinsä ”virranjakaja ei pyöri!” Tämä, näyttelijä Toivo Mäkelän lausahdus ja myös henkilön lämmin olemus jäivät pysyvästi mieleeni, ehkä parhaiten koko bensanjakelijan monikesäiseltä uraltani! Luulen, että otimme näyttelijän pösön heti työn alle ja saimme virranjakajan taas toimimaan. Tietenkin kävimme Toivo Mäkelän ja hänen vaimonsa, näyttelijä Irma Seikkulan haudalla.

Vaimoni oli rastittanut suosikikseen ja käyntikohteekseen Matti ja Pirjo Bergströmin haudan. Kun oli selvät koordinaatit (henkilöluettelo paikkatietoineen löytyy Malmin hautausmaan kotisivuilta), löysimme haudan helposti. Vaimoni tiesi kertoa, että Matti Bergstömin kuolemaan liittyi tietty tragedia – hän menehtyi kotiinsa, Lallukan taiteilijatalossa sillä välin, kun vaimonsa Pirjo oli esiintymässä. Itse luin myöhemmin lisää heidän elämästään ja yllätyin, kuinka monipuolisia muusikoita molemmat olivat olleet (FM Paula Rannon laaja artikkeli). Kun olimme viemässä viimeisiä kanervia isäni vanhempien ja isäni siskon haudalle huomasimme, että paljon enemmänkin olisimme halunneet värikkäitä kanervia jälkeemme jättää, tuntemattomillekin. Kierroksemme päättyi vanhan männyn juurelle, joka ei enää kasva korkeutta ja jonka paksulla, kiemuraisella oksalla oli useana vuonna ollut sepelkyyhkyn pesä. 

Read Full Post »

Koronavirus näyttää lamaannuttaneen blogikirjoittajan kynän – ehkä myös ajattelunkin. Mutta mitä erinomaista tällainen eläkepappa, kotiin teljetty riskiryhmäläinen, voisi tilanteesta mennä kirjoittamaan. Toisaalta, juuri tavallisen ihmisen ja perheen kokemukset voisivat kiinnostaa, miksei? Kuinka on pärjätty henkisesti ja fyysisesti, onko ollut mitään oireita, mitäs tykkäätte karanteenista? Kuuliaisesti olemme vaimoni kanssa sinnitelleet Uudenmaan rajojen sisällä – Hämeen puolella olevalle mökillemme ei ole ollut asiaa, ei ehkä muutenkaan vielä maalis–huhtikuussa. Haikeinta on se, kun omaisia eikä tuttuja voi tavata. Ja ne ikärajat! Annanko vaimoni nuorempana (alle 70-vuotiaana) tehdä kaikki kauppareissut? Uhraanko siis vaimoni? Ei käy, kyllä itsekin olen silloin tällöin piipahtanut kaupassa – ja todennut, että melko huolettomasti asiakkaat kaupoissa käyttäytyvät, turvaetäisyyksistä ei aina välitetä. Yskivä kansalainen ei saisi tulla kauppaan ollenkaan! Oikeastaan, kaupassa ei saisi puhuakaan, no enintään vasemmalla suupielellä, koska kyllä ne virukset ilmoille karkaavat heti, kun kovempia äännähdyksiä suustaan päästelee. Osattiinhan me puhumattomuus ennen poikkeustilaakin! Tosi hyvin täällä osattiin.

Epidemian alussa, viikkoja sitten, annettiin riskiryhmäläisille ohjeeksi ”pysykää kotona!”. Vähitellen ohjetta selvennettiin niin, että kyllä koiraa saa käydä ulkoiluttamassa, ja toki puistonpenkille saa istahtaa. Ennen pitkää jo kehotettiin selväsanaisesti ”ulkoilkaa, liikkukaa!”, mutta muistakaa välimatkat. Ulkoilukehotusta on noudatettu meidän huushollissa mielihyvin ja tunnontarkasti. Iltavirkku vaimoni tykkää kävellä lenkkinsä melko myöhään, mutta meikäläinen hipsii luontolenkeilleen mieluiten aamusta, heti kun pihalinnut kuuluttavat päivän alkaneeksi. Luulin myös kevään jo alkaneen, kun maaliskuussa ilman täytti kiurujen laulu, päiväperhosiakin näkyi, ja maasta puski leskenlehti sekä sinivuokko. Mutta pääsiäiseksi viileni, ja luonto hiljeni. Kevät ei tullut edes keikkuen, se jämähti paikoilleen. Pääsin pahimman yli ottamalla urakaksi Jari Tervon kirjan, 700-sivuisen Loiri-elämäkerran, jonka poikamme oli ostanut joululahjaksi äidilleen. Paljon toki Veskun vaiheista tiedettiin, mutta uuttakin tuli esille. Kirjan diskografiassa mainittiin esitys ”Eilen kun mä tiennyt en” (Charles Aznavour, suom. san Reino Bäckman), duetto Paula Koivuniemen kanssa. Katsoin dueton YouTube-videolta, sen myöhemmän, joka on julkaistu 31.12.2016. Hieno, herkkä päätös mukavalle lukukokemukselle. 

Kevään polku voi olla arvaamaton; polulle voi paistaa aurinko, mutta hetkessä taivas saattaa tummua, ja polku peittyy paksuun lumikerrokseen. Sellaisella polulla kuljin pääsiäisen jälkeen. Polku oli Vantaanjoen luontopolku, yksi Hyvinkään kaupungin monista luontopoluista. Se myötäilee Vantaanjokea Uudenmaan maaseutuopiston (Hyria) mailla ja on pituudeltaan vähän yli 2 km. Polku ei ole leveä ja huonolla säällä se voi olla kurainen sekä liukas. Se oli kuitenkin kevätpolku moninen laulavine lintuineen, ja polulla, tai pikemminkin sen opasteissa, näkyi myös oma kädenjälkeni. Olin joku vuosi sitten voittanut kaupungin avoimen logokilpailun luontopolkujen tunnuksesta ”Polkua luontoon”. Siinä opastaulussa se merkkini nyt seisoi! Palkinnoksi sain ykkössijasta upean retkipuukon! Tänään oli vielä uusi palkintojenjakotilaisuus. Kun kävin eilen kuvaamassa jokialueen pienempiä lintuja, näin punarinnankin, mutta harmikseni en saanut siitä hyvää kuvaa. Kerroin vaimolleni, että yritän tavoittaa punarinnan uudelleen iltapäivällä. Myöhemmin, polun puolivälissä haavan oksalle lennähti yksinäinen lintu, jolla oli rinnassaan ruosteenväriä. Se viipyi oksalla vain hetken, mutta se hetki riitti. Sain muutaman onnistuneen kuvan – ja sain kevätpolulla vähintään puukon veroisen ekstrapalkinnon!

