Aamulenkki

Pitkä putki mukaan, myös Pentaxin oma objektiivi ja tietenkin monivuotinen, reissumiehen luottokamera Olympus XZ-1, jonka valovoimalla kuvaa liki säkkipimeässä. Reppuuni tuli painoa, kun pakkasin sinne vielä kahvitermarin. Aamulenkkini sai olla myös fyysinen ponnistus, mutta ennen muuta lähdin lenkiltäni hakemaan palautumista viime viikkojen kovasta työurakasta. Ehkä jo muutaman vuoden kuluttua repussa painaisi vain termari, laadukkaita kuvia voisi näppäillä kevyillä kännykkäkameroilla, vai voisiko? Veikkaan, että näin käy, mutta silloin kännykkäkamera onkin kamerakännykkä: kunnon objektiivilla varustettu ja syväterävyyden hallitseva kamera, jolla singauttelet kuvia maailmalle, soittelet, viestittelet, tviittailet tai mitä hyvänsä. Arvailut sikseen, metsäkamppeet päälle, lippa suoraan, ulko-ovi hiljaa kiinni ja mars hämärään aamuun!

Vanhan sähkölaitoksen tienoo oli kovasti muuttunut sitten viime käyntini. Joku oli päättänyt siivota rinteestä kaikki joutavat puut – risu- ja rankakasoja lojui kaikkialla lohduttomasti törröttävien kantojen lomassa. Näitä puidenvainoajia näyttää riittävän. Metsien ja puistojen siivekkäät saivat lennellä muualla ja etsiä ruokansa syrjemmästä, myös se varpuspöllö, jonka kerran tavoitin sillan viereisen vanhan haavan oksalta. Loppusyksyn sateet olivat nostaneet järvien vedenpintoja ja sähkölaitoksen koskiuomassa vesi virtasi kohinalla, viimeinkin. Olin päättänyt tulla katselemaan virran vakioasukkia koskikaraa, mutta mustakaapua en reunakiviltä nyt erottanut. Kara oli ehkä vaihtanut maisemaa. Kahvia hörppiessäni viereen sujahti auto, josta kuski ponnahti käyskentelemään padon reunamille. Vaihdoimme jokusen sanan ja kohta miekkonen suuntasi muualle. Tapasin hetken päästä toisenkin ulkoilijan, joka oli pyöräillyt kaupungista pato-alueelle omalle aamulenkilleen. Nyt keskustelu oli jo reippaampaa, tietenkin, kun seisoskelimme Pikku-Päkän, Hyvinkää–Karkkilan kapearaiteisen junan entisellä ratapenkereellä. Menemisen meininki siirtyi puheisiin.

Pato-alue on ollut jo vuosia aamulenkkieni suosikkikohde. Kaipa sitä hakeutuu samankaltaisiin maisemiin, joita on nuoruusvuosina vapaa-aikanaan tarponut. Helsingissä kasvaneena on vesi ollut aina läsnä. Vesi – järvi, joki tai meri – on jotakin erityistä, ja itselleni riittää, kun touhuilee veden äärellä, rantamailla. Kanavakin kelpaa hyvin. Yksi nuoruus- ja poikavuosieni ”eldoradoista” on yhä paikallaan oleva, nykyään jo vähän steriilin oloinen, Tammisalon kanava, jolle teimme veljeni ja kavereittemme kanssa useita onkireissuja. Toinen ikimuistoinen kalastuspaikkamme oli Herttoniemen entisen öljysataman pitkä puulaituri. Siltä laiturilta nostimme monet kampelat ja muut merenherkut kotiin vietäviksi. Lauantain aamulenkilläni ei ollut mukanani onkivapaa eikä pikku sinttejä tullut reppuuni tuliaisiksi. Ainoat kotiinviemiseni olivat vaatteisiini ja reppuuni tarttuneet takiaispallot. Niitä oli paljon. Ne olivat kiinnittyneet kulkijaan yhtä sitkeästi kuin parhaimmat nuoruusmuistot.

