Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘tikli’

Koronavirus näyttää lamaannuttaneen blogikirjoittajan kynän – ehkä myös ajattelunkin. Mutta mitä erinomaista tällainen eläkepappa, kotiin teljetty riskiryhmäläinen, voisi tilanteesta mennä kirjoittamaan. Toisaalta, juuri tavallisen ihmisen ja perheen kokemukset voisivat kiinnostaa, miksei? Kuinka on pärjätty henkisesti ja fyysisesti, onko ollut mitään oireita, mitäs tykkäätte karanteenista? Kuuliaisesti olemme vaimoni kanssa sinnitelleet Uudenmaan rajojen sisällä – Hämeen puolella olevalle mökillemme ei ole ollut asiaa, ei ehkä muutenkaan vielä maalis–huhtikuussa. Haikeinta on se, kun omaisia eikä tuttuja voi tavata. Ja ne ikärajat! Annanko vaimoni nuorempana (alle 70-vuotiaana) tehdä kaikki kauppareissut? Uhraanko siis vaimoni? Ei käy, kyllä itsekin olen silloin tällöin piipahtanut kaupassa – ja todennut, että melko huolettomasti asiakkaat kaupoissa käyttäytyvät, turvaetäisyyksistä ei aina välitetä. Yskivä kansalainen ei saisi tulla kauppaan ollenkaan! Oikeastaan, kaupassa ei saisi puhuakaan, no enintään vasemmalla suupielellä, koska kyllä ne virukset ilmoille karkaavat heti, kun kovempia äännähdyksiä suustaan päästelee. Osattiinhan me puhumattomuus ennen poikkeustilaakin! Tosi hyvin täällä osattiin.

Epidemian alussa, viikkoja sitten, annettiin riskiryhmäläisille ohjeeksi ”pysykää kotona!”. Vähitellen ohjetta selvennettiin niin, että kyllä koiraa saa käydä ulkoiluttamassa, ja toki puistonpenkille saa istahtaa. Ennen pitkää jo kehotettiin selväsanaisesti ”ulkoilkaa, liikkukaa!”, mutta muistakaa välimatkat. Ulkoilukehotusta on noudatettu meidän huushollissa mielihyvin ja tunnontarkasti. Iltavirkku vaimoni tykkää kävellä lenkkinsä melko myöhään, mutta meikäläinen hipsii luontolenkeilleen mieluiten aamusta, heti kun pihalinnut kuuluttavat päivän alkaneeksi. Luulin myös kevään jo alkaneen, kun maaliskuussa ilman täytti kiurujen laulu, päiväperhosiakin näkyi, ja maasta puski leskenlehti sekä sinivuokko. Mutta pääsiäiseksi viileni, ja luonto hiljeni. Kevät ei tullut edes keikkuen, se jämähti paikoilleen. Pääsin pahimman yli ottamalla urakaksi Jari Tervon kirjan, 700-sivuisen Loiri-elämäkerran, jonka poikamme oli ostanut joululahjaksi äidilleen. Paljon toki Veskun vaiheista tiedettiin, mutta uuttakin tuli esille. Kirjan diskografiassa mainittiin esitys ”Eilen kun mä tiennyt en” (Charles Aznavour, suom. san Reino Bäckman), duetto Paula Koivuniemen kanssa. Katsoin dueton YouTube-videolta, sen myöhemmän, joka on julkaistu 31.12.2016. Hieno, herkkä päätös mukavalle lukukokemukselle. 

Kevään polku voi olla arvaamaton; polulle voi paistaa aurinko, mutta hetkessä taivas saattaa tummua, ja polku peittyy paksuun lumikerrokseen. Sellaisella polulla kuljin pääsiäisen jälkeen. Polku oli Vantaanjoen luontopolku, yksi Hyvinkään kaupungin monista luontopoluista. Se myötäilee Vantaanjokea Uudenmaan maaseutuopiston (Hyria) mailla ja on pituudeltaan vähän yli 2 km. Polku ei ole leveä ja huonolla säällä se voi olla kurainen sekä liukas. Se oli kuitenkin kevätpolku moninen laulavine lintuineen, ja polulla, tai pikemminkin sen opasteissa, näkyi myös oma kädenjälkeni. Olin joku vuosi sitten voittanut kaupungin avoimen logokilpailun luontopolkujen tunnuksesta ”Polkua luontoon”. Siinä opastaulussa se merkkini nyt seisoi! Palkinnoksi sain ykkössijasta upean retkipuukon! Tänään oli vielä uusi palkintojenjakotilaisuus. Kun kävin eilen kuvaamassa jokialueen pienempiä lintuja, näin punarinnankin, mutta harmikseni en saanut siitä hyvää kuvaa. Kerroin vaimolleni, että yritän tavoittaa punarinnan uudelleen iltapäivällä. Myöhemmin, polun puolivälissä haavan oksalle lennähti yksinäinen lintu, jolla oli rinnassaan ruosteenväriä. Se viipyi oksalla vain hetken, mutta se hetki riitti. Sain muutaman onnistuneen kuvan – ja sain kevätpolulla vähintään puukon veroisen ekstrapalkinnon!