JK. Uudenmaan eristys purettiin tätä kirjoittaessani. Takatalvi tuli etelään hillitsemään nopeimpia maalle karkaajia; pyry taisi olla hallituksen tilaus?

 

Vantaanjoen luontopolku alkaa Vantaan ylityksellä.

Sorsapari päättää huilihetkensä laskeutumalla veteen.

Västäräkkejä ei näkynyt vielä paljon. Vantaanjoella yksi ensimmäisistä.

Nokkosperhonen ja leskenlehdet.

Vantaanjoen luontopolun pääopaste.

Suurennos opasteen kartasta.

Luontopolku myötäilee Vantaanjokea. Joen molemmin puolin on peltoaukeat.

Pyöräilijöitä Seitsemän veljeksen vaellusreitillä Vantaanjoen länsipuolella.

Mustarastas mietteliäänä.

Säätila vaihtui nopeasti. Vantaanjoen telkät auringonpaisteessa.

Vantaanjoen luontopolun alkua. Ulkoilijoiden ruuhkaa ei ollut pääsiäisen jälkeen.

Polunvarren tietotaulu.

Tauluissa tunnuksena ”Polkua luontoon”. Suunnittelu: Pekka Könönen.

Sinivuokot polun metsäosuudella.

Vähän aikaisemmin keväällä koreaa mittariperhosta, koivutyttöperhosta näkyi runsaasti.

Opasviitat joen alkupäässä. Karjasilta ylittää joen.

Vantaanjokea Karjasillalta etelään.

Koiraspeippo.

Tiklit viihtyvät maaseutuopiston maisemissa.

Luontopolun ympäristössä on paljon luonnontilaista metsää ja puustoa.

Viikon 13 alussa säätyyppi muuttui lähes takatalveksi – ja pahempaa oli vielä luvassa.

Naarastelkkä.

Luontopolku saa lumipeitteen.

Punakylkirastas

Punarinta ei uskaltautunut esille.

Me tapasimme uudelleen!

 

Read Full Post »

Lukija on saattanut ihmetellä blogikirjoittajan aihevalintoja – niitä kun näyttäisi olevan enimmäkseen vain kahdentyyppisiä. Joko sitä painellaan pitkin pohjoisen Uudenmaan pellonreunoja reppu selässä ja kamera kaulassa, tai sitten sitä huidellaan pitkin pääkaupungin tuulisia katuja reppu selässä ja kamera kaulassa. Kirjoittajaa tilanne ei huolestuta yhtään, niin kauan kun vain jaksaa liikkua ja olla eri asioista kiinnostunut, edes muutamasta. Helsingin Käpylässä syntyneenä ja työn takia aikuisena Helsingistä pois muuttaneena tunnen jatkuvaa kaipuuta nuoruuteni maisemiin ja kauan sitten koettuun, samoin kuin tuntee jalkansa amputaatiossa menettänyt – kaikki kunnossa, mutta jalkaa vain särkee. Olin jo parin viikon ajan valmistellut seuraavaa Helsingin matkaani. Mikä olisi kupletin juoni, ja mihin päin suuntaisin? Kävisikö Kallion kaupunginosa? Mitä omakohtaista löytäisin Kalliosta? Nyt otettiin vanha konsti käyttöön: Kallion kartta printteristä pöydälle, kartan viereen nuppineulat, ja sitten vain pohtimaan, mitkä kohteet olisivat niin merkityksellisiä, että niihin upottaisin punapäisen nuppineulan (nuppineula kuulostaa paremmalta kuin pieni nappi vaimoni ompelurasiasta). Kallio-päivän reitin valmistelu sai alkaa.

Kallion kaupunginosaan kuuluu myös Hakaniemi ja Siltasaari, mutta nyt liikun alueella, jota rajaavat Töölönlahti (Eläintarha), Helsinginkatu ja Hämeentie. Pieniä poikkeuksia tehdään, ja niille on hyvät perustelut. Retkeni voisi hyvin olla jatko-osa Katajanokan jugendille, koska niin paljon jugendkomistuksia löytyy myös Kalliosta, edustavimpina Kallion kirkko, Hakaniemen kauppahalli, torin laidan Ahtola ja Haka, Kallion kirjasto, monet rakennukset Karhupuiston reunamilla, ja Siltasaaressa Paasitorni sekä länsipään asuirakennukset. Ajattelin kuitenkin tarjota lukijalle suloisen sekasotkun, jossa on kaikkea mahdollista – kuten elämässä yleensä. Lähdin nousemaan Ympyrätalon ja Arenatalon välistä Siltasaarenkatua pitkin kohti Toista linjaa koleassa ja viimaisessa syyssäässä. Hyvin pian tavoitin ensimmäisen kohteeni: Toinen linja 15. Tänään paikalla kohoaa 8-kerroksinen tummanharmaa rakennus, mutta 1920-luvun puisessa rakennuksessa oli vain kaksi kerrosta, peltinen aumakatto ja tyypillinen korkeahko kivijalka. Tässä asuivat äitini isovanhemmat Oskar ja Rosa Rask melko pitkään, vv. 1907–1932. Missä ja miten isoisovanhempani, Porvoon suunnalla syntynyt täysin ruotsinkielinen Oskar ja suomenkielinen Jämsän tyttö Rosa olivat toisiinsa tutustuneet? Arvoitus ei enää koskaan selviä, ei vaikka kuinka Kallion katuja astelisin. Oli mentävä eteenpäin. Koleus iski seisahtelijaan, pian saattoi tulla räntääkin.