Kytäjoki

Vanha sähkölaitos

Rankakasa

Lamppu

Portaat

Kallioimarre

Padottu koski

Putous

Takiaispallot

Katolla kasvaa

Silta

Oikealle vai vasemmalle?

Peikkometsä

Metsän kanta-asukki, talitiainen

Marraskuinen Kytäjärvi

Pellon joutsenet

Laulujoutsenet

Read Full Post »

Varmuuden vuoksi ja tulevan varalle. Isänpäivän tunnelmia

Otin varaslähdön isänpäivän juhlintaan lähtemällä aamuhämärissä kävelylenkille Kytäjärven maisemiin. Lauantain tihkusää oli kääntynyt poutaisemmaksi ja aurinkokin näyttäytyi hetkittäin pilvien raosta. Sää oli vielä leuto ja tuuli vain vähän, hattu pysyi hyvin kulkijan päässä. Repussa oli kamera ja termospullo, jossa muutaman kupin verran kuumaa kahvia.

Luonto ei ollut talven kynnykselläkään aivan hiljainen: suolta järveen laskevan puron solinaan sekoittui korppien, eri tiaisten sekä närhien vuorottainen ääntely. Ja kauempaa järveltä kuului muutakin – laulujoutsenen vaimea trumpetti otti vastaan kaupungista tulleen kummajaisen! Joutsenia oli neljä: kaksi valkeaa ja kaksi vielä harmaata – todennäköisesti tämän vuoden poikaset kahden aikuisen seurassa. Mistä kaukaa joutsenet olivat tulossa? Eivät ne tällä järvellä kauan viipyisi, sää viilenisi ensi viikolla nopeasti. Matti Huutonen oli ennustanut pakkasia Etelä-Suomeen jo tiistaiksi. Talvi oli viimein tulossa.

Kävelin eteenpäin vanhaa, järven rantaviivaa myötäilevän rautatien pohjaa. Kyllä vain! Tällä paikalla ollut Hyvinkään–Karkkilan kapearaiteinen rautatie purettiin v. 1967, mutta ”Pikku Päkän” radan ura on yhä paikoillaan. Läheisten hevostallien ratsukot käyttävät ratauraa mielellään satunnaisten ulkoilijoiden lisäksi. Muutin itse Hyvinkäälle vähän myöhemmin kun rata purettiin enkä ehtinyt nähdä höyryävää ”Pikku Päkää”, mutta nimi tuli merkitsemään itselleni paljon. Tapasinhan Hyvinkäällä samannimisessä ravintolassa tulevan vaimoni. Ilmankos tuolla ratauralla kävely tuntui jotenkin kotoisalta, ja jalkakin nousi reippaasti!

Nyt vielä tsekkaamaan patopaikan koskikara ja sieltä kotiin ottamaan vastaan isänpäivän vieraita. Ainakin tyttäremme perhe olisi tulossa tervehtimään ja nauttimaan kanssamme vaimoni valmistaman juhla-aterian. Koskikara oli tutulla paikallaan ja tervehti muukalaista (näin halusin kuvitella) hauskoilla niiauksillaan. Melko vaatimattomalla kuvauskalustollani en voinut odottaa kummoisia lähi- ja lajikuvia, vaikka melko lähelle kohdetta pääsinkin. Oliko tuo ympärilläni lentelevä ja välillä aloilleen asettuva yksilö uros vai naaras, parisuhteessa vai sinkku, kuka tietää? Päätin kuitenkin toivottaa siivekkäälle ystävälleni oikein hyvää isänpäivää – varmuuden vuoksi ja tulevan varalle.

Kytäjäjärvi isänpäivänä

Rantaheinät

Laulujoutsenet

Pikku Päkän rataura

Koskikaran maisemissa

Koskikara

Vanha sähkölaitos

Maatuvat lehdet

Kytäjärven etelärantaa, 2011

Isänpäivänonnittelijoita

Read Full Post »