Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Lähiluonto’

Vielä kerran lämpötila painuisi, ainakin yöllä, 15:een miinusasteeseen, mutta viikonvaihteen jälkeen pitäisi maahamme alkaa virrata lauhempaa ilmaa. Toivotaan niin, vaikka meteorologien ennustukset ovat usein olleet kuin vakioveikkaajan ”voittorivi ”– muuten hyvä, mutta varmat kohteet pettivät! Maaliskuun 17. päiväksi oli ennustettu aurinkoista säätä jo aamuksi, mutta kuinkas kävi, lunta tuli sakeanaan kuin tammikuun tuiskuissa. Eipä tuo sade blogikirjoittajan suunnitelmia mihinkään muuttanut. Olin päättänyt lähteä luontoreissulleni jokien varsille, jos sulapaikkoihin olisi jo saapunut jokunen uusi vesilintu. Aika hiljaista oli linturintamalla, muuttavia laulujoutseniakaan ei vielä näkynyt suuria määriä. Hain yläkerrasta edellisenä päivänä pakkaamani repun ja täydensin sitä pienillä reissueväillä. Pari päivää sitten haahuilin paikallisen luonnonpuiston kuusikoissa metsätiaisten perässä huonolla menestyksellä, joten nyt piti vaihtaa maisemaa. Muistan aina vuoden 2018 huhtikuun, kun Vantaanjoen Rantakulman sulassa tapasin uivelonaaraan. Sillä ei ollut mukanaan kumppania, mutta tuntui siltä kuin vierellä olevat sinisorsat ja laulujoutsenet olisivat ottaneet yksinäisen uivelon erityiseen suojelukseensa. Kyllä siellä Vantaanjoen sulassa nytkin jotain olisi!

Matkalla mietin maailman menoa, mietin mm. Keusoten (Keski-Uusimaan sote) onnetonta ajanvarausjärjestelmää ja lääkärin puheille pääsyä, mikä ainakin Hyvinkään terveyskeskuksessa ontuu pahasti. Mietin koronaa ja rokotteiden luotettavuutta, mietin valtakunnan koronarajoituksia ja tiedottamisen sekavuutta. Pitemmälle en päässyt, kun lähestyin kaupungin eteläisiä alueita ja huomasin sivutiellä suuret kasat viemäriputkia ja muuta kunnallisteknistä roipetta röykkiöittäin. Jaahas, kaupunki laajeneekin jo Vantaanjoelle. Noiden putkien luona oli kerran niitty, jolta tavoitin monet perhoslajit, keisarinviittojakin. En tavoita niitä täältä enää, enkä tiedä, mitä käsite lähiluonto kohta tarkoittaa. Lähiluonto siirtyy pientalovaltaisessa taajamassa aina vain kauemmaksi rakentamisen edetessä. Kaikella kasvulla on hintansa. Vastineeksi saisi kaupunki viimein rakentaa pyörätien Kytäjärven suuntaan, jotta luontolenkille länteen päin ei tarvitsisi lähteä autolla. Pyöräily kapealla Kytäjäntiellä sora- ja kivirekkojen seassa on todella vaarallista. Pienelläkin kaupungilla on ongelmansa, mutta kyllä täällä vielä läpi pääsee toisin kuin Jätkäsaaren sumpussa.