JK. Uudenmaan eristys purettiin tätä kirjoittaessani. Takatalvi tuli etelään hillitsemään nopeimpia maalle karkaajia; pyry taisi olla hallituksen tilaus?

 

Vantaanjoen luontopolku alkaa Vantaan ylityksellä.

Sorsapari päättää huilihetkensä laskeutumalla veteen.

Västäräkkejä ei näkynyt vielä paljon. Vantaanjoella yksi ensimmäisistä.

Nokkosperhonen ja leskenlehdet.

Vantaanjoen luontopolun pääopaste.

Suurennos opasteen kartasta.

Luontopolku myötäilee Vantaanjokea. Joen molemmin puolin on peltoaukeat.

Pyöräilijöitä Seitsemän veljeksen vaellusreitillä Vantaanjoen länsipuolella.

Mustarastas mietteliäänä.

Säätila vaihtui nopeasti. Vantaanjoen telkät auringonpaisteessa.

Vantaanjoen luontopolun alkua. Ulkoilijoiden ruuhkaa ei ollut pääsiäisen jälkeen.

Polunvarren tietotaulu.

Tauluissa tunnuksena ”Polkua luontoon”. Suunnittelu: Pekka Könönen.

Sinivuokot polun metsäosuudella.

Vähän aikaisemmin keväällä koreaa mittariperhosta, koivutyttöperhosta näkyi runsaasti.

Opasviitat joen alkupäässä. Karjasilta ylittää joen.

Vantaanjokea Karjasillalta etelään.

Koiraspeippo.

Tiklit viihtyvät maaseutuopiston maisemissa.

Luontopolun ympäristössä on paljon luonnontilaista metsää ja puustoa.

Viikon 13 alussa säätyyppi muuttui lähes takatalveksi – ja pahempaa oli vielä luvassa.

Naarastelkkä.

Luontopolku saa lumipeitteen.

Punakylkirastas

Punarinta ei uskaltautunut esille.

Me tapasimme uudelleen!

 

Read Full Post »

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

Vantaanjoen päähaara ei ole kovin kummoinen virta, kun se saavuttaa Hyvinkään. Vähäsateisena keväänä veden korkeus on pudonnut rajusti kevättalven tilanteesta, eikä joen yläjuoksulta juuri koskentapaisia löydä. Joki on kuitenkin synnyttänyt varsilleen monenlaista puustoa, reheviä pensaikkoja ja muuta kasvillisuutta. Kauempaa ei arvaisikaan, että joki tuolla virtaa – eikä myöskään sitä, että jokivarren lehdossa on runsaasti elämää. Lehto ja sen viereiset pellot ja niityt tulivat tutuiksi, kun työvuosina kävin silloin tällöin puhaltamassa yrittäjän paineita pois pienellä keskipäivän happihyppelyllä kiikarit kaulassa. Pensastaskun touhuja hetken tarkkailtuani jaksoin lähteä toimistolle uudella innolla ja saada päivän urakka päätökseen taskun viserrystä tapaillen.

