Kun metsä ja tienvarren pusikot jo keskikesällä hiljenevät lintujen liikkeistä ja äänistä, tulee luonnontarkkailijalle hätiin perhoset, nuo kaikkien taiteilijoiden ja muotoilijoiden innoituksen lähteet. Ehkä tunnen lintumaailman paremmin omakseni, mutta tänä kesänä olen opiskellut myös perhosia ja yrittänyt päntätä päähäni kaikki parikymmentä sinisiipilajia ja saman määrän hopeatäpliä. Maastokäyntien ja valokuvieni hyvänä apuna tunnistamisessa on ollut Dick Forsmanin ja Olli Vesikon yhdessä tekemä ”Päiväperhoset Suomen luonnossa” -kirja sekä netistä valokuvaus- ja perhosharrastajien sivusto ”Suomen perhoset” . Jos haukkaa tai kotkaa saa seurata kohtalaisen läheltä ja onnistuu vieläpä tallentamaan tilanteen valokuvaksi, on se jonkinlainen lintupäivän täyttymys. Samat kutinat tulee myös komean haapaperhosen yllättävästä tapaamisesta metsätiellä, ja hetkestä, kun se laajojen kaarrostensa jälkeen laskeutuukin ihan lähellesi. Olit jo luullut sen ottavan lisää korkeutta ja lentäneen tavoittamattomiin.
Päiväperhosia voi tarkkailla, talvea lukuunottamatta, ympäri vuoden. Ensimmäisten sinivuokkojen ja leskenlehtien aikaan on jo hyvät mahdollisuudet nähdä ainakin sitruunaperhonen. Se talvehtii aikuisena, joten ensimmäiset kevätlämpimät saavat sen pian lentelemään pälvipaikoille. Tänä vuonna kirjasin oman ensimmäisen sitruunaperhoseni päiväyksellä 9.4. Kun paju aloittaa kukintansa, lisääntyy perhosten määrä nopeasti. Ruskeanharmaaseen kevään taustaväriin ilmestyy väriläikkiä, kun myös neito- ja nokkosperhonen sekä suruvaippa heräävät lentelemään. Ne kaikki talvehtivat aikuisina. Kasvillisuuden ja kukkien lisääntyessä saa pian pinkoa vikkelän auroraperhoskoiraan perässä, ja ihmetellä, milloin se malttaa pysähtyä, ja mihin? Kohta tulee mukaan karttaperhonen, usein hyvinkin runsaana, vaikka joutuukin kokemaan yhden muodonvaihdoksen ennen siivilleen nousemista – se kun talvehtii koteloasteella. Vähän juhannuksen jälkeen kävelin Hyvinkäällä syrjäisellä metsätiellä, joka kaartui runsaiden tienvarsikukintojen ja valoisien niittyjen läpi. Uskalsin toivoa näkeväni ohdakkeiden kukinnoilla ohdakeperhosen – ja kas, siinä se vain olikin! Perhonen oli menettänyt osan toisista siivistään, muuttomatkallako vai lintujen auhdistelemana? Seuraavana päivänä näin samoissa kukinnoissa taas ohdakeperhosen! Tämä oli eri yksilö, joka oli säilynyt pitkästä vaelluksestaan Suomeen ehjempänä.
Itse en ollut säilyä ehjänä eräällä perhosretkelläni. Kohteenani oli mökkimme lähellä oleva lampi ja sitä ympäröivä suo. Kävelin aluksi hyväkuntoisia pitkospuita ja tarkkailin suolammen ympäristössä lenteleviä hyönteisiä. Sinisiipiä ja sudenkorentoja vilahteli siellä täällä, mutta sitten näin kauempana jotakin keltaista. Se ei ollut sitruunaperhonen, vaan jokin muu? Sinne perään! Hyppäsin kamera laukaisuvalmiina pois pitkospuilta ja lähdin kiireellä tavoittelemaan sitä keltaista. Sitten tapahtui jotakin merkillistä! Huomasin yhtäkkiä olevani rähmälläni suolla vaivaiskoivujen ja hillanlehtien keskellä; toinen jalka oli uponnut nivusia myöten suohon ja toinen oli koukistunut linkkuun alleni. Sain kuin sainkin itseni kammettua ylös suomudasta. Kävely lähti vähitellen sujumaan, vaikka polveani aristi ja toista jalkaa painoi saapas, joka oli täynnä vettä ja suomutaa. Missä vaiheessa sain otettua kuvan siitä keltaisesta, en oikein muista. Suokeltaperhonen (Colias palaeno) oli kuitenkin piirtynyt kamerani kennolle, ja kamerakin oli ihme kyllä täysin ehjä ja kuiva. Lupasin vaimolleni olla enää menemättä soille tai koskille. Lupaus on melkein pitänyt. Olen ainakin pitänyt vastedes varani, luulen!
(Seuraavat päiväperhoskuvat ja yksi mittari on kuvattu Hyvinkäällä ja Tammelassa touko–heinäkuussa v. 2018).