Käänsin kulkupelini nokan kohti Nurmijärveä ja lohduttauduin kevättalven aikana jo tapaamillani siivekkäillä, yksi niistä, valkoselkätikka, on jopa harvinainen ja toinen, hömötiainen, nykyään jo uhanalainen. Valkoselkätikkaa tapasin sille vieraassa ympäristössä; lintu pesii ja viihtyy yleensä lehtipuuvaltaisessa metsikössä, jossa on paljon lahopuuta. Nyt se viipyili ja etsi ravintoa kuusikossa, missä oli pystyynkuivaneita kuusia. Niistä löytyi ravintoa, mutta jos se täällä pesii, sen pesä voi olla kauempana suon laidan lahokoivussa. WWF:n mukaan valkoselän kanta on pudonnut 1950-luvulta lähtien jopa 90 prosenttia! Ajelin eteenpäin hiljaista paikallistietä, kun tulin kalliorinteen kohdalle. Olin vuosia sitten löytänyt kallion laelta hienon puolukkapaikan, mutta vain hetken sain keräillä marjoja omassa rauhassani. Jostakin ampaisi viereeni kiukkuinen huivipäänainen, joka ei selvästikään pitänyt taajamasta tulleesta miekkosesta. En nähnyt taloa missään, mutta olin tullut toisen reviirille. Sellaista ei suvaitse laulujoutsenetkaan, joiden valkoiset hahmot jo erottuivat joen sulapaikan eteläreunalla. Kävelin lähemmäksi hylätyn ladon luokse – ja täällä kulkija sekä suvaittiin että hyväksyttiin: laulujoutsenet alkoivat vähitellen lähestyä kameraa kaulalleen asettelevaa eläkeläistä. Kolme valkeaa aikuista. Melko varmaan nuoria aikuisia, eivät vielä sukukypsiä eivätkä vielä taistele reviireistään. Näinpä sulassa myös kevään ensimmäisen telkkäparin. Mutta telkillä on tunnetusti lyhyt pinna – lentoon, pois tästä ja pian. Pelästyä nyt vaaratonta vanhusta, joka oli pukeutunutkin kuin metsäläinen. Ehkä syy oli juuri siinä!

Nurmijärven Nukarinkoski ennen patoa maalikuussa 2021.

Read Full Post »

Joskus saa kaikkea ihan liikaa ja liian lyhyessä ajassa. Esimerkkejä löytyy. Näin voi käydä lapselle, joka hukutetaan jouluaattona valtavaan lahjapakettivuoreen. Tiedämme tapauksia myös firman pikkujouluista, joissa tarjoilu pelaa ylitsevuotavasti ja huomattavasti paremmin kuin osastopäällikön jalat. Voi tulla myös sellainen toukokuu, joka rikkoo kaikki lämpöennätykset ja saa hetkessä luonnon valmiiksi – liian pian. Tänä keväänä on todella pitänyt kiirettä, jos on yrittänyt kirjata ylös, mikä kasvi on kulloinkin puhjennut kukkaan tai mikä muuttolintu on liittynyt siivekkäiden sekakuoroon. Jos kuumuus jo ahdistaa, kannattaa muistella vuoden 2017 toukokuuta. Se oli vuosituhannen kylmin toukokuu! Mutta vielä paremmaksi pantiin vuonna 1966, jolloin esim. Lahdessa toukokuun keskilämpötila oli 6,5°C! Kirjoittaja suoritti silloin varusmiespalveluaan Haminassa, ja muistaa hyvin, että vapun tienoilla vielä hiihdeltiin Haminan–Virolahden metsissä! Ja tottakai vedettiin raskasta ahkiota, joka aina alamäissä pyrki menemään omille teilleen – mäen ainoan kuusennäreen tai kannon väärältä puolelta, tietenkin!

Kun eläkeläisellä on aikaa, ja liike on lääke, olen ottanut tavakseni lähes päivittäin lähteä monituntisille kävelyilleni lähiluontoon. Olalle heittämäni reppu on täynnä tavaraa, ihan kuin armeijan aikoina. Selvyyden vuoksi sanottakoon, että elämääni kuuluu kyllä paljon muutakin, kuten lasten ja lastenlasten auttamista, kirjastossa ja kaupassa käymistä, sängyn petaamista ja muitakin kotitöitä. Nyt on kuitenkin kiireesti mentävä, koska eilen olin ollut kuulevinani punavarpusen laulua vanhan sähkölaitoksen jokilehdosta: ”Nice to meet you!”. Niinhän se lintu tervehtii ja tulee esille pusikosta melko ujostelematta. Alueella pyörähtelevät myös jo tutuksi tullut sirittäjä sekä piilotteleva punarinta. Ne löytyvät joka kevät samoista paikoista, jopa samojen puiden samoilta oksilta. Kun eräänä aamuna lähestyin lehtoaluetta, huomasin kauempana hiekkatiellä jonkin hahmon. Mikä se oli? Katsoin kameran etsimen läpi ja näin nuoren ketun lähestyvän. Ketulla oli silmät lähes kiinni ja jokin keppi suussaan? Annoin sen vielä tulla lähemmäksi, mutta viimein repolainen kuuli kameran äänen ja sai jalat alleen. Ei taida helle ja kuivuus olla ketunkaan mieleen. Kanalinnun tilalla oli roikotettavana vain kuivunut keppi!

