Tammikuun lopun Helsingin kierrokseni aloittaisin Kaisaniemenkadulta ja mielenkiintoisesta Kaisa-talosta, joka upeine kaarevine muotoineen oli vuonna 2012 noussut perinteikkään Kauppakeskus Pukevan paikalle. Koko Kaisaniemenkatu oli kovasti muuttunut sitten 1900-luvun loppupuoliskon. Moniin vuosiin ei hyvinkääläinen vaimonikaan ollut enää hypännyt Helsingin junaan ja käynyt vaateostoksilla Helsingin ”Carnaby Streetillä”. Poissa Kaisaniemenkadulta olivat sellaiset vaatettajat kuin Minkki, Teinitalo, Lollo, Halonen, Vestio, Valioasu ja Seppälä (tuliko kaikki?). Ja Kaisaniemenkadun leffateatteri! Sellainen on yhä vanhalla paikallaan, mutta ei se ole enää Metropol (myöh. Boston ja Formia) – vaan Kinopalatsi! Muistan hyvin, kun veljeni kanssa joskus 1960-luvun alkupuolella jännitimme Metropolin permantopaikoilla John Waynen selviytymistä selkäänpuukottajien keskellä. Maailma muuttuu, mutta eläväinen Kaisaniemenkatu olisi saanut pysyä ennallaan! Tiesitkö muuten, että Kaisaniemenkatu syntyi raivaamalla aukko Mikonkadun kortteleihin. Näin saatiin parempi yhteys rautatientorilta Hakaniemen suuntaan. Uusi väylä oli aluksi Murtokatu ja vasta vähän myöhemmin Kaisaniemenkatu.
Kaisa-talo on Helsingin yliopiston rakennus, ja suurin osa talosta on omistettu yliopiston pääkirjastolle sekä eri tiedekuntien kirjastopalveluille. Talon toisesta kerroksesta löytyy myös kodikas kahvio, jonne kirjoittaja hetimmiten suuntasi ja alkoi aamupalaansa nauttien tarkentaa päivän reittisuunnitelmaa. Pidin kovasti Kaisan arkkitehtuurista ja eri kerrosten taideteoksista. Puitteet nykyopiskelijoille ja tiedonhankinnalle ovat loistavat! Omana opiskeluaikanani yliopiston kirjastopalvelut sijaitsivat Leppäsuon Domus Academican ylimpien kerrosten hämärissä saleissa. Aika harvoin matikanlukijat kirjastopalveluja kuitenkaan tarvitsivat. Tieto löytyi olemassaolevista kirjoista, usein englanninkielisistä tosin, tai – liitutaululta, jolta proffan tuotokset oli omaan luentovihkoon kirjoitettava (ja joita raapustuksia luennoilta poissaolleet kaverit sitten kiireessä kopioivat). Vanhoja miettiessäni, tajusin että yliopisto-opiskeluni pääpaikka Porthania-rakennus on aivan vieressä. Pitäisikö mennä ihan käymään? Vieläkö tavoittaisin vuosikymenten takaista tunnelmaa, kun astun Porthanian pyöröovista sisälle rakennukseen? On kai se sallittua? Ainakin ilmoitustaulu, jolla tiedekuntiin päässeet opiskelijat ilmoitettiin, oli täsmälleen samalla paikalla kuin 50 vuotta sitten! Mutta missä ovat kaikki tutut opiskelukaverit?
Kolmannessa ja viimeisessä blogini kappaleessa siirrän mahdollisen lukijan toiseen helsinkiläiseen kirjastoon, joka varmaankin paremmin stemmaa kirjoittajan ikästatukseen. Siirrymme Rikhardinkadulle, Helsingin vanhaan, vielä toiminnassa olevaan yleiseen kirjastoon. Jos Kaisa-kirjasto on ultramoderni, on Rikhardinkadun kirjasto ihan toisesta maailmasta, kuin vanhanajan olohuone, rauhallisine lukusoppeineen ja tyylikalusteineen. Kiipesin rakennuksen kerroksiin ja ihailin kaikkea näkemääni. Katsoin vielä tulokerroksen kokoushuoneessa esitettävän Henna Lainisen ajatuksia herättävän videoteoksen ”Ihmisen tarina” ja jatkoin matkaani Merisataman suuntaan. Aloin jo oppia uudelleen tuntemaan vanhaa kotikaupunkiani! Viiskulmassa huomasin pettymyksekseni Primulan perinteikkään kahvion siirtyneen pois vakiopaikaltaan; kulmapaikan oli vallanut uusi ravintolayrittäjä. Jotakin Viiskulmassa oli silti ennallaan: Digelius Music kauppasi yhä vuonna 1971 perustetun musiikkiliikkeensä tiloissa mm. vanhaa jazzia LP- tai CD-levyillä. Hyvästelin Digeliuksen vetäjän Emu Lehtisen ja koin, että nyt oli tauon ja kahvin paikka. Mutta sitä ennen – pannaan Ellington soimaan! Vanhoille hyville ajoille.