Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘luonnonkukka’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Mainokset

Read Full Post »

Eräs jakso on juuri päättymässä pikku Jeminan elämässä: vuosien hoitoaika päiväkoti Päiväpirtissä on jäämässä taakse – edessä on kesäloma ja syksyllä esikoulu läheisessä koulurakennuksessa. Äiti on tullut hakemaan Jeminan tavarat ja hyvästelemään Päiväpirtin henkilökunnan. Hetkessä on haikeutta, mutta lapsi tarttuu äitinsä käteen, naurahtaa ja askeltaa reippaasti kohti Päiväpirtin porttia. Ei kyyneleitä, ei vilkutuksia, ei viimeistä katsetta kohti tuttua päiväkotia. Kesäpäivät odottavat; ikävä ja muistot tulevat myöhemmin.

Kormun kartano jää vasemmalle ja alamäen jälkeen tullaan kantatie 54:lle. Jemina on isovanhempiensa kanssa matkalla Tammelan mökille. Lopella täydennetään mökin ruokavarastot ja pidetään jätskitauko. Päivä on lämmin, matkalaiset istuvat jäätelöstä nauttien nurmikon reunakiveyksellä, ei ole kiire minnekään. Vielä on saatava kunnon kimppu luonnonkukkia kuistin isoon maljakkoon. Tuolla on valtavasti niittyleinikkiä, mutta olisipa myös metsäkurjenpolvea. Jemina on etsimässä poimittavaa ja kohta kuulemme huudon ”Onhan tuolla tota pinkkii!” Pitkään kukkiva puna-ailakki on nyt sitten lyhyesti pinkki!

Viikonvaihde etenee nopeasti. Saunomme, paistamme pakolliset iltamakkarat, teemme päivällä grilliruokaa, tutkimme ympäristön kasveja ja kuuntelemme lintujen ääniä. Emme puuhaa mitään kovin erityistä ja kuitenkin teemme juuri sitä, kun olemme yhdessä. Lapsi tallettaa mieleensä kaikki sanat, tunnelmat, teot, tekemättä jättämiset – muistammeko aina sen? Kasvattajien vastuu on suuri, kun vierellä askeltaa vasta joitakin vuosia elämää nähnyt pienokainen. Tyttäremme tytär on luonteeltaan erittäin valoisa ja empaattinen. Olen pilkkomassa isoja mäntypöllejä ja saan kuin saankin sitkeän pöllin halkeamaan pitkävartisella luottokirveelläni. Kuulen takaani kannustavan huudon: ”Oho, hyvä Papu!”. Pian Jemina on isoäidin apuna; pihakukat saavat vettä myös hoikkien käsien kannattelemasta, pienestä värikkäästä kastelukannusta.

Sunnuntaina järven päälle tuli ennustettu saderintama. Sade alkoi varovasti muutamalla pisaralla, mutta yltyi pian peittäen pihamaan isoilla lammikoilla. Osa tavaroista oli jo viety autolle ja nyt oli aikaa Domino-pelille samalla, kun Mumppa paistoi tuvassa räiskäleitä. Kuukausia jatkunut käsisärkynikin tuntui viimein vähän hellittävän. Sateesta ja säryistä huolimatta, elämä voi olla tosi pinkkii!

Marjukka ja Jemina, päiväkoti Päiväpirtti Hyvinkää

Marjukka ja Jeminan äiti Jutta

Jemina ja Mumppa

Papu ja Jemina

Matkan varrella, komea Lopen kirkko

Kesäkukat

Mumpan kanssa

Iltanuotio

Joko heitän?

Oli se kymppi

Oravanmarjat

Sade alkaa

Jemina Merituuli

Read Full Post »

Lapset ja luonto taitavat olla parhaita luovuuden opettajia. Viime viikon lopuilla meitä viihdytti ja ”koulutti” luovuuteen nuorin lastenlapsemme Jemina. Saimme oppitunnin sanojen liittämisestä yhteen ihan pöhköllä tavalla ja nauroimme vatsat kipeinä 4-vuotiaan hauskoille oivalluksille. Jatkokurssin saamme varmaankin Lemmyltä ja Juliukselta myöhemmin kesällä, kun on heidän vuoronsa antaa luovuuskoulutusta isovanhemmilleen.

Kesä on nyt kirjaimellisesti kukkeimmillaan – ja luonnon monimuotoisuudessa sekä värikkyydessä riittää ihmettelemistä. Mieleeni tulee Jacob Södermanin lausahdus hänen ihaillessaan Ruissalossa auringonlaskua: “Ei tätä ilmiötä ainakaan Turun demarien paikallisosasto ole saanut aikaan!”. Niinpä, evoluutioteoriasta huolimatta, tuntuu että jokin mahtava luoja kaiken takana on.

Pohdin usein kasvien ja kukkien äärimmäistä kauneutta, ja miten ja miksi ne ovat iloksemme syntyneet. Jokin vuosi sitten tein kuvia ala-asteen matematiikan kirjaan ja tarvitsin malleja erilaisista luonnonkukista. Otin lehtiön kainalooni ja lähdin tekemään omat luonnokseni suoraan paikan päälle, kotimme lähellä olevalle kukkaniitylle. Se oli hyvin mieleenpainuva ja antoisa kokemus. Uskon, että olin näin paljon luovempi kuin koskaan katselemalla valmiita malleja kirjoista tai netistä. Marimekolla pitkään vaikuttanut japanilainen suunnittelija Fujiwo Ishimoto on saanut suomalaisesta luonnosta vaikutteita suunnittelemiinsa kangaskuoseihin ja keramiikkaan. Syystalvisen, lumen osittain peittämän kynnöspellon näkymästä syntyi upea Ishimoton keramiikka-astia. Luovuutta on tehdä ja nähdä asioita uudella tavalla. Nyt kesällä voimme olla kaikki luovia ishimotoja ja saada uutta innostusta arkeen ja työhön. Olemme luovuuden lähteillä, kun vähänkin katselemme ympärillemme metsässä, puistossa, veden äärellä, lakeuksilla tai kotipihallamme.

Pihan syreeni

Jemina (Ritva Könösen kuva)

Jemina, se luovuuskouluttaja

Pihakukka

Julius ja Lemmy (Ritva Könösen kuva)

Vanamot

Hyvää yötä

Read Full Post »