Eräänä päivänä päätin ottaa luontoharrastukseni rauhallisemmin enkä lähtisi säntäilemään metsiin kaupungin ulkopuolelle. Miksen voisi tarkkailla luontoa kotipihaltamme – kuulostella sieltä sieppoa ja punarintaa? Vein kahvikupposen ja aamulehden takapihalle ja rentouduin. Tämähän on mukavaa, mutta sitten … Naapuri alkoi kohta leikata nurmikkoaan (käsipelillä kylläkin), ja pian kuului myös moottorileikkurin möreä ääni, kun huoltoyhtiön pojat aloittivat päivänsä. Mitähän ääniä seuraavaksi? No tietenkin, olin unohtanut taloyhtiömme julkisivukorjaajat; naulapyssyllä uusia lautoja kiinni yläkolmioon eikä yhtään kauempana kuin oman asuntomme ulkoseinällä! Myös roska-auto tuli kierrokselleen juuri tänä aamuna, enkä voinut olla taustalta kuulematta junan kolketta ja lentokoneen kumua. Aamukonserttini loppufanfaarin vetäisi naapuriyhtiön puunkaataja. Husse käyntiin ja kierrokset tappiin! Tämä riitti, reppu kuntoon, loput kahvit mukaan ja oikopäätä täältä pois, rauhallisempiin maisemiin! Kytäjärven maapadolla sain seurakseni säksättävän ruokokerttusen. Tyynessä säässä kerttunen tikkasi kuin telavikainen offsetkone – se ei juuri Hussen pärinälle hävinnyt! Toukokuu on armoton kuukausi. Ei riitä, että se olisi ollut vain kuiva, meluisa ja kuuma. Pian vapun jälkeen tehtiin hyppy suoraan keskikesään. Tuntui samalta kuin lehteillessäni rakkaalta vaimolta saamaani tuoretta lahjakirjaa ”Koko perheen värikasvio” (Juha Laaksonen). Kirjassa ei ollut sisällystä eikä johdantoa – kirja alkoi suoraan sivulta 34!

(Ps. Sain vaihdetuksi Laaksosen kirjan asianmukaiseen, ”kokonaiseen” kappaleeseen. Se oli hyllyn viimeinen.)

Tuulihaukka on palannut pesimäalueelleen jo huhtikuun lopulla.

Kaverini tuulihaukka. Halusi tervehtiä ihan lähietäisyydeltä.

Vapun aikoihin sinivuokot runsastuivat.

Pölyttäjät ovat aloittaneet tärkeän työnsä.

Peippo on laskeutunut vielä lehdettömälle puulle.

Hanhet viipyvät vielä hetken ennen pitkää matkaansa pohjoisemmaksi.

Hanhet lähtevät.

Kytäjärvi toukokuun alkupäivinä.

Pajusirkku, yksi järven rantaruoikon kesäasukeista.

Nurmijärven Nukarinkoskella jo vihertää.

Nurmijärven Nukarinkoski

Valkovuokot runsaimmillaan äitienpäivän aikoihin.

Sepelkyyhky antoi lähestyä melkein kosketusetäisyydelle.

Kosteikkojen kevätlinnunsilmä.

Kalatiira kuuluttaa kevään tulleen.

Karttaperhonen

Ketunleipä

Vilkas auroraperhonen ei kovin usein pysähtele.

Kartanontien uninen kettu

Nyt silmät auki! Tiellä on muitakin.

Kuikkien soidinmenoja Tammelan Heinijärvellä

Kuikka ilta-auringossa

Punakylkirastas

Pienen odottelun jälkeen punavarpunen tuli näkyville.

Peloton sirittäjä. Se antoi kuvata itseään rauhassa, mutta eräänä päivänä sen laulua ei kuulunut. Haudonta oli alkanut?

Telkkätytöt.

Voikukat

Nurmitädykekin jo kukassa!

Naarassieppo antaa huutia urossiepolle. Syytä emme tiedä.

Metsäkurjenpolvi.

Kesä on tullut. Kytäjän kartanontie.

