L-kanavan juhannus

Juhannuksen aatonaaton liikenne kantatiellä 54 oli yllättävän rauhallista – joukkoon mahtui hyvin, eikä Herajoentien risteyskään Kormussa ollut ruuhkainen. Puhelinliikenne oli sen sijaan vilkasta. Soittoja tuli matkan aikana niin vanhan tätini asioissa Pakilakodista kuin työasioissa tutulta kustannustoimittajalta. Viimeisen puhelun jälkeen pääsin heti iskemään hampaani Huhkajalammella vaimoni jo tilaamaan rekkamiehen annokseen. Eipä tarvinnut perillä mökillä heti ruveta kokkailemaan, kun taloksi asettuminen, sänkyjen avaaminen, pesuvesien lämmittäminen ym. vie aina oman aikansa. Juhannussäästä en nyt sano mitään. Parasta lähteä reissuun vähäisin odotuksin. Oikeastaan, Suomen juhannussäältä ei kannata odottaa yhtään mitään. Silti sitä odottaa.

Mökillämme ei ole televisiota. Juhannuksen mökkivieraamme, vikkelän Hiekkaharjun lapsenlapsemme touhut vastaavat hyvinkin parin tv-kanavan tarjontaa. L-kanavalla sattuu ja tapahtuu. Niin nytkin. Kun olin L-pojan kanssa aatonaattona vastaanottamassa isoa kivituhkakuormaa, kolautti L-poika päälakensa raskaan kuormurin lavanreunaan. Nahka repeytyi vertavuotavaksi haavaksi, mutta siitä selvittiin lyhyellä itkulla, haleilla ja haavan puhdistamisella (isällään oli samoja taipumuksia pikkumiehenä). Illan aikana oli vielä siirrettävä uuden vessarakennuksen pohjan alta pois valtaisa kivi. Olin yksin sitä yrittänyt kammeta, mutta tuloksetta. Sain naapurimökin Sepon avuksi kivijumppaan. Hikinen urakka tuotti tuloksen, kun vaimoni vielä näppärästi lisäili kuoppaan apukiviä kankien uusiksi tukipisteiksi. Neljä tuntia mökillä; oltiin vasta aatonaatossa ja nyt jo oli koettu verta, hikeä ja kyyneleitä. Olisiko se puoli ollut jo siinä? Ei ollut – juhannuspäivänä nähtiin vielä ruumis. Se tosin tuli eläinmaailmasta. Rastaan poikanen, onneton, syöksyi mökkimme ikkunaan, putosi siitä kuistin narumatolle ja hetken räpiköityään kaunis linnunalku valahti veltoksi ja oli kuollut.

Katselen maanataina juhannuksen aikana ottamiamme valokuvia. Oliko mökillä ollut aurinkoakin? Juhannusaattohan saatiin viettää ihan kohtuullisessa säässä! Voitiin olla ulkona ja hakea vihtatarpeet. Nautittiin aaton juhla-ateria ilman, että tornado olisi vienyt kattauksen mennessään. L-poika tutustui naapurimökin samanikäiseen Santtu-poikaan ja pelasi pitkään omaa MM-peliään hiekkatien pätkällä oikealla nahkapallolla. Aattosaunaa eivät raekuurot häirinneet, ja pikainen pulahdus järvessä löylyjen jälkeen oli mahdollista. Järvemme aattoillan perinteitä pyrkivät vaalimaan niin Kutterinlahden haitarivenekunta kuin naapurimökin karaokekuningaskin, mutta kummankaan esitykset eivät nousseet sille tasolle, jolle hellesää yleensä virtuoosit innoitti. Ynnäsimme juhannuspäivänä, mitä linnunääniä olimme viikonloppuna kuulleet. Peipponen vielä jaksoi, käki kukkui, kuului myös sirittäjän ääniä ja punarinnan tiksutusta. Ja tietenkin monien lokkien ääniä. Oli naurulokkia, kalalokkia ja harmaalokkia – ja mökin keittiönurkkauksesta lisättiin ehdokkaiden listaan myös viillokki!

L-kanava (ja myös hyvinkääläisten lastenlastemme vetämä J-kanava) avataan mökillämme uudelleen vähintään kerran tänä kesänä. Ei voi kun toivoa, että silloin kesä näyttäisi lempeämmät ja aurinkoiset kasvonsa. Koleana, viimaisena ja sateisena juhannuspäivänä lisäilin saunan kiukaaseen puita. Huomasin lähelläni hyppelevät pelottomat punarinnan poikaset. Luulen, että linnut kaipasivat saunamökin lattian alapuolelle säteilevää lämpöä. Kukapa ei olisi lämpöä kaivannut juhannuksena 2014. L-poika taisi pärjäillä parhaiten vikkeline kinttuineen.