Vuoden 2019 toukokuussa löysin lehtoalueen uudelleen. Alkukeväänä olin kolunnut Kytäjän aukeat ja juossut hanhien, kurkien sekä haukkojen perässä. Päivien lämmettyä siirryin Sveitsin luonnonpuistoon, jonne olivat jo ehtineet ensimmäiset metsälinnut. Sveitsin luonnonpuisto on eläin- ja lintulajistoltaan melko runsas, mutta siellä alkoi olla ruuhkaista. Lintuharrastaja, ja varsinkin lintukuvaaja, on yksinpuurtaja. Jos satunnainen ulkoilija pysähtyy kohdallesi ja aloittaa kiikaroinnistasi huolimatta monologinsa sekä kertoo kaikki omat lintukokemuksensa pikkuvekara-ajoista lähtien, alkaa päivän linturetkesi odotukset olla laihanlaiset. Ja kun olet juuri sihtailemassa harvemmin näyttäytyvää rautiaista, tämä vierelläsi oleva tuntematon intoutuu matkimaan sepelkyyhkyn huutelua. Ääninäyte on kertakaikkisen hyvä – ja kova, mutta rautiainen ei siitä perusta; se on hetkessä kadonnut tiheään kuusikkoon. Tiedän nyt, miksi oikeat lintukuvaajat pukeutuvat maastopukuun? He haluavat piiloutua – ei linnuilta, vaan satunnaisilta ohikulkijoilta!

Jokivarren lehdossa sain olla rauhassa ja keskittyä yhteen tämän hetken mukavimmista harrastuksistani, lintujen tarkkailuun ja kuvaamiseen. Yhdistän harrastuksessani monia hallituksen suosiossa olevia asioita. Usean tunnin lintulenkeilläni pidän kilot kurissa ja verenkiertoelimet kunnossa. En tarvitse reissuilleni punaista lihaa enkä pikavippejä. Pääsen lähellä oleviin kohteisiini pyörällä, tai jos menenkin autolla, en pölläyttele ilmoille suuria saastemääriä. Ja mitä kaikki tämä ponnistus ja lintulajien jatkuva opiskelu tekeekään aivotoiminnalle, kognitiiviselle puolelle? Toukokuun puolivälissä lehdon lukuisat tuomet availivat kukkanuppujaan ja levittivät ympärilleen huumaavaa tuoksuaan. Suurin osa alueen pesimälinnuista oli jo asettunut paikoilleen, vain jokunen laulajamestari, kuten satakieli, puuttui joukosta. Kun 22.5. kävin tavoittelemassa vähän parempaa kuvaa pensastaskusta, kuulin jo kaukaa, että lehdon ykkössolisti oli vihdoin saapunut. Sen naputukset, huilut ja säksätykset ylittivät jopa läheisen moottoritien pauhun ja rekkojen kolkkeen – kuulin vain mestarin katkeamatonta laulua!

Punavarpuskoiraat viivähtivät lehdossa hetken toukokuun alussa.

Lehdon viereinen pelto oraalla.

Tuomi avaa ensimmäisiä kukkiaan.

Sinitiainen on jokivarsilehdon pysyväisasukki.

Niittykirvinen ja pensastasku löytyy usein vanhojen adanseipäiden nokasta. Tänä keväänä niittykirvinen tuli ensimmäisenä.

Pajusirkulla on pesintä jo pitkällä.

Lehtoalueella on pari lampea. Siellä viihtyvät niin telkkä kuin sinisorsakin.

Lehtoalue sai osansa keväisestä arktikasta. Valkoposkihanhet matkalla pohjoiseen.

Pajulintu on aikainen muuttaja ja melko helppo kuvattava.

Pajulintu ja pensaskerttu jakavat saman pensaikon.

Pensaskerttu suosii jokivarren lehtoaluetta.

Sinisorsapariskunta päiväkävelyllä.

Joenreunan rentukat.

Västäräkit tulevat aikaisin, mutta vielä riittää virtaa.

Lehto voi odottaa pian uusia västäräkkejä.

Hemppokin viihtyy lehdossa ja sen viereisellä joutomaalla.

Rusakko ei oikein tiedä, miten suhtautua kuvaajaan.

Alkukeväästä lehdon puissa viipyili paljon naakkoja ja variksia.

Sepelkyyhkylläkin lienee pesänsä lehdon isommissa puissa.

Kimalainen peltokanankaalin kukinnolla.

Vihervarpunen on melko peloton lintu.

Tuomi ja voikukat.

Pensastasku, yksi kuvaajan suosikkilinnuista. Lintu piti nyt etäisyyttä.

Tikliä näkee usein lehtoalueen laitamilla.

Kiuru on myös löytänyt vanhat aidanseipäät tarkkailupaikoikseen.