Seuraavaksi Alppikadulle, sieltä Kallion kirkon kautta Karhupuistoon, tästä edelleen Franzenian pihalle … vai menenkö ensin Fleminginkadun ja Helsinginkadun kulmaukseen? Torkkelinmäkikin oli katsastettava ja viimein tulisin Ässärykmentin muistomerkiltä Alli Tryggin puistosta alas Hämeentielle. Niin, ja kyllä Stadin Arskan patsaskin Matti Heleniuksen puistossa on tsekattava – sinne myös nuppineula! Reitin varrella on tyylikäs Kuntatalon rakennus (aik. Kaupunkien talo), jossa työskentelin kaksi vuotta 1980-luvun alussa, ja Fleminginkatu 18:ssa asui isäni ja hänen vanhempansa vv. 1920–24. Isänisäni oli arvostettu kirjansitoja; hän sai kutsun Sortavalasta valtioneuvoston kirjapainoon Helsinkiin 1900-luvun alussa! Lopulta paikkoja ja rakennuksia Kalliossa, jotka puhuttelivat, olikin yllättävän monta. Kallion kaupunginosan ilme on muuttunut sadan vuoden aikana valtavasti. Kun 1960-luvun lopulla kävelin pimeänä aikana Franzenian iltaluennolta pitkin Helsinginkatua kohti Kurvia, edelleen Vilhonvuorenkadulle ja sieltä alas Sörnäisten rantatien bussipysäkille, vilkuilin kyllä muutaman kerran olkani yli, olinko saanut seuraajia. En ollut, mutta eipä opintolainaa nauttivassa opiskelijahepussa olisi ollut mitään kiinnostavaa, ei mitään vaihtoarvoa. Iloiset Block Partyt olivat vielä kaukana näiltä kulmilta. 

Pöydällä kartan vieressä oli jäljellä enää yksi nuppineula. Se oli muita nuppineuloja paljon suurempi. Sijoitin sen Hämeentien, Haapaniemenkadun ja Kaikukadun väliselle alueelle – lipsahti siis vähän jo Sörnäisten puolelle! Tällä kentällä, Haapaniemen kentällä (nyk. Väinö Tannerin kenttä), oli nuorelle pojalle kuten niin monelle muulle helsinkiläiselle pesäpallon harrastajalle – ja erityisesti kalliolaisille harrastajille – suuri merkitys 1950- ja 60-luvuilla. Myös me herttoniemeläiset koimme TMP:n (Työväen MailaPoikien) kotikentän kuin omaksemme. Kentällä pelattiin monia nuorten turnauksia, opimme tuntemaan muita stadilaisia pelaajia ja tutustuimme erityisesti TMP:n pelaajiin – myös tyttöihin! Jostakin syystä me HerU:n (Herttoniemen Urheilijat) pojat pelasimme usein harjoituspelejä TMP:n naisten edustusjoukkuetta vastaan. Aika tasoissa mentiin! Maineikasta, aikanaan hiekkapintaista kenttää peittää nyt keinonurmi; pesäpallo on vaihtunut muihin lajeihin. Mielikuvissa näen pesäpallon yhä pomppivan läpi kentän kohti Elannon jättimäisen pääkonttorin kaarevia portteja. Kentän laidalla istuu TMP-ikoni Rafa keppeineen. Kone Oy:n logo hammaspyörineen välkähtelee Sörnäisten rantatieltä. Hämeentiellä on liikennettä, mutta se soljuu rauhallisesti eteenpäin. Tuomarin pillin vihellykseen sekoittuu Käpylän ja Arabian ratikoiden kitinä ja kolke – aivan kuin ne vaikeroisivat. Ehkä ne jo aavistavat Haapaniemen kentän ja Stadin pesäpallon tulevat muutokset.

Kallion kirkon torni ja sen ympärillä levittäytyvä Kallion kaupunginosa syksyllä 2019. Hakaniemen kauppahalli on huputettu perusteellisen saneerauksen vuoksi.

Hakaniemen torilla käydään vielä kauppaa ulkona perinteiseen tyyliin.

Aamukahvilla kauppahallin upeissa väistötiloissa torin laidalla.

Porthaninkatu vie ylös Kallion kirjastolle.

Toinen linja. Talon no. 15 (korkea tumma rakennus) paikalla oli 1900-luvun alussa, aina 1950-luvulle asti 2-kerroksinen puutalo.

Toinen linja v. 1908. Talo no. 15 on vasemmassa reunassa (Helsingin kaupunginmuseo HKM, Signe Brander).

Kuntatalo Toisella linjalla (aik. Kaupunkien talo).

Heikki Häiväojan veistos Urbanisti (1982) Kuntatalon edustalla.

Kolmannen linjan ylimmällä kohdalla. Juha Vainion ja Fredin (Matti Siitonen) tunnetuksi tekemän kappaleen ”Kolmatta linjaa takaisin” alkuperäisversiossa nuori nainen kävelee sateessa miettien elämäänsä. Ehkä myös kuvan nainen?

Fleminginkatu 18 – Helsinginkatu 21. Isäni ja hänen vanhempiensa Helsingin koti vv. 1920–24.

Franzenia (Väinö Vähäkallio, 1930) Helsinginkadun puolelta. Rakennuksessa oli paljon luentoja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan puolelta 1960-luvulla.

Torkkelinmäen tyylikkäitä taloja ja pihoja.

Torkkelinmäen värikkäitä rakennuksia.

Kallion kirjasto (Karl Hård af Segerstad 1912)

Kallion kirjaston sisätiloja.

Karhupuisto Agricolankadun ja Viidennen linjan välissä. Puiston tunnus Mesikämmen muurahaispesällä (Jussi Mäntynen, 1931).

Karhupuiston pysäkillä.

Viidennen linjan jugendtaloja: vas. Kivikallio (J.W. Tikka ja W.G. Palmqvist, 1909) ja Ihantola (O.E. Koskinen, 1907) .

Kallion maamerkki Kallion kirkko (Lars Sonck, 1912) näkyy kauas.

Kallion kirkon jugendaiheisia koristekuvioita.

Kallion kirkon urut. Kirkko on avoinna yleisölle useina tunteina mm. hiljentymiselle ja urkumusiikista nauttimiselle.

Kallion kirkko.

Ässärykmentin muistomerkki (Aarre Aaltonen, 1940) Alli Tryggin puistossa Hämeentien pohjoispuolella.

Kaikukuja nousee ylös Hämeentieltä.

Hämeentie remontissa v. 2019.

Väinö Tannerin kenttä (aik. Haapaniemen kenttä) Kaikukadun ja Haapaniemekadun välissä.

Elannon pääkonttorin (Väinö Vähäkallio, 1928) kaarevat portit. Montako pesäpalloa portit ovat nielaisseet?

