Hömppä, hippi ja levoton kiipijä

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

Leivon tarinaa

Peruskeväänä, jollainen vuoden 2019 kevät kaiketi säiden puolesta on ollut, koetaan etelä-Suomen maaliskuussa jo jokunen lämminkin päivä. Järvien jäät alkavat haurastua, ja myöhemmin huhtikuun puolella, on rannoilta jää yhtäkkiä sulanut. Telkkä on kaiken hoksannut, mutta olisiko toinen aikainen vesilintu, isokoskelokin, jo löytänyt tänne? Kiikaroin Kytäjärven maapadolta kauempana olevia vesilintuja – ja siellä se koskelopariskuntakin näkyy telkkien kaverina! Kaikki siis hyvin. Koskeloa ennen on muuttajia tullut vaikka kuinka; on nähty valtavien hanhilauttojen saapuminen, laulujoutsenten määrän nopea lisääntyminen, kurkien tulo, ja pienten muuttajien etujoukkojen ilmaantuminen kosteikkoon, pensaisiin ja puiden oksistoon. Tutuilla paikoillaan ääntelevät niin peippo, västäräkki kuin vaikkapa pajusirkku. Jätinkö jotakin pois ensimmäisten tulijoiden joukosta? Aah, no niin, tietenkin, kiuru! Sehän on ihan ensimmäisiä tulijoita ja on ehtinyt laulaa peltojen yllä jo pari kolme viikkoa. Kiuru tai leivo – tai miksei: kivenpuottaja tai peltoleivonen!

Kun astelen peltoaukeita halkovalla hiekkatiellä Hyvinkään Kytäjällä ja kuuntelen kiurujen laulua, tiedän olevani merkittävällä paikalla. Täällä on kiuru laulanut siitä lähtien kun peltoja ja niittyjä on raivattu, ja täällä on myös vaikuttanut henkilö nimeltä Aleksanteri Rahkonen. Hän oli Viipurissa v. 1841 syntynyt runoilija, opettaja, kääntäjä ja toimittaja. Hän oli henkilö, joka teki sanat lauluun ”Miks’ leivo lennät Suomehen?”. Rahkonen toimi lyhyen ajan opettajana Kytäjän kartanon omistajan Constantin Linderin ja tämän puolison Marie Linderin perustamassa kyläkoulussa. Lähteet eivät kerro (en ainakaan löytänyt), milloin ja missä Rahkonen teki sanat runoonsa, johon Erkki Melartin teki sävelen. Sen uskotaan tapahtuneen Hyvinkäällä, mutta jos näin oli, ei runon mahdollisella tekohetkellä leivoa juuri näkynyt. Rahkonen aloitti opettajan työnsä syksyllä 1864 ja joutui eroamaan koulusta jo seuraavan vuoden helmikuussa! Syy ei ollut runoissa, vaan muissa seikoissa. Laulussa runoilija kysyy kahdesti leivolta miks’, ja saa kysymyksiinsä vastaukset. Myös blogikirjoittaja haluaa kysyä leivolta: miks’ äänes on niin sorea juuri näiden Kytäjän peltojen yllä – vai kuvittelenko vain? 

Sanotaan, että eläkeläiselle ja/tai vanhemmalle ihmiselle riittää päivän ohjelmaksi yksikin tehtävä. Luulen, etten itse ole ihan vielä tuossa seesteisyyden tilassa, mutta ainakin blogien kirjoitteluni on ollut tänä vuonna vähäisempää kuin ennen. Alkuvuotta tosin leimasi oikean silmäni ongelmat. Jouduin useasti käymään Helsingissä silmätutkimuksissa ja lopulta silmäleikkauksessa. Yksi käyntini melkein peruuntui, kun aamulla vaimoa hyvästellessäni pyörryin ja rojahdin lattialle! Ylös vain lasten lelujen seasta ja matkaan! Lelut säilyivät ehjinä, mieskin melkein, mutta lelujen säilytyslaatikot hajosivat lunastuskuntoon. Parin viikon päästä leikkauspäivänä aloin aamuyöllä kotona oksennella, mutta mahataudista huolimatta, ei kun jalkeille ja Ventoniemen bussiin. Onneni taisi olla, että sillä kerralla leikkaukseni peruttiin toisen kiireellisemmän potilaan takia. Maaliskuun puolella Hyks:n silmäkirurgi sai macula pucker -sairauteni (verkkokalvon ryppykalvo) viimein hoidettua. Kaikki taitaa olla hyvin, ainakin oikean silmän tarkkuus on parantunut. Nyt kuitenkin operoitu silmäni näkee monennäköisiä ja -kokoisia edestakaisin liikkuvia mustia pisteitä ja langanpätkiä (lasiaiskellujat). Yksi sellaisista on rusetinnäköinen, ja sen olen nimennyt töyhtöhyypäksi. Sehän blogin johdannosta puuttuikin! Ehkä ne mustat kellujat aikanaan poistuvat – kuten meidän monet muuttolintummekin, Rahkosen kirkasääninen leivokin muiden mukana.