 

Read Full Post »

Kesä on kuin lempeässä tuulessa liehuva vihreä jättilakana, jota kirjavoi värikkäät pikku pisteet: metsien, tienvarsien ja niittyjen tuhannet kukat. Vihreässä taustassa on myös suoria tai koukeroisia viivoja, jotka rytmittävät muuten monotonista taustaa. Jos maltat tutkia lakanan yksityiskohtia, saat helposti aiheita maalaukseen, valokuvaan, painokankaaseen, posliinikupin stailaukseen tai Alma-tädin vanhan lipaston koristekuvioksi. Kun ilmat jäähtyvät ja hämärä lisääntyy, luonnon väripaletti muuttuu erilaiseksi. Jättilakanaan on nyt sudittu isolla pensselillä suuria väripintoja ja roiskeita: keltaisella, oranssilla ja punaisella. Vihreääkin yhä löytyy. Jo elokuussa on maahan pudonnut ensimmäinen punaisenkirjava haavanlehti, joka hetkeksi pysäyttää kulkijan. Niinpä niin, oliko ne viimevuotiset varsikengät vielä ihan kelvolliset? Syksy on astumassa näyttämölle – lavasteet vaihdetaan vihreistä kellertäviksi.

Kiertelin viime sunnuntaina, lokakuun 6. päivä, kaupunkia ympäröivän lähiluonnon tuttuja kohteita. Päivä oli aurinkoinen ja lämpöä yli kymmenen astetta. Mitä parhain hetki ulkoiluun, pihatöihin tai vain oleiluun ja lämmöstä nauttimiseen. Syksyn värejä näkyi kaikkialla. Kaikki hyvin, niinkö? Viime kevättalvena, joka jatkui koleana aina toukokuun lopulle, ei juuri puhuttu ilmastonmuutoksesta. Oli kuin ennen vanhaan. Mutta tämä lämmin ja kuiva syksy panee taas miettimään. Vantaanjoessa vesi vaivoin virtasi. Vähäinen vesi kiemurteli verkkaisesti isojen, esiinnousseiden pohjakivien lomitse kuin suuntaa etsien. Ei sen näin pitänyt olla.

Tiesitkö, että maamme kasvihuonekaasupäästöistä liikenteen osuus on jo viidennes? En tiennyt minäkään ennen kuin luin infon. Kirjoittajan mielestä taajama-alueilla tulisi panostaa voimakkaasti joukkoliikenteeseen – ja luulen, että bussit ja junat täyttyisivät hyvin yksinkertaisella konstilla: lippujen hinnat alas. Yksilön tasolla ei olisi mikään huono asia, kun nojailtaisiin kanssamatkustajiin ruuhkaisen metron, bussin tai junan takasillalla ja oviaukoissa. Mikä suurenmoinen tilaisuus harjoitella small talkia tai saada vihdoin vierelleen neiti Jumppanen siitä naapurista. Voisit siirtää aamuisen joogatuokiosi ruuhkabussiin tai voisit saada erinomaisia vinkkejä pukinkonttiin, kun vain rohkenisit kysyä siltä brunetelta tuoksun nimeä. Joukkoliikenteellä olisi puolensa.

Tänä kesänä ja syksynä on mediassa ollut esillä monia värejä ja väripaletteja. Roosa, ympäristöaktivistien vihreä ja sateenkaaren värit ovat saaneet huomiota. Viimeksimainittuja on maalailtu poskipäihin, suojatien raidoiksi, ja niitä on näkynyt niin kravaatin kuviona kuin pienoislipuissa katsomossa istuvien käsissä. Protesteja on pidetty ja kaapeista on tultu ulos – jotkut vapaaehtoisesti, mutta toisilla voi olla työlästä päästä vieraan vallan kaapista ulos pitkään aikaan. Sellaista värisuoraa ei taida kenelläkään olla hallussaan, jolla arktisen merialueen ympäristöaktivistit saadaan vapaaksi tai tuomiot kohtuullisiksi. Meidän Sini  pitäisi ainakin saada siirrettyä kotimaahan, sinisen ja valkoisen väripaletin maahan.

Vaahteran alla

Vaahteran alla

Astu syksyyn!

Astu syksyyn!

