Juhannuksen sää oli mitä oli. Ei kai siitä sen enempää. Jos perheen teinejä ei saa nyky-Suomessa enää houkuteltua mökkeilemään, ei kolea, tuulinen ja sateinen sää asiaa yhtään paranna. Tiukkaa tekee vanhemmillakin impivaarassa hääräily, jos jo matkalla ulkohuussiin märkä kuusenoksa lyö swingin otsaasi ja uusi kesähattusi singahtaa kosteaan heinikkoon. Sinne meni silmälasitkin, muuten! Mutta sitten taas toisaalta … Kuvitellaan, että aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta; se on jo kaartanut parhaaseen positioon etelänsuunnan kuusikon takaa ja paistaa täysillä uusien määräysten mukaisille rantalaiturin höylälaudoille. Aamukahvit on juotu ja tiskit tiskattu. Kesähittiä tapaillen availlaan makuualustoja leppeässä, lämpimässä tuulessa keinahtelevalle laiturille; pajulintu visertelee (sekin) rantalepän latvuksissa ja pankkitilillä on kaikki okei. Ehkä se silloin menisi. Toivonko liikaa? Voi olla – vähempikin kyllä riittäisi, vaikka vain se aurinko ja lämpö!
Monet asiat ”on pienestä kii”. Kesäkuussa on ollut lämpimiäkin päiviä, mutta sellaisia ei nyt vain saatu juhannukseksi. Entä kuka vielä muistaa kolean kevään? Sitä se todella oli, ja jäljet näkyvät luonnossa. Tammelan kunnan metsäteitä kävellessäni en juhannuksen aikana nähnyt yhtään päiväperhosta, metsälintujakin näin vain muutamia ja koin sellaisenkin ihmeen, että valkovuokko oli vielä paikoin voimissaan juuri kukkimistaan aloittavien vanamoiden kanssa. Syrjäisellä ja hiljaisella metsätiellä oli sen sijaan muuta elämää. Ensin ohitseni pyyhälsi nuori nainen juoksutrikoissaan, ja ehti ihmetykseltään huikata ”onks täällä muitakin?”. Hetken päästä kuulin taas ääniä takaani. Ei, se ei ollut kehrääjä eikä kiitäjäperhonen, vaan maastopyörällään vinhasti polkeva nuori mies. Ohitti kirjoittajan eleettömästi, mutta vauhdilla. Takaisin mökille astellessani oli tiellä jo ruuhkaa: kolme neitokaista käveli kohti kepeästi rupatellen ja kohdallani iloisesti tervehtien. En tiettävästi ollut tehnyt minkäänlaisia juhannustaikoja, olin vain tullut metsän rauhaan, metsän aromeja haistelemaan ja juhannuksen kasvitilannetta päivittämään.
Metsätiellä voi (häiriötekijöistä huolimatta) fundeerata kaikenlaista. Työelämästä pois hypänneenä ja ns. täysin palvelleena on kirjoittajalla yhä hetkittäin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Tauti on kyllä jo vähän hellittänyt. Eläkkeelle siirtymisen kynnyksellä lueskelin monia elämäntaito- ja elämäntapaoppaita, jotka pyrkivät valmentamaan ihmistä leppoisiin eläkepäiviin. Yksikään näistä kirjoista ei oikein puhutellut – eikä antanut räätälöityjä ohjeita. Erään oppaan kirjoittaja jopa kertoi suoraan, että hän kirjoittaa ja luennoi eläkkeelle siirtymisestä vielä vuosia, kun ei oikein tiedä, mitä itse tekisi siirtyessään eläkkeelle! Siinä sitä ollaan. Näitä miettiessäni hyppäsin hetkeksi pois suolammelle meneviltä pitkospuilta, kait kuvaamaan vielä kukkivia suopursuja. Sitten se tapahtui. Hups! Saappaani meni koko mitaltaan upottavaan kohtaan, ja oli kova työ saada sekä jalka että saapas pois turpeen otteesta. Onnistuin lopulta – ja samalla sain päähäni oivallisen elämänohjeen (lainan kylläkin), joka toimii niin eläkeläisellä, työn uuvuttaneella kuin nuoremmallakin – riittää, kun selviydytään!
Kesäniitty
Niittykirvinen
Nuokkuhelmikkä
Niittyhopeatäplä (10.6. Tammela)
Lato ja lupiinit
Metsäkurjenpolvi, juhannuskukka
Karttaperhonen (19.6. Hyvinkää)
Punaisen talon räkättirastas hautoo. Teki pesän ikkunan lipalle melko myöhään.
Summer dream
Juhannusaaton kuikkapari
Vuorikaunokki. Ehkä siirtynyt puutarhan perennapenkistä tienviereen.
Vihervarpunen, koiras. Vuosi 2017 ollut hyvä vihervarpusille.
Ritariperhonen (17.6.Tammela)
Vanamoja! Ne ensimmäiset juuri juhannukseksi.
Juhannuspäivän saniainen
Kellot alkavat kukkia (harakankello).
Pajulintu tervehtii ohikulkijoitaan.
Juhannuspäivänä suolla
Karhunsammal
Kukkiva lakka
Suopursut
Suolammen männyt
Kuvista ja muita kuulumisia 