Kytäjärven jääpeite alkaa sulaa maalis–huhtikuussa.

Paikkalintu harakka tietää, että kohta saadaan seuraa.

Töyhtöhyyppä on yksi ensimmäisistä tulijoista.

Peippokin on jo tullut. Jotakin ruokapuolta pitäisi kynnöspellolta löytää.

Kurkien tulon kuulee kauas.

Laulujoutsenia tulee päivittäin lisää. Osa tosin talvehtii etelä-Suomessa.

Kanadanhanhet ovat komeita lintuja. Usein joku yksilö voi lentää joutsenten mukana.

Valtava joukko hanhia pysähtyy muuttomatkallaan Uudellamaalla, josta ravintoa on hyvin saatavana.

Kiurun laulu kuuluu kevääseen. Kiuru, tai leivo, enemmänkin kuuluu kuin näkyy.

Västäräkki saapuu usein jo maaliskuussa. Huhtikuussa on jo helpompaa, kun rantavedet ja -maa on sulana.

Laulujoutsenet ja töyhtöhyypät tulvapellolla. Suurta tulvaa ei v. 2019 etelä-Suomeen tullut.

Mahtuuko tänne vielä?

Merikotka alkaa olla melko tavallinen näky Uudenmaan aukeiden ja kosteikkojen yllä. Kuvassa vanha merikotka Hyvinkäällä.

Rusakolla on kiire piiloutua! Taivaalla kaartelee uhkaava peto.

Kaikki lumi ei ole vielä Uudellamaalla sulanut huhtikuun puolessa välissä.

Leskenlehdet nousevat kukkimaan aurinkoisilla rinteillä.

Hyvinkäällä on vahva kuusipeurojen populaatio.

Pienikokoisia metsäkauriita näkee päivittäin peltojen reunamilla, parhaiten aamu- ja iltahämärässä.

Kiurujen pellolla kaartelee myös komea ruskosuohaukkakoiras.

Mies on nähnyt sinisuohaukkakoiraan! Niin olen minäkin. Vielä kun se olisi kaartanut vähän lähemmäksi …

Sinisuohaukka, koiras.

Ei se kevät kurjemmalta tunnu!

Kytäjärven sula on laajentunut huhtikuun puolessa välissä.

Kyllä siellä jotakin on … Ainakin telkkä ja isokoskelo.

Koiras- ja naarastelkkä.

Naaras- ja koirasisokoskelo.

Pajusirkkukin on tullut vesistön tuntumaan. Se on myös aikaisia muuttajia.

Elämä on laiffii, varsinkin kun on kunnon räpylät!

Read Full Post »

Huhtikuun huilut ja karheat torvet

Nurmijärven Rantakulmalla Vantaanjoessa on pieni koskentapainen; joki pysyy avoimena kovinakin pakkastalvina. Sulassa saattoi olla jo kevään ensimmäisiä vesilintuja, vaikkei niitä kauempaa nähnytkään. Astelin varovasti pakkasyön kovettamalla hangella kohti joentörmän latoa, joka kätki taakseen sulan ja joen leveimmän kohdan. Olin aavistanut oikein, sieltä niitä löytyi! Kymmenkunta laulujoutsenta ja saman verran sinisorsia käänsi päätään kohti yhtäkkiä esille tullutta kulkijaa. Vetäydyin vähän sivummalle ja otin samalla kuvia joessa lipuvista joutsenista. Silloin huomasin sinisorsien joukossa yhden pienemmän sorsalinnun. Se oli uivelo! Jostakin lajinimi tuli mieleeni, mutta en ollut tiennyt, että uivelo on sinisorsaa paljon pienempi. En saanut naarasuiveloa pitkään ihastella, sillä kun pienen joenvarsilenkin jälkeen tulin ladolle uudelleen, oli uivelo kadonnut! Tuntui kuin pohjoiseen matkaava pieni uivelo olisi ollut isompien, sorsien ja joutsenten erityissuojeluksessa. Joku luontokokemus jää toisia paremmin mieleen – Rantakulman uivelopäivä oli sellainen.

Huhtikuun alussa oli vielä kovia yöpakkasia, mutta vähitellen, ja yhden aamuöisen lumipyryn jälkeen, kevät alkoi viimein edetä. Hyvinkään länsipuolen peltoalueista on viimeisen kymmenen vuoden aikana tullut todella hyviä isojen lintujen muutonseurantapaikkoja. Tänä talvena on alueella nähty myös monia talvehtijoita, kuten piekana ja hiirihaukka. Pelloille oli jäänyt talveksi myös pieni laulujoutsenten joukko odottamaan ankarasta dieetistä vapauttavaa kevättä. Torstaina 12. huhtikuuta heräsin aikaisin ja otin suunnaksi Kytäjän pellot. Ihmettelisin, elleivät torvet ja pasuunat raikuisi kuulaassa, hiljaisessa varhaiskevään aamussa! Taajaman ulkopuolella pysähdyin hetkeksi katselemaan (muutaman kymmenen kuvan verran) töyhtöhyyppien lentonäytöstä. Hyypät olivat tulleet heti, kun nurmea oli alkanut paljastua lumen alta. Tänne asettuisi lopulta vain muutama pari, muut hakisivat toisaalta oman pesimäreviirinsä. Vielä pystyin kuulemaan hyyppien kimakat äänet. Eihän tässä ollut hädän päivää, kun päiväkin näytti lämpenevän!