Juhannuksen villiruusu

Pellonreunan savusauna

Manun rannassa

L-poika vihtametsässä

Nurmitädyke

Lemmy ja Santtu 01

Lemmy ja Santtu 02

Juhannuksen aattoilta mökkijärvellä

Juhannuksen tyyppikukka vanamo

Juhannuksen tyyppikukka valkolehdokki

L-poika

Heinijärven juhannussoittajat

Juhannuspulahdus

Asetelma mökkipihalla

Pelargoniakin kärsii kylmyydestä

Tienvarrelta poimittuja

Lätäköt

Juhannuspäivän tyhjä laituri ja saderintama

L-poika kotiinlähdössä

Read Full Post »

Käsikirjoituksen mukaisesti

Juhannus meni mökillämme käsikirjoituksen mukaisesti – jos mitään suunnitelmaa nyt voisi vapaalla ollakaan. Tai miksei, kaikki voisi mennä näinkin: herätys klo 9.00, aamupala 9.30 (kokin oli silloin pitänyt herätä jo aikaisemmin), lähtö metsään vihtatarpeita hakemaan klo 10.40, vihtojen teko päättyy klo 11.50, juhla-aterian valmistelu alkaa perunoiden pesemisellä klo 12.40. Ei, nyt mentiin jo liian lujaa. Missä vaiheessa sitä ehtii istuksimaan ja miettimimään sinisiä, tai seurustelemaan? Pitkään yhdessä ollut pari ei tarvitse päiväsuunnitelmaa, kaikki luontuu kuin itsestään. Vielä kun pariskunnan aamuvirkku malttaa nukkua vähän pidempään, ja se toinen yökukkuja ymmärtää mennä nukkumaan vähän tavallista aikaisemmin, saadaan aikaan yhteinen rytmi ja päästään juhannussaunaankin samalla ovenavauksella. Näin myös tapahtui.

Jos ihminen ei aina niin perustaisi suunnitelmista ja käsikirjoituksista, ympäröivä luonto toimii kuin kello. Kuu kiertää maata ja näyttäytyy tietyn aikataulun mukaan, kirjosiepon poikaset hyppäävät pöntöistään yleensä heinäkuun ensimmäisellä viikolla, vanamo kukkii vain juhannukseen, sitten on kellokukkien, päivänkakkaroiden ja metsämaitikan vuoro. Ja kun horsma kukkii, on kesä jo auttamattoman pitkällä. Keskimmäinen lastenlapsistamme L-poika kuuli kerran, kun mietimme senhetkistä kellonaikaa. Minkäänlaista kelloa ei ollut lähimailla. Heitin siihen, että se on noin kolme. L-poika ihmetteli ja kysyi: ” Miten Papu voi sen tietää?”  Niin, nuorisolla on vielä paljon opittavaa. Katsoin kelloajan auringosta! Sen verran auringon rataa on tullut katsotuksi, että yhtä sun toista on mieleen jäänyt.

Oli mökkijuhannuksessamme jotakin ohjelmoitua. Saimme sähköpostiviestin aatonaattona Heinijärven suojeluyhdistyksen puheenjohtajalta. Viestissä todettiin, että perinteinen juhannushanuristin vene lähtee kiertämään mökkirantoja Kutterinkujan rannasta aattona klo 18. Perinne on hieno, muistamme veneellä kulkevan juhannussoittajan jo monien, monien vuosien takaa. Nyt oli vuorossa nuorempi sukupolvi ja haitaria näppäili suojeluyhdistyksen varapuheenjohtaja. Kun on annettu kelloaika, ei juhannusvene pääse livahtamaan mökkimme ohitse, kuten joskus on tapahtunut.

Tämä juhannus jää mieleeni mukavana juhannuksena. Se vietettiin erinomaisessa säässä ja superkuun valaistessa askeleitamme. Vähän unisin silmin kiirehdin aikaisin maanantaiaamuna toimistollemme ja yritin taas orientoitua työntekoon. Kummasti asiaa helpotti, kun katselin allakkaani. Siellä luki: loma alkaa viikon päästä. On se vaan hienoa, että on olemassa suunnitelma ja kesälle tuoksuva käsikirjoitus!