Read Full Post »

Onko metsä jo linnunlauluista hiljentynyt? Ei ehkä vielä, mutta olisiko jo hiljaisempi kuin viikko sitten? Väistämättä tulee mieleen Eino Leinon herkkä ”Lapin kesä” -runo, jossa surraan ja murehditaan vähän kaikkien asioiden perään – ja apeuden syyksi paljastuu Lapin (Suomen) lyhyt kesä. Laulaja Mamba palauttaa toivon omalla kappaleellaan ”Vielä on kesää jäljellä”, mutta, ei kai sitä sentään vielä soiteta? Emme anna nyt valtaa alakulolle, vaan lähdemme kuuntelemaan alkukesän ääniä ja katselemaan kasvien väriloistoa. Eikä unohdeta tuoksujakaan! Milloin olet viimeksi nuuhkaissut kukkivaa oravanmarjaa, tai juuri nyt kukkivaa vanamoa? Uskomattomia tuoksuja, jotka täyttävät laajat tienoot ja ovat parhaimmillaan tyynenä aamuna tai iltana. Olin jo matkalla omaan eldoradooni kaupungin länsipuolelle. Sään piti olla pilvinen, mutta eikö mitä; aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kuten hyvin usein tänä keväänä ja alkukesänä. Onneksi silloin tällöin on saatu myös sadetta, mikä on ollut tarpeen kaikelle kansalle: pellosta ansionsa saaville ja pellonreunaa huvikseen kulkeville. Kun lähtee seikkailulle ilman suuria odotuksia, voi kohdata yllättäviä asioita. Kävikö nytkin niin?

Muistelin metsässä muutaman viikon takaista kettukohtaamista. Se tapahtui jokseenkin näillä main. Kettua ei nyt näkynyt, mutta mikä ihme tuolla polulla hitaasti kiemurtelee? Iso musta kyy! Siitä onkin aikaa, kun olen tavannut näin komean yksilön, enkä ehkä koskaan täysin mustaa kyytä. Hetken ajattelin seurustelevani rantakäärmeen kanssa, mutta rantakäärmeen tunnusomaisia pään laikkuja tällä ei ollut. Ja silmän kapea pupilli oli kyyn. Siis, ei liian lähelle, mutta ei myöskään paniikkia. Muutama vuosi sitten kun keräsin vaimoni kanssa kanervia matkalla mökille, melkein työnsin käteni kyykäärmeen selkään, mutta nyt tilanne oli erilainen, kun käärme oli näkyvillä. Jätin kyyn luikertelemaan heinikkoon, ja kohta taas tapahtui: vastaani juoksi rusakko jonkun pelästyttämänä. Oli vähällä, ettei juossut haarojeni välistä. On täällä vilskettä! Tulin kuuntelemaan lintujen aamukonserttia enkä varomaan jokaista askeltani. Nyt kuuluu lauluääni, jota en tunne? Joku voi luulla, että näillä tuntimäärillä luontomiehen pitäisi tuntea kaikki linnut ja niiden äänet, mutta ei se ihan niin ole: lintulajeja on Suomessa yli 470! Opiskelua riittää vielä eläkepäivillä.

Punavarpusen iloista säettä kartanon mailla kuunnellessani tajusin, että tätä lintua en kuulekaan mökkimaisemissamme Tammelassa. Muutoin samoja lajeja löytyy yllättävän paljon: on samat siepot, rastaat, samoja kerttuja, valkoselkätikka, peukaloinen, ruokokerttunen … Viime päivien luontomittelön (ikioma sellainen) Tammela–Hyvinkää voitti Tammela, jos lasketaan mukaan perhosetkin. Tammelassa näin kohtalaisen harvinaisen täpläpapurikon ja myös kansallisperhosemme paatsamasinisiiven – ja yllättävää oli, että molemmat paikat saivat pisteet omista ritariperhosistaan! Viime vuosina on kirjoitettu sekä lintujen että perhosten kantojen romahduksesta (mm. Keskisuomalaisen pääkirjoitus 9.4.2018). Ikävä kyllä, on siinä perää rivimiehenkin havaintojen mukaan. Luontolenkkini paluumatkalla tulin kapean virran sillalle ja kurkkasin alas nähdäkseni piilottelevan rantasipin. Rantasipin ääni kyllä kuului, mutta lintua ei näkynyt. Sen sijaan näin heinikossa, hyvin lähellä laulujoutsenperheen. Kohtaaminen sujui rauhallisesti, joutsenten poikaset eivät ihmistä mitenkään säikkyneet – niillä oli rajaton luottamus emojensa turvaan ja viisauteen. Näin kun voisi olla myös ihmispopulaatiossa. Viisaat päättäjät luovisivat meidät kuiville vaikka minkälaisista mikromuovi- tai myrkkyongelmista!

Hevoset kesäpäivänä Kytäjän kartanon mailla. Keltainen rakennus entinen kapearaiteisen radan asemarakennus.

Kytäjän kartano ei ole enää vuosien takaisessa loistossaan. Rakennus ollut tyhjillään vuosikaudet.

Ulkoilupolulla musta kyy.

Ei kannata lähestyä

Vielä kukkii juhannuskukka metsäkurjenpolvi.

Metsikön ja pihojen asukki kirjosieppo

Rusakko laittoi jarrut päälle juuri ennen kuvaajaa.

Niittyhopeatäplä. Tämän vuoden kesäkuussa hyvin yleinen.

Alkukesän upeimpia päiväperhosiamme ritari!

Lupiinit

Niittynätkelmä

Punarinta. Laulua ei kuule niin runsaasti kuin aiemmin?

Harakankellot

Harmaasieppo kotimetsässään

Harmaasieppo pyrähtää

Kytäjärveä vanhan viinatehtaan ja kaupan nurkalta

Kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, naaras (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Täpläpapurikko (kuvattu Tammelan Heinijärvellä)

Peukaloinen pesänsä lähettyvillä

Telkkälampi ja taaempana Kytäjärvi

Telkkäemo ja poikanen kotilammellaan. Poikanen on kasvanut kovasti.

Myös lammella viihtynyt sorsapoikue voi hyvin.

Laulujoutsenperhe pienehkössä vesialtaassa. Missä on ollut perheen pesä?