Hyvinkään Asemankoulun puurakennus

Hyvinkään Asemankoulun puurakennus

Väriä ja uutta tyyliä Ahjon korttelissa

Väriä ja uutta tyyliä Ahjon korttelissa

Kaikki maailman värit

Kaikki maailman värit

Joukkoliikennettä

Joukkoliikennettä

Syksy

Syksy

Syksyn värejä nämäkin

Syksyn värejä nämäkin

Vantaanjoki Kittelässä syksyllä 2013

Vantaanjoki Kittelässä syksyllä 2013

Kittelä, Hyvinkää

Kittelä, Hyvinkää

Metsäpolku

Metsäpolku

Sinistä ja okraa

Sinistä ja okraa

Aamu-usva Kytäjärvellä

Aamu-usva Kytäjärvellä

Hevoshaka

Hevoshaka

Koivukuja

Koivukuja

Syksyn lehdet

Syksyn lehdet

Read Full Post »

Kaksi pikku pilttiä oli jälleen kontollamme viikonvaihteen ajan – heidän vanhempansa saivat hetken vapaata ja nauttivat Queen-musikaalista pukin tuomilla lahjalipuilla. Se sopi hyvin isovanhemmille. Kotimme ovet ovat aina avoinna lastenlasten tulla. Mutta yksi asia oli vähän huonolla tolalla: J-pojalla oli pelikielto. Tietokonepelit olivat koukuttamassa vanhinta lastenlastamme, ja äidin saatesanat mummolaan lähtijöille olivat yksiselitteiset – ei yhtään tietokoneella pelaamista viikonvaihteen aikana. Tuomio oli kova.

Päiväohjelmiin tehtäisiin siis muutoksia, mutta ei huolta, lauantaipäivä kului nopeasti ruokaillessa (J-tytön tilaamaa maailman parasta makkarakeittoa), pikku hankinnoissa, piirrellessä, seurustellessa ja illan tv-ohjelmien parissa. Seuraavana aamuna koko talo heräsi aikaisin, ja oli selvää, että nyt oli keksittävä jotakin erityistä J-pojan levottomille sormille. Halusin viedä pikkumiehen lähiluontoon, mutta aurinkoisesta säästä huolimatta ulkona oli kipakka pakkaspäivä. Kevät oli vielä kaukana, jäät eivät kolisseet vielä aikoihin Nukarinkoskessa eikä virtapaikoilla näkynyt ensimmäisiä vesilintuja soidinmenoissaan. Ehdotin J-pojalle pientä matkaa vähän etelämmäksi …

Nousimme autosta vanhan ruukkialueen reunamilla. Olimme tulleet Keravanjoen yhdelle koskipaikalle, jonka partaalle oli jo 1700-luvun lopulla noussut teollisuutta, ja lopulta kokonainen ruukkikylä omine tyylikkäine kirkkoineen. Tuusulan Kellokosken jokilaakso on ihanteellinen retkikohde varsinkin kesäaikaan, kun esimerkiksi sairaala-alueen viereinen Itämerikeskus (ent. Juhlatalo) ja sen arboretum ovat parhaimmillaan. Ei ihme, että Kellokosken sairaala sijaitsee juuri täällä, omassa rauhassaan entisen Marieforsin kartanon vehmailla mailla. Tutustuin alueeseen ensimmäisen kerran pyöräretkilläni joskus 80-luvun alussa. Täällä pidin aina evästauon matkalla Mäntsälän ja Sälinkään kautta kotiin. Mutta takaisin tähän aikaan. En ollut tilannut paikallista opasta padon sillalle, mutta siinä hän oli koiransa kanssa ja juttua alkoi tulla. Saimme kuulla monenmoista tarinaa Kellokosken ruukin historiasta ja valmistetuista tuotteista. Koko alue alkoi elää eri tavalla, tehdassalien kalke kuului voimakkaana ja näin J-pojan kanssa hikisten käsien pinoavan takkiraudasta jalostettuja hyödykkeitä pakattavaksi ja lähetettäväksi eteenpäin. Hyvästelimme kohta oppaamme ja nousimme vielä joen vastarannan sairaala-alueelle tutkailemaan sairaalarakennuksia sekä entistä Marieforsin kartanorakennusta.