Read Full Post »

Kaupungin taajama-alue päättyy länsisuunnalla moottoritiehen, tai oikeastaan jo moottoritien vieressä kulkevaan vanhaan 3-tiehen. Moottoritien länsipuolella on vielä huoltoasema-, erikoisliike- ja ruokapalvelukeskittymät, mutta kun näiden jälkeen suuntaat länteenpäin, tulet totaaliselle maaseudulle. Taloja on enää harvakseen ja niitä ympäröi laajat peltoalueet. Täällä, jo noin kilometrin päässä moottoritiestä, alkaa tapahtua merkillisiä asioita. Siirry pois aluetta halkovalta ainoalta asfalttitieltä jollekin pienemmistä hiekkateistä ja pysähdy. On hiljaista, liikenteen melu ei tänne enää kuulu. Muita ääniä kyllä kuulee: kevätaamuna konserttiaan pitävät kiuru ja hyyppä, mutta vielä kuuluvampi ääni tulee ensimmäisen pellon vallanneelta kuovilta. Nyt elokuussa samaa peltoa isännöivät kymmenet kurjet, ja sieltähän sitä ääntä lähtee! Kun nostat katseesi yli metsänreunan, saatat nähdä jonkun isomman linnun kaartelevan korkeuksissa. Ehkä haukka? Se voisi olla nopea tuulihaukka tai verkkaisempi hiirihaukka, tai jokin jo muuttomatkansa aloittanut suohaukka. Ruskosuohaukka on täällä yleisin suohaukka, mutta runsas pari viikkoa sitten kolmen haukan kisailijoista yksi olikin melko harvinainen arosuohaukka! Haukat ovat vähitellen lisääntyneet peltojen yllä hiljaisen kesän jälkeen, eikä kestä kauan, kun saadaan täydennystä lapin tuntureiltakin. Silloin saapuu alueelle uljas piekana ja asettuu tutulle tähystyspaikalleen lehdettömän koivun ylimmille oksille.

Olin taas kerran lähtenyt aamupäivän haukkaretkelleni. Elokuinen aamu oli aurinkoinen ja vielä hyvin lämmin. Haukkoja ei nyt näkynyt, mutta kauempaa, vasemmalla puolellani, näin sänkipellolla liikettä. Suoraan kohti tuli kovaa kyytiä kookas valkohäntäkauris ja sen perässä täplikäs vasa! Ne eivät jarrutelleet ennen kuin kuulivat kamerani ääniä. Silloin emä vain rauhallisesti pysähtyi, kääntyili ylväänä paikoillaan, käänteli päätään ja korviaan, ei saanut oikein selvää vaaran aiheuttajasta –  ja antoi samalla kuvata itseään sekä vasaa ihan joka kantilta! Upea hetki, jollainen ei luonnossa kulkevalle monta kertaa toistu. Toisena aamuna, samalla paikalla luulin näkeväni jopa ilveksen! Ei ihan tärpännyt. Puiden varjo peitti pellon kivellä liikkumattomana makaavan eläimen yksityiskohdat. Iso se oli, mutta tupsukorvia ei tällä otuksella ollut. Kun kiikareilla katsoin tarkemmin, huomasin eläimen kaulassa punaisen silkkinauhan ja siihen kiinnitetyn pienen tiu’un. Se oli lähitalon kookas mirri, joka oli hankkimassa luomuaamupalaansa suoraan pellolta! Pitkään siinä toisiamme tapiteltiin, mutta viimein kissa kyllästyi ja lähti hiipimään kohti kotitaloaan. Sain aika hyviä kuvia, mutta luulen, etten niitä luontokuvakilpailuun kuitenkaan lähetä.

Kaupungin itäpuolellakin on taikamaa. Kutsun sitä ”taikamaa kakkoseksi”. Se ei ole ihan edellisen veroinen ja matkaakin tulee taajamasta paljon enemmän. Kakkoseen kyllä vie pyörätie, jota vasta kaupungin länsipuolelle suunnitellaan. Kiinnostukseni kohteita joutuu kakkosessa tarkkailemaan lintutornista tai kilometrin päässä olevalta venerannalta. Jos tämän välimatkan taitat jalkaisin, pidä hatustasi kiinni, lukuisat rekat voivat tempaista rakkaan lippiksesi mukanaan. Lähdin eräänä hellepäivänä katselemaan saisinko nähdä ja kuvata ruskosuohaukkaa, jota täällä vuorenvarmasti tapaa. Odotusta riitti ja eväitä kului aurinkoisella lavalla 5 metrin korkeudessa. Hiljaista oli. Laskeuduin viimein alas ja siirryin venerannalle. Nyt tarkkana, ruskis voi tulla hetkellä millä hyvänsä. Ei vain kuulunut, mutta koiranulkoiluttaja tuli juttuseuraksi. Käänsin järvelle selkäni ja antauduin keskusteluun, vain hetkeksi. Ja sehän riitti. Kun käännyin järvelle päin, lähellä rantaviivaa lentänyt ruskosuohaukka oli ohittanut venerannan ja meni jo kauempana lintutornia kohti! Voi änkeröinen, olisi Pikku Kakkosen Pelle Hermanni huudahtanut! Missasin ainutlaatuisen hetkeni. Lohdutukseksi sain tarkkailla nuolihaukan armotonta saalistuslentoa, ja liitelihän siellä korkeuksissa myös upea kalasääski. Ihminen tarvitsee taikamaita, vähintään ykkösen ja kakkosen. Ne eivät kissaa ilvekseksi muuta, mutta jo parin tunnin vaeltelu hiljaisessa maalaismaisemassa saa hypotalamuksen tyvitumakkeissa liikettä, niin että taas kestää arjessa sen, mitä ihmisen on kestettävä.