Read Full Post »

Tammikuun lopun Helsingin kierrokseni aloittaisin Kaisaniemenkadulta ja mielenkiintoisesta Kaisa-talosta, joka upeine kaarevine muotoineen oli vuonna 2012 noussut perinteikkään Kauppakeskus Pukevan paikalle. Koko Kaisaniemenkatu oli kovasti muuttunut sitten 1900-luvun loppupuoliskon. Moniin vuosiin ei hyvinkääläinen vaimonikaan ollut enää hypännyt Helsingin junaan ja käynyt vaateostoksilla Helsingin ”Carnaby Streetillä”. Poissa Kaisaniemenkadulta olivat sellaiset vaatettajat kuin Minkki, Teinitalo, Lollo, Halonen, Vestio, Valioasu ja Seppälä (tuliko kaikki?). Ja Kaisaniemenkadun leffateatteri! Sellainen on yhä vanhalla paikallaan, mutta ei se ole enää Metropol (myöh. Boston ja Formia) – vaan Kinopalatsi! Muistan hyvin, kun veljeni kanssa joskus 1960-luvun alkupuolella jännitimme Metropolin permantopaikoilla John Waynen selviytymistä selkäänpuukottajien keskellä. Maailma muuttuu, mutta eläväinen Kaisaniemenkatu olisi saanut pysyä ennallaan! Tiesitkö muuten, että Kaisaniemenkatu syntyi raivaamalla aukko Mikonkadun kortteleihin. Näin saatiin parempi yhteys rautatientorilta Hakaniemen suuntaan. Uusi väylä oli aluksi Murtokatu ja vasta vähän myöhemmin Kaisaniemenkatu.

Kaisa-talo on Helsingin yliopiston rakennus, ja suurin osa talosta on omistettu yliopiston pääkirjastolle sekä eri tiedekuntien kirjastopalveluille. Talon toisesta kerroksesta löytyy myös kodikas kahvio, jonne kirjoittaja hetimmiten suuntasi ja alkoi aamupalaansa nauttien tarkentaa päivän reittisuunnitelmaa. Pidin kovasti Kaisan arkkitehtuurista ja eri kerrosten taideteoksista. Puitteet nykyopiskelijoille ja tiedonhankinnalle ovat loistavat! Omana opiskeluaikanani yliopiston kirjastopalvelut sijaitsivat Leppäsuon Domus Academican ylimpien kerrosten hämärissä saleissa. Aika harvoin matikanlukijat kirjastopalveluja kuitenkaan tarvitsivat. Tieto löytyi olemassaolevista kirjoista, usein englanninkielisistä tosin, tai – liitutaululta, jolta proffan tuotokset oli omaan luentovihkoon kirjoitettava (ja joita raapustuksia luennoilta poissaolleet kaverit sitten kiireessä kopioivat). Vanhoja miettiessäni, tajusin että yliopisto-opiskeluni pääpaikka Porthania-rakennus on aivan vieressä. Pitäisikö mennä ihan käymään? Vieläkö tavoittaisin vuosikymenten takaista tunnelmaa, kun astun Porthanian pyöröovista sisälle rakennukseen? On kai se sallittua? Ainakin ilmoitustaulu, jolla tiedekuntiin päässeet opiskelijat ilmoitettiin, oli täsmälleen samalla paikalla kuin 50 vuotta sitten! Mutta missä ovat kaikki tutut opiskelukaverit?

Kolmannessa ja viimeisessä blogini kappaleessa siirrän mahdollisen lukijan toiseen helsinkiläiseen kirjastoon, joka varmaankin paremmin stemmaa kirjoittajan ikästatukseen. Siirrymme Rikhardinkadulle, Helsingin vanhaan, vielä toiminnassa olevaan yleiseen kirjastoon. Jos Kaisa-kirjasto on ultramoderni, on Rikhardinkadun kirjasto ihan toisesta maailmasta, kuin vanhanajan olohuone, rauhallisine lukusoppeineen ja tyylikalusteineen. Kiipesin rakennuksen kerroksiin ja ihailin kaikkea näkemääni. Katsoin vielä tulokerroksen kokoushuoneessa esitettävän Henna Lainisen ajatuksia herättävän videoteoksen ”Ihmisen tarina” ja jatkoin matkaani Merisataman suuntaan. Aloin jo oppia uudelleen tuntemaan vanhaa kotikaupunkiani! Viiskulmassa huomasin pettymyksekseni Primulan perinteikkään kahvion siirtyneen pois vakiopaikaltaan; kulmapaikan oli vallanut uusi ravintolayrittäjä. Jotakin Viiskulmassa oli silti ennallaan: Digelius Music kauppasi yhä vuonna 1971 perustetun musiikkiliikkeensä tiloissa mm. vanhaa jazzia LP- tai CD-levyillä. Hyvästelin Digeliuksen vetäjän Emu Lehtisen ja koin, että nyt oli tauon ja kahvin paikka. Mutta sitä ennen – pannaan Ellington soimaan! Vanhoille hyville ajoille.

Kaisa-talo, Kaisaniemenkatu Helsinki (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy)

Kaisa-talo, Kaisaniemenkatu Helsinki (Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy)

Sisäänkäynti yliopiston kirjastoon

Sisäänkäynti yliopiston kirjastoon (seinällä taideteos ”Pienet maailmat 2012”, Terhi Ekebom ja Jenni Rope)

Helsingin yliopiston pääkirjasto 01

Helsingin yliopiston pääkirjasto 01

Helsingin yliopiston pääkirjasto 02

Helsingin yliopiston pääkirjasto 02

Helsingin yliopiston Porthania-rakennus

Helsingin yliopiston Porthania-rakennus

Porthanian sisääntuloaula

Porthanian sisääntuloaula

Rikhardinkadun kirjasto

Rikhardinkadun kirjasto

Rikhardinkadun kirjaston sisäänkäynti

Rikhardinkadun kirjaston sisäänkäynti

Rikhardinkadun kirjasto 02

Rikhardinkadun kirjasto 02

Rikhardinkadun kirjasto 03

Rikhardinkadun kirjasto 03

Rikhardinkadun kirjasto 04

Rikhardinkadun kirjasto 04

Rikhardinkadun kirjasto 05

Rikhardinkadun kirjasto 05

Näyteikkuna Orental Art & Antique, Korkeavuorenkatu

Näyteikkuna Oriental Art & Antique, Korkeavuorenkatu

Merikadun varis

Merikadun varis

Eiran lähetystörakennuksia

Eiran lähetystörakennuksia

Muuttunut Primulan kulma, Viiskulma

Muuttunut Primulan kulma, Viiskulma

Digelius Jazz (Digelius Music, Laivurinrinne 2)

Digelius Jazz (Digelius Music, Laivurinrinne 2)