Juhannus järvellä

Paikka sinisille ajatuksille

Tonkka ja koivut

Rannan lobelia

Naapurin kesävieraita

Kirjosieppoemo vielä pesällä

Naapurimme seinän takana

Heinätähtimö

Kellokukkia

Juhannussoittajat

Juhannusaaton kuutamo

Hei hulinaa tuulisena juhannuspäivänä

Ahkeroija vailla vertaa

Blogimies ja kamera

Kesäheinät

Read Full Post »

Juhannuspölyä

Juhannusaatosta tuli harvinaisen kaunis ja lämmin. Aamupalan jälkeen oli miehen puuhana lähteä hakemaan vihtatarpeita. Hain vihta-ainekset metsästä, joka oli vielä jokunen vuosi sitten hakkuuaukeana. Sen jälkeen alue alkoi kasvaa vatukkoa ja myöhemmin tiheää koivikkoa, jota pitäisi nyt kiireesti harventaa. Oma vihtaoksien katkomiseni ei siis ollut rike, vaan metsänhoidollinen toimenpide. Rikkeenä en pidä myöskään sitä, että vihta sidotaan narulla eikä vitsaksella. Mutta hyvä on, lupaan, ensi vuonna vihtamme sidotaankin koivuvitsaksella!

Mökkijärvemme eräs juhannusperinne on venehanuristin ”ohimarssi”. Viime vuonna missasimme tapahtuman, mutta tänä vuonna emme päästäisi venekuntaa livahtamaan ohitsemme. Saunaa lämmittäessäni taisin jo kuulla hanurin soittoa niemen takaa. Kyllä, sieltä soittajat tulevat. Tyynessä, aurikoisessa juhannusaaton illassa kesäiset sävelet virittävät rannoille kerääntyneet mökkiläiset leppoisaan juhannustunnelmaan. Keskikesän juhla ei voi kuitenkaan jatkua loputtomiin, raukeus tulee saunomisen jälkeen ja on siirryttävä yöpuulle. Aattoilta vaihtuu kohta juhannuspäiväksi – vanamojen tuoksu oli blogikirjoittajan viimeinen aistimus ennen nukahtamista hirsimökin makuukamariin.

Juhannuspäivänä, vaimoni vielä levätessä, lähdin aamulenkille mökkitielle kohti järven pohjoispäätä. Löytäisinkö kukkivan valkolehdokin, tuon upean ja hienoaromisen kesäillan ja -yön kukan? Sen halusimme aina löytää, kun vaimoni siskontytär Eija oli perheineen juhannusta kanssamme viettämässä. Myös vanhempani tunsivat hyvin valkolehdokin ja opettivat jo varhain tunnistamaan sen. En löytänyt valkolehdokkia, mutta lenkkini oli kuin matka menneisiin vuosikymmeniin. Hiekkatien tuoksu oli täsmälleen sama kuin niillä kyläteillä, joita pikkupoikana kävelin perheemme kesälomilla Verlan kylässä tai Mikkelin lähettyvillä Saimaan rannalla. Astelin verkkaisesti ja tarkkailin mökkimme lähiympäristön vanhoja rakennuksia. Näin myös metsään hylätyn ikivanhan, hevosvetoisen karhin, jota jäin kuvaamaan ja ihailemaan (naapurimme Seppo auttoi kaupunkilaispoikaa vanhan koneen tunnistamisessa …). Katsopas, rannan savusaunakin oli pantu lämpiämään.

Nostalgiahetkeni päättyi äkisti, kun tien mutkaan kaasutteli paikallinen maanviljelijä valtavalla traktorillaan. Tuorerehukärry poukkoili traktorin perässä, meteli oli kauhea, kivet sinkoilivat ja pöly peitti tienoon. Onko Heinämaankulma saanut oman Rambonsa? Parasta vain siirtyä takaisin turvalliseen pihapiiriin; siellä juhannusrauhaa häiritsevät vain itikat sekä siepot ja sinitiaiset, jotka eivät vieläkään ole ratkaisseet parhaan pihapönttömme herruutta. Viereisen ihmismökin herruudet ja kaapin paikat on sovittu jo kauan sitten – nyt on aikaa nauttia kesästä ja juhannuksesta.

Metsäkurjenpolvet

Aaton aamuöinen usva

Vihta

Metsän väripilkut

Järven sini – Heinijärvi parhaimmillaan

Naapurit

Vanamot

Järvisoittajat

Mökkitie

Lemisen eksoottiset, upeat puuveistokset

Lato

Vanhoja koneita

Read Full Post »