Kurjet ovat vallanneet pellon, jota keväällä hallinnoi kuovi.

Kurjet vaihtavat ruokailu- ja levähdyspeltoa.

Valkohäntäkauriin ja vasan yllättävä kohtaaminen

Emä pysäytti viimeinen vauhtinsa.

Valkohäntäkauris ei tiennyt, oliko vaara lähellä.

Oli parasta palata sinne, mistä pellolle tultiin.

Maatilan kissa sai kuvaajan mielikuvituksen liikkeelle. Ilveskö kivellä?

Vielä on niityllä kukkivia kasveja.

Seurasin pitkään kolmen haukan kisailua. Tuulihaukka ahdisteli sitkeästi kotipellolleen tullutta arosuohaukkaa.

Pohjoisen keltavästäräkit siirtyvät etelämmäksi.

Keltavästäräkki.

Auringonkukat ja pikkuvarpuset.

Auringonkukka.

Kytäjärvi elokuun puolivälissä.

Tiklit Kytäjärven reunamilla.

Kytäjärven maapadon kasvillisuus houkuttelee perhosia. Ohdakeperhonen oli ahkera vierailija.

Gammayökkösiä näkyi todella runsaasti heinä-elokuun vaihteessa.

Hiirihaukkaa näki keskikesällä harvoin, syksyllä toivottavasti useammin.

Haukka siirtää saalistaan rauhallisempaan paikkaan. Kynsissä lienee peltopyy, jota alueella tarhataan.

Pikkulepinkäinen jokivarren puussa.

Taikamaan tunnelmaa.

Tuulihaukka, joka on kotiutunut näille pelloille.

Ridasjävi.

Kurjet Ridasjärven matalassa vedessä.

Nuolihaukka saalistaa sudenkorentoja – ja onnistuu!

Ruskosuohaukka lähti yllättäen lentoon rantapensaikosta.

Ruskosuohaukka kotijärvellään.

Ridasjärvi ja kalastajat.

Read Full Post »

Pohdin tätä juttuani luonnostellessani, olenko lintuharrastaja vai -harrastelija? Eipä sillä suurta merkitystä tietenkään ole, pelkkää semantiikkaa. Luulen kuitenkin, että itselläni on lintuharrastuksen tavoitteet ja motiivi olleet kohtalaisen selvillä, toisin kuin valtakunnan sote-prosessissa, jossa alkuperäinen tavoite on hämärtynyt eri tahojen ajamiin, soten kannalta toissijaisiin vaatimuksiin. Lintuharrastukseni tärkein tavoite on saada tarkkailla erilaisia lintuja, ihmetellä sekä ihailla niiden kauneutta ja niiden käyttäytymistä – ja samalla havainnoida luontoa yleensä. En voisi ajatella tätä harrastusta ilman kuvaamista. Heikoistakin kuvista voi kotona tietokoneen ruudulla oppia jotakin uutta, voi varmistua lajeista, elää lintukohtaaminen uudelleen – ja jakaa tilanne myös toisten harrastajien kanssa. Tänä vuonna muistin pitää mukanani kiikareita, kun vanha totuushan on, että ”sillä näet nimittäin” – vielä enemmän kuin kameran etsimestä!