Emu Lehtinen, Digelius Music

Emu Lehtinen, Digelius Music

Merimiehenkadun puurakennus vuodelta 1888

Merimiehenkadun puurakennus vuodelta 1888

Kahvila Plootu, Fredrikinkatu (kahvilassa myynnissä huonekaluja ja sisustustarvikkeita)

Kahvila Plootu, Fredrikinkatu (kahvilassa myynnissä huonekaluja ja sisustustarvikkeita)

Kahvila Plootun ikkuna

Kahvila Plootun ikkuna

Read Full Post »

Lucian päivänä 13.12. maa oli lumeton. Ei oikein tuntunut joulukuulta eikä siltä, että vajaan kahden viikon kuluttua olisi jouluaatto. Kaupunkia ympäröivät pellot olivat mustina tai hohtivat syysviljan vihreää. Siellä täällä näkyi jääriitettä. Ihmisten mieletkin näyttivät olevan jäässä. Seuraavana yönä oli yllättäen satanut vähän lunta – saisivatko etelän ihmiset sittenkin valkean joulun? Tuntuu, että valkea lumipeite on se kaikkein tärkein joulutunnelman tekijä. Lähdin hoitamaan joitakin asioita kauppakeskukseen, ja kas, siellähän oli tunnelmaa, ihan omanlaista tunnelmaa. Parkkihallissa töräyteltiin torvea oikein joukolla jonkun onnettoman väärien liikkeiden takia. Kun suomalainen töräyttää auton torvea, silloin on totinen paikka. Muualla maailmassa torven soitto voi olla silkkaa hupia; siihen ei vaadita toisten virheliikkeitä. Pyöräilijät taas eivät meillä missään tapauksessa anna äänimerkkejään. Mutta olkoon, muut saavat jatkaa suomalaisten liikennekäyttäytymisen omituisuuksista.

Parkkihallin yläpuolella, itse kauppakeskuksessa, toivoin tavoittavani vähän ystävällisempää ilmapiiriä ja monipuolisempaa taustamusiikkia, ehkä ihan sitä joulutunnelmaa? Ainakin yhdessä liikkeessä myyjätontut hyvästelivät kirjoittajan iloisilla nauruillaan. Tein ihan kohtalaisen ostoksen, mutta jäin miettimään, sanoinko samalla jotakin hulvatonta? Tuskin. En usko vielä olevani isäni veroinen ja isäni asteella, joka vanhempana leskimiehenä saattoi laukaista valintamyymälän kassalle: ”Neidillä on niin kauniit silmät!”. Tarina ei kerro, tuliko viivakoodinlukijalla ohimoon, vai palkittiinko isäni hersyvällä naurulla. Joulun tunnelmaa voi tietenkin hakea muualtakin kuin kauppakeskuksesta. Lämmin tunnelma voi löytyä mistä tahansa, missä ihmiset kohtaavat, ottavat huomioon toisensa ja antavat kiitoksen tai hymyn tulla. Oma henkilökohtainen lahjalistani oli saanut ruksinsa kaikkiin kohteisiin; siltä osin ei enää paniikkia.

Mutta kotirintamalla alkaa tunnelma tiivistyä. En kutsuisi sitä vielä joulutunnelmaksi, vaikka töitä on kovasti sen eteen tehty. Vaimon joskus aamuyön tunteina paistamien esimmäisten laatikoiden tuoksu on asunnostamme jo hälvennyt. Kortit on aikaa sitten kirjoitettu ja viety punaisessa kuoressa postin kakkospostilaatikkoon. On siivottu kaikki nurkat, pesty kylpyhuoneen laatat ja hangattu kaakelinsaumat, on putsattu lavuaarien hajulukot ja muoviputket, on pyyhitty kirjahyllyjen ylätasotkin ja kaikki sen koriste-esineet. Sohva on pesty miedolla saippualiuoksella ja viimeistelty liukastavalla nahankäsittelyaineella. Osa lahjoistakin on saanut värikkäät kääreensä ja tuhansille kiemuroille rullatut narunsa. Ollaan vasta kuitenkin vapaissa harjoituksissa – itse ajot ovat vielä edessä. En ole puhunut mitään loppusiivouksesta, en mattojen tampaamisesta, en kuusen hankinnasta ja koristelusta enkä loppujen jouluruokien valmistamisesta. Ehkä jossakin välissä ennen joulua, edes joku talonväestä ehtii istahtaa olohuoneen nojatuolille, ja hengähtää. Jos voimia riittää, istuja saattaa etsiä käsiinsä jouluntuojakirjamme Markus Similän ”Rakkaimmat joululaulut ja niiden tekijät”. Istuja kenties laittaa soittimeen Jussi Rasinkankaan kappaleen ”On aika joulun” (san. Juhani Konola) – ja sulkee silmänsä. Voi olla, että uni tavoittaa istujan, ja asuntoon saapuu viimein kaivattu joulurauha. Joulun tunnelma, se tulee sitten perässä, toivottavasti.

Lucian päivän vihreät niityt

Lucian päivän vihreät niityt

Sänkipelto

Sänkipelto

Jäätynyt enkeli

Jäätynyt enkeli

Ikkuna ja luminen oksa

Ikkuna ja luminen oksa

Kirjaston joulukuusi

Kirjaston joulukuusi

Tavara-aseman lyhdyt

Tavara-aseman lyhdyt

Kirjaston aukio

Kirjaston aukio

Lumiset hitsaajat

Lumiset hitsaajat

Kauppakeskus Willa

Kauppakeskus Willa

Ostoksilla

Ostoksilla

Jonottajat

Jonottajat

Iloiset myyjätontut

Iloiset myyjätontut

Ostoksilla 01

Ostoksilla 01

Ostoksilla 02

Ostoksilla 02

Ilta tulee keskustaan

Ilta tulee keskustaan

Vanha kenkätehdas

Vanha kenkätehdas

Hyvinkään kirkko

Hyvinkään kirkko

Lyhty

Lyhty

Rakkaimmat joululaulut

Rakkaimmat joululaulut ja niiden tekijät (Markus Similä)

Read Full Post »