Lenkkimme alkoi olla lopuillaan, ja kuvittelin, että pikku ystävälläni olisi jo kovakin kiire takaisin kaupunkiin ja mummon ruokien ääreen.Yllätys oli melkoinen, kun kuulin viereltäni sanat: “Voitais vielä kierrellä, mutta vähän on kylmä tässä ohuessa takissa”. Kuulinkohan ihan oikein? Oliko näyttämäni kulttuurimaisema, sen vanhat tehdasrakennukset ja massiiviset sairaalarakennukset lumonneet pikkunörtin ja saaneet pojan pelivimmankin unohtumaan? Entä jos tuo maisema olikin mitä parhainta rakennusmateriaalia uusien pelihahmojen ja taistelupaikkojen ideoinnille – sitten kun taas istutaan välkehtivän ruudun ääressä? Ei, niin en halunnut uskoa. Eksoottisen ruukkialueen todellisuus oli ottanut erävoiton pelimaailman fiktiosta. Pelikielto on joskus ihan paikallaan.

PS. lue lisää Kellokosken ruukkialueesta ja Kellokosken sairaalan vaiheista.
Kellokosken ruukin historiasta on saatavana myös upeat kirjat: ”Kellokosken ruukki”, Marjaana Tenkanen ja ”Ruukin elämää: patruunoita ja työläisiä Kellokoskella”, Hanna Forssell

Kellokosken ruukkialue

Kellokosken ruukkialue

Kellokosken kirkko

Kellokosken kirkko

Kirkon sisäänkäynti

Kirkon sisäänkäynti

Kirkon ikkunat

Kirkon ikkunat

Kohti generaattoria

Kohti generaattoria

Mariefors Bruk -merkki

Mariefors Bruk -tuotemerkki

Talvellakin tapahtuu

Talvellakin tapahtuu

Kellokosken sairaalarakennuksia

Kellokosken sairaalarakennuksia

Kartanosta sairaalarakennukseksi

Kartanosta sairaalarakennukseksi

Konni Zilliacus, eräs kartanotilan kehittäjistä

Konni Zilliacus, eräs kartanotilan kehittäjistä

Read Full Post »

Äitienpäivän aikoihin eteläisen Suomen luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia. Hetki sitten alastomina seisseet lehtipuut värjäytyvät kellertävän vihreiksi tai ruskehtaviksi – ja pian, hiirenkorvien suurennettua, metsät muuttuvat yleissävyltään kokonaan vihreiksi. Puiden kätköistä kuuluu aina vain uusia muuttolintujen ääniä; kirjosieppojen kirkasta liverrystä kuulee yleisesti, ja lehtometsässä kaupungin ulkopuolella tavoitin jo sirittäjänkin laulua. Samaan aikaan Pohjois-Suomessa vielä taistellan jääpatojen kanssa ja odotellaan tulvajokien virtausten vähenemistä. Kesään on pohjoisessa vielä matkaa.

Lauantaina piipahdimme keskustan uudessa kauppakeskuksessa. Emme oikein löytäneet heti oikeaan parkkihalliin ja jouduimme kiertämään pitkät lenkit ulkona jalan päästäksemme kauppakeskuksen pohjoiseen osaan – ja se luvattu vesisade sattui juuri silloin kiertymään Hyvinkään ylle ja kasteli tietenkin kaksi kulkijaa. Eikä lipan lippaa missään, jonka alle sukeltaa suojaan. Kävimme muutamassa liikeessä ja huomasin kadottaneeni kauppakassimme. Se kassi ei ollut mikä hyvänsä kassi, vaan poikamme yläasteella valmistama ja koristeompelulla viimeistelemä sininen kangaskassi. Kassi oli löydettävä! Onni oli nyt mukana: kassi löytyi Anttilan kenkäosaston punaiselta tuolilta, jolla olin nuhaisena ja köhäisenä huilaillut sovittamisen lomassa. Hetken päästä vaimoni luuli hukanneensa luottokorttinsa, mutta sekin löytyi lopulta olkalaukun pohjalta. Ei ollut meidän päivämme, kun haaveilemani jälkiuunileipä jäi sekin kaupan hyllylle. Näistä kommelluksista ei yläpaine vielä sentään lähtenyt heilahtelemaan.