On joulukuu, eteläisessä Suomessa maa on kuurassa, mutta kunnon lumipyryä ei ole vielä tullut (tuli kirjoittamisen aikana!). Viimeiset hanhet ovat lähteneet sänkipelloilta ja vieneet mukanaan suurimman joukon pienimmistä muuttolinnuista. Sen sijaan laulujoutsen ei pidä mitään kiirettä siirtyä huilipaikoilta etelämmäksi. Niitä näkyy vielä sadoittain sulissa vesissä ja tulvapelloilla. Ja on petolinnut! Tutun peltoaukean reunalla, korkeassa koivussa voi yhä nähdä piekanan uljaan siluetin. Vaalea päälaki erottuu hyvin, kun kiikaroin lintua. Lähemmäksi ei oikein kannata mennä, koska haukka karkaa pian kauemmaksi. Mutta mitä ihmettä – jokin iso lintu ylittää peltoaukeaa … Se laskeutuu tuonne varisten sekaan. Nyt sen näen; komea merikotka! Koskaan en ole vielä päässyt näin lähelle merikotkaa. Uskoin jo, että nyt tulee vuosikymmenen kuvat, mutta eipä riittänyt oman kamerani pikselit eikä telen millit, ja sääkin oli liian hämärä kunnollisiin kuviin. Kokemus oli silti hieno. Tänä vuonna olen saanut kipinän petolintujen kuvaamiseen. Se paras kuva otetaan ensi vuonna!

Kertaan kohta päättyvää vuotta ja muistelen vuoden kaikkia lintukohtaamisiani. En liikkunut kovin kauas kotipaikkakunnaltani, koska muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta on lintuihmiselle runsaasti eri lintujen suosimia pesimis- tai taukopaikkoja. Kerran ajoin Tuusulanjärvelle ja tsekkasin hyväksi mainitut lintupaikat. Siltä retkeltä ei tullut muuta kuin kokemusta, ja opin, että tutuilta paikoilta ne parhaat tärpit löytyvät. Tälle vuodelle asetin toiveeksi nähdä hempon ja pikkusiepon. Kokeneemmilta lintuharrastajilta sain vihiä, mistä näitä lajeja etsisin. Hempon löysin ihan omin avuin erään jättömaan hiekkakasan päältä, mutta pikkusieposta jäi kotitehtävä ensi vuodelle. Vuoden yksi kohokohdista oli valkoselkätikan kohtaaminen. Tikka tuli tervehtimään minua ja vaimoani haavan tyvelle, kun olimme mökkimme kuistilla aamukahvilla! Mökillä tapahtui paljon muutakin. Eräänä loppukesän pilvisenä päivänä tein pienen lenkin mökkimme ympäristössä. En odottanut mitään ihmeitä lähes sateisena, harmaana päivänä, kunnes tulin tien vieressä olevan risukasan kohdalle. Kuulin vienoa ääntä ja pysähdyin. Peukaloinen ja minä katselimme toisiamme yhtä hölmistyneinä! Sain muistoksi jopa ihan kelvollisia kuvia. Näissä tunnelmissa, peukut ja peukun pyrstösulat pystyyn myös ensi vuoden upeille lintuhavainnoille, meille kaikille!

(alla osa vuoden 2017 lintukuvistani)

Kirjosiipikäpylintu, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Isokoskelo, naaras. Kaivopuisto Helsinki

Laulujoutsenet tulevat. Hyvinkää

Lapasorsat ja tavit. Kytäjä Hyvinkää

Puukiipijä. Sveitsi Hyvinkää

Pyy. Sveitsi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä. Rantamo Järvenpää

Kanadanhanhet. Kaukjärvi Tammela

Mustarastas. Sveitsi Hyvinkää

Telkkäemo poikasineen. Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku. Kytäjä Hyvinkää

Hemppo, koiras. Kuumola Hyvinkää

Hiirihaukka. Kytäjä Hyvinkää

Metsäkirvinen. Kytäjä Hyvinkää

Mustapääkerttu, naaras. Heinijärvi Tammela

Pensastasku. Kuumola Hyvinkää

Haarapääsky. Kuumola Hyvinkää

Pikkulepinkäinen. Kytäjä Hyvinkää

Tikli. Kytäjä Hyvinkää

Peukaloinen. Heinijärvi Tammela

Punarinta. Heinijärvi Tammela

Valkoselkätikka. Heinijärvi Tammela

Järripeippo. Kotipiha Hyvinkää

Piekana. Kytäjä Hyvinkää

Urpiainen ja kirjoittaja toivottavat Hyvää Joulua!

Read Full Post »