Helsinkiläistaustainen eläkeläisretkeilijä oli päättänyt puolenpäivän soolopyrähdyksellä tehdä selkoa ja verestää muistoja Helsingin Etu-Töölöstä. Katselin pöydälle levittämääni Helsingin karttaa, tuumailin tulevan matkani reittiä ja sijoittelin nuppineuloja paikkoihin, joissa olin tässä kaupunginosassa joskus käynyt. Tuttuja kohteita tulikin yllättävän paljon. Äidinäitini oli pitkään asustanut Arkadiankadun loppupäässä; siellä olin tietenkin vieraillut kymmeniä kertoja. Yliopiston tietojenkäsittelyä opiskeltiin Töölönkadulla ja illanviettoja opiskeltiin useinmiten Bottalla Museokadulla. Mutta junnuiässä tutuimmaksi tullut paikka oli helsinkiläisten (ja myös meidän perheemme) takavuosien pesäpallopyhättö: Hesperian kenttä. Kentän paikalle oli sittemmin noussut Finlandiatalo – siellä pelasivat nykyään aivan eri ihmiset, eikä kenttämestarin kalkki enää pöllähdellyt kakkospesän rajaviivalla. Piikkarit olivat vaihtuneet lakeerikenkiin, maila vaihtunut mikrofoniin. Etu-Töölö on kompakti mutta melko laaja alue, aina Töölönlahdelta Taivallahteen, Pohjoiselta Rautatiekadulta Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kiirettä pitää, jos ehtisin kiertää koko alueen, kaikki sen muistomerkit ja sen monet ikoniset rakennukset. Oli keskityttävä muutamaan kohteeseen. Paljon kritiikkiä aikoinaan saanut Temppeliaukion kirkko oli sisältä näkemättä. Aloitetaan siitä!

Ei ihan heti uskoisi, että Temppeliaukion kirkko on yksi turistien kaikkein eniten käymistä kohteista Helsingin alueella. Ulkoapäin kirkkorakennus ja sen sisäänkäynti ovat lähes huomaamattomia. Juju onkin kirkon sisätiloissa, ja varmasti myös akustiikassa. Fredrikinkadun loppupäässä vastaan tuli laumoittain turisteja; touhukkaita turisteja hyppeli myös kirkon yläpuolisella kalliolla selfiekeppeineen. Sisällä odotti yllätys. Kuin tilauksesta Kaartin soittokunta piti salissa harjoitustaan illan esiintymistä varten. Istuin alas, kuuntelin ja rauhoituin. Hyvin kuului salin perällekin herkkä huilusoolo, ja kun kapellimestari Atso Almilan johdolla mentiin forte fortissimoon, havahduin, otin reppuni pois selästä ja aloin viritellä kameraani kuvauskuntoon. Arkkitehtiveljesten Timo ja Tuomo Suomalaisen luomus on kiistatta erikoinen ja karun tyylikäs. Jos kirkko on myös muusikoiden ja laulajien suosiossa, ei kai siinä voi olla moitteen sijaa? Ehkä joku päättäjä oli kaukaaviisaasti osannut nähdä tulevan kirkkorakennuksen yleisen kiinnostuksen ja taloudellisen puolen, mene tiedä?

Temppelikatua astellessani kohti Mika Waltarin puistoa, sain juttuseurakseni ikäiseni koiranulkoiluttajan. Kerroin tietenkin oman vaellukseni taustoista, lievästä Helsinki-kaihostani, ja sain mieheltä arvokkaan vinkin. Löytäisin kaipaamiani Helsinki-kirjoja läheisestä antikvariaatista. Ja niin todella tapahtui. Kirjastosta moneen kertaan lainaamani ns. ”Helsingin korttelikirjat” löytyivät kaikki Runebergin Antikvariaatista! Kirjat olivat aikoinaan koottu Helsingin Sanomien artikkeleista, joissa kuvattiin viime vuosisadan aikaista, osin jo mennyttäkin Helsinkiä (tekijöinä kolmessa ensimmäisessä julkaisussa: Kaija Ollila, Kirsti Toppari, Kaija Nenonen ja Kaija Hackzell). Helsinki-päiväni Etu-Töölössä oli ollut antoisa, yllätyksiäkin täynnä. Sain varmaan onnenpotkun matkaani aamuisesta kahviateriasta Huvilan Kahvilassa, Hakasalmen huvilan kupeessa. Vetäisinköhän vielä uuden kierroksen tuosta Oksasenkadulta oikealle ja Tunturikatua alas Runeberginkadulle? Ei, kyllä tämä riittää. Olin valmis ottamaan suunnan Kampin bussiterminaaliin ja astumaan tutun liikennöitsijän kermanväriseen bussiin. Tuliaisinani oli mukanani toivottavasti onnistuneita valokuvia, kolme kiloa vanhoja kirjoja ja helsinkiläisen Keisari-leipomon herkullinen juustokakku. Näillä eväillä hyppäsin viiden euron Happy Hour -vuoroon kohti Hyvinkäätä.

PS. kiitokset Kaartin soittokunnan tiedottaja Markus Virtalalle luvasta käyttää blogissani Kaartin soittokunnasta ottamiani henkilökuvia.

Huputettu ja väritetty Eduskuntatalo

Huputettu ja väritetty Eduskuntatalo (lokakuu 2015)

Hakasalmen huvila

Hakasalmen huvila

Huvilan kahvilan ikkunasta

Huvilan kahvilan ikkunasta

Aurorankadun ja Nervanderinkadun risteys

Aurorankadun ja Nervanderinkadun risteys

Ulko-ovi

Ulko-ovi

Temppeliaukion kirkon kattokupoli

Temppeliaukion kirkon kattokupoli

Temppeliaukion kirkko. Kaartin soittokunnan harjoitus kapellimestari Atso Almilan johdolla

Temppeliaukion kirkko. Kaartin soittokunnan harjoitus kapellimestari Atso Almilan johdolla

Kaartin soittokuna, kuva 01

Kaartin soittokunta, kuva 01

Katsojat/kuuntelijat

Katsojat/kuuntelijat

Kaartin soittokunta, kuva 02

Kaartin soittokunta, kuva 02

Kaartin soittokunta, kuva 03

Kaartin soittokunta, kuva 03

Temppelikadun kerrostalo

Temppelikadun kerrostalo

Runebergin antikvariaatti

Runebergin antikvariaatti

Runebergin antikvariaatti, Andrew Eriksson

Runebergin antikvariaatti, Andrew Eriksson

Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus (Veikko Hirvimäki)

Mika Waltarin muistomerkki Kuningasajatus (Veikko Hirvimäki)

Valomainos jäljellä maineikkaasta elokuvateatterista

Valomainos jäljellä maineikkaasta elokuvateatterista

Risto Rydin muistomerkki (Veikko Myller)

Risto Rydin muistomerkki (Veikko Myller)