Äitienpäivä sujuikin paljon rauhallisemmin kuin lauantai. Ei tarvinnut ryntäillä kauppoihin eikä veikkaustiskille kuponkeja viemään. Vietimme levollisen sunnuntaipäivän ja muistelimme lastemme ja heidän perheittensä käyntejä sekä äitienpäivän tuomisiaan. Tein vaimolleni aamupalan ja hän puolestaan kokkasi maittavan päivällisen. Jossakin välissä ehdin taas käydä lähiluonnossa kevään vehreyttä ihailemassa. Yritin saada eilen kuvaamistani rentukoista vielä parempia otoksia, mutta eipä onnistunut: äitienpäivän kirkas auringonpaiste hävitti ojanreunan leinikkikasvista liiaksi sävyjä. Olisihan se pitänyt ymmärtää; kirkas auringonpaiste ja keväinen sää oli tänään varattu yksinomaan maan kaikille äideille. Onnittelut myös blogikirjoittajalta!

Äidin luona (tyttäremme kukat ja kortti)

Suomen lippu

Lahjakoru

Äitienpäiväruusu

Pihan siiliemokin onnittelee

Syntymistä ja kuolemista

Luonnon jalokiviä

Lehti on jo pitkällä

Kevätlinnunsilmä

Rentukat

Read Full Post »

Luulin, että seitsemän viikkoa kestänyt flunssani alkaisi jo asettua, mutta kaikkea muuta: nenä oli yhä tukkoinen ja vielä loppuvaiheessa toinen silmäni heittäytyi araksi ja punertavaksi. Vaimollani oli lähes sama tilanne, mutta hän oli kärsinyt flunssaa viikon vähemmän. Kaikesta huolimatta olin päättänyt vapaana viikonloppuna lähteä lähiluontoon kevään merkkejä etsimään. Mikä olisi tilanne Nukarinkoskella? Sehän täytyisi tsekata. Ja paluumatkan kotiin tekisin Vantaanjokea myötäillen Rantakulman virtapaikan kautta. Ehkä voisin sulassa nähdä kevään ensimmäisen telkän.

Nukarinkoski oli vielä kovin talvinen. Koskea ja sen yläpuolista virtaa peittivät paksut lumi- ja jäämassat. Virta oli jo jääkansia kovertanut, mutta kestäisi vielä useita päiviä, ennen kuin jäät irtoaisivat, metsien ja peltojen lumet sulaisivat ja kosken vesimäärä kasvaisi huippuunsa. Silloin koskikanjonin möyrinä ja jäiden törmäily kuuluisi kauaksi – läheisen Hämeentien moottorimelu olisi vienoa hurinaa kosken pauhun rinnalla. Elämä on ihmisen parasta aikaa, mutta minulle kevät on se kaikkein paras. Paitsi silloin, kun Nukarinkosken hienoilla ulkoilupoluilla astuu vetelään koiran läjään! Kanjonin poluilla ei sääntöjä näköjään tunneta eikä sääliä anneta. Pari iloisesti sirkuttavaa pyrstötiaista sai kirjoittajan unohtamaan harminsa ja palautti taas uskon elämään.

Nautin pikkutermoksestani kupillisen kuumaa ja aloin tehdä lähtöä Vantaanjokea ylöspäin, Rantakulman suuntaan. Sulapaikka oli pian näkyvillä – ja kappas vain, ei mikään turha reittivalinta: kymmenkunta laulujoutsenta piti joella taukoa! Joutsenet erottuivat kookkaina, valkeina lintuina kauas aamun usvassa. Hieno kohtaaminen maaliskuun koleudessa. Siinä oli kirjoittajalle kevään merkki! Tarkkaan ottaen kevään merkkejä oli yhdeksän. Kun lähestyin joutsenia lumihangessa kahlaten, tulivat linnut levottomiksi. Kolme harmaata nuorukaista lähti pian sulasta lentoon. Valkoiset aikuiset joutsenet sen sijaan antoivat tulla sopivalle kuvausetäisyydelle. Olen jo pitkään harkinnut oikean lintuharrastajan kameran hankintaa, mutta nyt sain taas sen todeta: paras teleobjektiivi on terveet jalat ja pitkävartiset Nokian kumisaappaat!

