Viime vuodenvaihteen molemmin puolin tein joitakin yksinvaelluksia eri puolille Helsingin kantakaupunkia. Koin ne reissut virkistäviksi, ja jatkoa seuraa, jos se vain on itsestäni kiinni. Jos mukanani olisi ollut vaimoni tai joku tuttava, ne reissut olisivat olleet erilaisia – erilailla antoisia.Varmasti olisimme silloin ainakin syöneet paremmin; yksin kun tuppaan vain laittamaan kinttua toisen eteen, säntäilen kohteesta toiseen ja korvaan ateriat kahvilla tai pillimehulla. Yksin matkatessaan tekee matkaa myös sisimpään, toisin kuin seurassa. Aiemmilta kerroilta jäi kantakaupunginkin osalta paljon vielä kruisaltavaa ja vanhoista muistikuvista mieliin palautettavaa. Uuttakin voisin yhä oppia. Ilman sen suurempaa valmistelua lähdin matkaan kesäkuun viimeisenä torstaina tavoitteena mittailla Kruununhaan kadut ja korttelit. Tähän kaupunginosaan liittyy paljon omia opiskelumuistojani: paikkoja ja ihmisiä. Ainakin tutut opiskelupaikat kiertäisin.
Enpäs muistanutkaan, että kesällä Helsingin keskusta on niin täysin turistien kansoittama. Ja tietenkin myös remontteja ja katutöitä tehdään. Kun astelin Yliopistonkatua Senaatintorille päin ohi Porthanian, alkoi jalkakaytävillä olla ahdasta. Hei, en minä tähän porukkaan kuulu! Älkää tuuppiko! En halua Senaatintorille enkä ainakaan tuonne kaivantoon! Pääsin irrottautumaan turistiryhmästä ja suuntasin kohti Kansalliskirjastoa. Ei onnistunut. Olin unohtanut, että Kansalliskirjastoakin remontoidaan, ja Engelin suunnittelema loistokas päärakennus avataan uusittuna vasta v. 2016. Käännyin ympäri kirjaston portailla ja otin tavoitteeksi ensimmäisen varapaikkani: entisen Fysiikan laitoksen rakennuksen Siltavuorenpenkereellä. Sitä ennen voisin pistäytyä Yliopiston päärakennuksessa. Ruuhkaa oli sielläkin; jonkin EU-aiheisen konferenssin nuoret osanottajat kansoittavat koko torinpuoleisen oven edustan. Sisään vain, sanoi Sederholm! Yhtä häikäilemättömästi kuin tunkeuduin yliopistoon, kiertelin sen jälkeen Liisankadut, Oikokadut, Marian- ja Maurinkadut, Pohjoisrannan, Meritullinkadun ja viimeisenä Espan alkupään Kauppatoreineen.
Krunikka on vanhinta Helsinkiä täynnä upeaa rakennustaidetta ja rakennusosaamista. Vaatimattomassa blogissani raapasin vain pintaa, mitä tulee rakennettuun Krunikaan ja varsinkin sen arvo- ja monumentaalirakennuksiin. Enpä muistanut (muistanko ylipäätään mitään?), että kotikirjastossamme on vaimoltani lahjaksi saatu mahtava tietokirja Kruununhaan rakennuksista ja sen asukkaiden elämästä: Helsingin Sanomien kokoama ”Vanhinta Helsinkiä” (Eeva Järvenpää – Sirpa Räihä). Mutta sehän on vain luovuutta, kun asiat tekee joskus toisinpäin: ensin oma maastotutkimus, sitten vasta faktaa käyntikohteista, eikö vain? Opiskeluaikanani tramppasin hyvinkin usein Liisankatua ylös ja alas, ja luulin muistavani kadusta aika paljon. Nyt vanhempana ihmettelin, minne ravintola Kolme Kruunua oli kadonnut? Ei se nähtävästi ollut minnekään kadonnut – vanhalla paikallaan sijaitsi, parittomien numeroiden puolella. Olin aivan varma, että Kolme Kruunua olisi kadun parillisella puolella, vähän ylempänä Liisankatua, pohdiskelin päättäessäni torstaista reissuani. Krunikan kierros oli ollut hyvä – muunlaisia kierroksia, vähemmässä valossa ja kovassa puheensorinassa, en nykyään kaipaakaan. Sotkevat muistinkin.
Jälkikirjoitus: en nähtävästi ole mikään kapakoiden mestarituntija. Hakemani ravintola Liisankadun puolivälissä oli tietenkin Kolme Liisaa. Tämä kirjoittajan opiskeluaikanakin erittäin suosittu ravintola oli avoinna viimeisen kerran 29.6.2011 – valitettavasti.