Kristus Kyrkan, Vänrikki Stoolin katu

Kristus Kyrkan, Vänrikki Stoolin katu

Museokatua

Museokatua

Runeberginkadun ratikkapysäkki

Runeberginkadun ratikkapysäkki

Arkadiankatu 33 (rakennus, jossa äidinäitini asui pitkään

Arkadiankatu 33 (rakennus, jossa äidinäitini asui pitkään)

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 01

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 01

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 02

Caloniuksenkadun sisäpihalla, 02

Read Full Post »

Helmikuun puolivälissä näytti, että kevät tulee ryminällä ja aikaisemmin kuin vuosiin. Kalevalanpäivänä säänkuva normalisoitui – harmaat talvipäivät tulivat takaisin ja lämpötilakin asettui lähelle tavanomaisia lukemia. Ei olisi kannattunut vielä nuolaista. No nyt sai kyllä nuolaista, mutta vain nenänkärjestä tippuvia vesipisaroita, ainakin jos kiipesi Ridasjärven tuuliseen lintutorniin muuttolintuja kiikaroimaan. En oikein ole lintutornityyppiä. Tykkään liikkua luonnossa, kiireettä kuitenkin: nousta edessä olevan kumpareen laelle tai laskeutua joenpartaalle ja tehdä kulkiessani havaintoja, jos niitä on näkökenttääni tullakseen. Onhan niitä jo tullutkin. Viime sunnuntaina saattelin Vantaanjoen Kittelän sulaan kolme äänekästä laulujoutsenta ja ensimmäiset telkät kävin katsastamassa Rantakulman virtapaikalla. Telkkäkoiras pyöri villisti ympyrää, sylki nokastaan korkeita vesikaaria ja päästeli hullunkurisia, kimeitä soidinääniään. Siirryin vaivihkaa pois ladonkulman tähystyspaikalta ja jätin pariskunnan jatkamaan häämenojaan. Tuskin minua huomasivatkaan.

Joissa on nyt vettä runsaasti. Luonnossaliikkujan kannattaisi suunnistaa koskipaikoille, ihastelemaan veden voimaa ja kuulemaan mahtavaa pauhua. Vantaanjoen yläjuoksulla, lähellä kotiamme, on kaksi hienoa koskipaikkaa: Nurmijärven Nukarinkoski ja Myllykoski. Vuosia sitten, pääsiäisen aikoihin oli blogimiehen käydä kalpaten Nukarinkosken reunamilla. Ajattelin kuvata koskea kiveltä, joka oli kuohuissa noin metrin verran rannasta. Kuvaajalle kävi hölmösti. Liukastuin, molskahdin koskeen, satutin vähän rannettani ja tärvelin uuden kamerani. En ole koskaan saanut minkäänlaista vakuutuskorvausta, en nytkään, mutta tärkeintä oli, että henkiriepu säästyi. Tämän kevään vedenvirtauksella olisi kuvaajalle käynyt huonosti. Kosken partaalla huomaan muistelevani isänäitiäni, joka viimeisillä vuosillaan joutui pois kodistaan kunnalliseen vanhainkotiin. Hän ei viihtynyt uudessa asuinpaikassaan ollenkaan. Aina sukulaistapaamistemme lopuksi hän melkein purskahti itkuun ja huudahti: “Leppäselle laualle ja myötävirtaan!” Muuta ratkaisua ei mummoni omasta mielestään surkeassa tilanteessaan nähnyt. Kosket ja virrat vetävät sukumme väkeä puoleensa.

Virtojen yli on tapana rakentaa siltoja. Blogikirjoittajakin ryhtyy nyt sillanrakentajaksi – oman siltani nimi on aasinsilta. Aion liittää kirjoituksen loppuun musiikkiosion! On se mahdollista, jos musiikintekijän nimi on Olavi Virta. Ei Koski, mutta Virta! Siinä tärkein peruste, mutta muitakin on. Kuuntelin sattumoisin koskikierroksillani autoradiosta Olavi Virran laulua ja se todella iski. Kappale oli yksi tunnetuimmista, ”Vihreät niityt”.  Samalla kuulin, että Olavi Virran syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Pikainen tsekkaus onko kaupunkimme kirjastosta saatavana mestarin elämäkertaa, tai – kuinka monen kirjoittamana? Niitä löytyi useita ja päädyin lainaamaan Lasse Erolan todella nautittavan teoksen ja juhlapainoksen ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”. Kirja vieläpä löytyi lähikirjastostamme Hakalan kirjastosta. Polleana esittelin kotona lainakirjaa vaimolleni. Sain pian kuulla, että tuolla meidän hyllyssähän se ensimmäinen painos on ollut jo vuodesta 2005. Lupasin vaimolleni tutustua lähiluonnon lisäksi vastedes myös omaan kotiimme.

Vantaanjoki, Kittelä, Hyvinkää

Vantaanjoki, Kittelä, Hyvinkää

Ridasjärven lintutorni, Hyvinkää

Ridasjärven lintutorni, Hyvinkää

Sinisorsat

Sinisorsat

Nukarinkoski, Nukari, Nurmijärvi

Nukarinkoski, Nukari, Nurmijärvi

Isä ja lapset kosken äärellä

Isä ja lapset kosken äärellä

Nukarinkoski 02

Nukarinkoski 02

Telkkäpariskunta, Vantaanjoki, Rantakulma

Telkkäpariskunta, Vantaanjoki, Rantakulma

Laulujoutsenet, Kytäjoen tulva-alue

Laulujoutsenet, Kytäjoen tulva-alue

Takiaiset

Takiaiset

Kaanaanjoen koski, Hirvihaara, Mäntsälä

Kaanaanjoen koski, Hirvihaara, Mäntsälä

Peltomaisema, maaliskuu

Peltomaisema, maaliskuu

Porvoonjoen Naarkoski, Pukkila

Porvoonjoen Naarkoski, Pukkila

Kuohut

Kuohut

Porvoonjokilaaksoa, Pukkila

Porvoonjokilaaksoa, Pukkila

Hyvinkään pääkirjasto 01

Hyvinkään pääkirjasto 01

Hyvinkään pääkirjasto 02

Hyvinkään pääkirjasto 02

Hyvinkään Hakalan kirjaston sisäänkäynti

Hyvinkään Hakalan kirjaston sisäänkäynti

Lasse Erolan elämäkertateos "Olavi Virta ja hänen maailmansa"

Lasse Erolan elämäkertateos ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”

Read Full Post »

Older Posts »