Kotona kurkkuni tuntui taas karhealta ja taisi silmäkin uudelleen punottaa. Olin reissuuni kuitenkin tyytyväinen. Viis kunnon yöunista ja aamun rauhasta kahvikupin ja aamulehden parissa. Kevätkausi oli avattu ja kevään ensimmäiset merkit kerätty. Flunssakin häipyy varmaan ennen pitkää, mutta kevät on elettävä ja koettava juuri nyt. Lauantain kauppareissunkin kestän kuin mies. Ja voisihan sitä ostoksilla samalla vilkaista Canoneita, Nikoneja tai Pentaxeja – ja sitä pitkää putkea!

Nukarinkoski, Nurmijärvi

Jääkannet

Vauhti kiihtyy

Ruokapuu

Lahottajat

Kyltti

Lepän kävyt ja kukinnot

Nukarinkosken laavu

Kansallislintu

Aikuiset

Virran vahti

Aikuiset, toinen

Read Full Post »

Lähiluonto kutsuu taas kulkijaa. Ei luonnolle eikä luonnolleen oikein mitään mahda. Kevään etenemisen tarkkailu nyt vain on mielipuuhaani. Joku toinen kuntoilee, heittää pubissa tikkaa, käy bingossa, kokkaa herkkuruokia, shoppailee tai istuu lautakunnan kokouksissa – itse viihdyn raikkaissa tuulissa havainnoimassa ympäröivää luontoa, kasveja ja eläimiä. En odota mitään suurta retkiltäni, mutten pane pahaksi, jos kiikarini okulaariin osuu vaikkapa jokin uusi lintulaji. Voisiko tänään, huhtikuun ensimmäisenä, lauhana viikonloppuna, jo tavata varsinaisia muuttolintuja?

Toiveikkaana lähestyin järven patoa ja sen luota lähtevää sulaa jokea. Löin itseni kanssa vetoa vanhan “kapinalakkini” (on sellaista Lenin-mallia) syömisestä, että tänään olisi joella vähintään yksi telkkäpariskunta. Viimeiset metrit ennen jokea astelin varovaisesti ja kiikaroin pajukkojen välistä joen pintaa. Mutta ei, kevään tuojat eivät olleet vielä uskaltautuneet lumiselle Uudellemaalle. Talven lintu koskikara oli ainoa jokiuoman siivekäs. Kävin vielä toisessa tärppipaikassani edempänä jokea ja siellä sentään näin sinisorsapariskunnan, joka säikähti kaksijalkaista kummajaista ja irtautui nopeasti joelta kaartelemaan peltoalueen yläpuolelle. Sorsat olivat jo lupaus tulevasta – kevät ja lämpimät eivät olisi enää kaukana. Hetken päästä täällä olisi jo tungosta, kun telkät, isokoskelot, joutsenet, kurjet, kiurut, västäräkit, pajusirkut ja peipposet valtaisivat tienoon ja täyttäisivät pitkän hiljaisuuden vaihtelevilla äänillään. Oma kevään lintuni on pajusirkku – ei juuri varpusta koreampi kosteikkopusikkojen asuttaja. Mustalakkinen vaatimattomuus on aina keväisin tavattava ja se tapahtuu usein pääsiäisenä, räntäsateessa!

Usva viipyi yhä peltojen yllä, kun lähdin paluumatkalleni. Usva jäi mutta mieleni kirkastui huhtikuisessa aamussa tutuissa maisemissa. Kotimatkalla kuuntelin radiosta Kasevan “Vanhaa miestä” – upeaa, melankolista balladia vuodelta 1974. Monia luontoretkiä, lyhyitä tai pitkiä, haluaisin vielä kokea ennen kuin laulun sanojen tavoin istuisin iltaisin keltaisessa keinussa menneitä muistelemassa. Toivottavasti siihen on aikaa vielä vuosia. Nyt eletään kuitenkin tämä bongarin kevät.

PS. kevään ensimmäiset, noin kymmenkunta töyhtöhyyppää lensi talomme yli Hyvinkäällä sunnuntaina 3.4. klo 15.50.

"Koskinen"

Kytäjoen alku

Pajunkissat

Kartanon rantaa

Simpukka

Rantaheinät

Read Full Post »