Tulin peltoaluetta halkovalle hiekkatielle juuri oikeaan aikaan. Vähän lännempänä majailleet valtavat hanhijoukot olivat parhaillaan siirtymässä uuteen laidunpaikkaan. Nyt ne parkkeerasivat Kytäjoen reunamille – ja lensivät suoraan ylitseni! Siellä kaakattivat ja kähisivät metsä- ja tundrahanhet, valkoposkihanhet ja kanadanhanhet. Kovinta ääntä pitivät kuitenkin laulujoutsenet. Eri hanhet ja joutsenet mahtuvat täällä samoille peltolaikuille ilman suurempia ongelmia, mutta pesimäpaikoilla on tilanne toinen. Mökkijärvellemme ei pesivä laulujoutsen kanadanhanhea päästä. Mitä nyt tapahtuu? Tuhatpäinen hanhijoukkio lennähti ilmaan, ja kaikki torvet soivat. Katselimme pienellä harrastajaporukalla, mistä hanhien pelästyminen johtui. Tuolla! Metsikön takaa tuli näkyville yksinäinen iso lintu laiskanoloisesti siipiään käyttäen. Ei ollut hiirihaukka, vaan komea maakotka! Nuori maakotka vaaleine siipilaikkuinen. Saalista olisi ollut tarjolla vaikka kuinka, mutta miten tehdä yllättävä hyökkäys, kun tuhannet silmäparit valvovat ilmatilaa. Maakotka ymmärsi tilanteen mahdottomuuden – tänään se ei hanhea jaloissaan roikottaisi. Se jatkoi matkaansa itään päin. Hanhet rauhottuivat pian ja peltoalueelle laskeutui rauha. Nyt kuului jo kiurunkin liverrys.

Vantaanjoen sulapaikka Nurmijärven Rantakulmalla.

Joen jääkannella naarasuivelo sinisorsien ja laulujoutsenten suojeluksessa.

Uivelo otti pieniä lentopyrähdyksiä – ja katosi sitten lopulta jatkamaan matkaansa pohjoiseen.

Töyhtöhyypät ovat jo parinsa valinneet.

Hyvinkään Kytäjän pelloilla on tilaa kaikille muuttajille, myös kurjille.

Kurjet ottavat korkeutta ja jatkavat matkaansa.

Lintupelloilta tapaa usein myös komeita kuusipeuroja.

Nyt tulevat hanhet!

Vielä uusille tulijoille riittää tilaa.

Laulujoutsenia tulee pieninä joukkoina. Joutsenia on myös talvehtinut Kytäjän pelloilla.

Joen reunamilla, metsän varjossa, on vielä runsaasti lunta.

Paikallinen sinitiainen ihmettelee yhtäkkiä lisääntynyttä ilmaliikennettä.

Metsähanhia

Valkoposkihanhia

Tundrahanhet

Ylempänä metsähanhet ja alempana kanadanhanhet.

Kevään ensimmäisiä kukkia: leskenlehti ja sinivuokot.

Kottaraisia. Täyden kympin laulajia. Pysähdy kuuntelemaan!

Koirassinisuohaukka saalistaa.

Maakotka lennähti hetkeksi peltoalueen ylle. Kotka oli harmittavan kaukana.

Pelloilla taas rauha maassa, uusia joutsenia tulee etelästä päin.

Kiuru tuo kevään. Onko niitä yhtä paljon kuin viime vuonna?

Kiurut kotipellollaan.

 

 

Read Full Post »

Keväinen lentonäytös

Pääsiäisen aika on merkinnyt kirjoittajalle jo vuosien ajan tervetullutta vapaata ja rauhoittumista arjen askareista sekä velvotteista. Työvuosina pääsiäistauko oli vielä merkityksellisempi kuin nyt eläkeläisenä, kun kukaan ei ammattiosaamistasi kaipaa eikä viikonpäivissä ole mitään eroja. Ilman seinäkalenterin päiväyksiä ei tietäisi missä mennään, ja itse päiväohjelmat ovat kuin luovuutensa hukanneen ohjelmatoimiston ideapankista. Olisi edes … Huomaan vaimoni tulleen katselemaan, miten kirjoitukseni etenee ja kuulen tuoreen kommentin: ”Eipäs nyt ruveta kyynisiksi!”. Minäkö kyyninen, yritin vain huumorilla aloittaa? Asiaan sitten. Rauhoittuminen ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö voisi ja saisi yhä luonnossa käydä ja ruumiinkuntoa hoitaa – semminkin kun se ohjelmatoimisto ei tähän hätään muuta pystynyt keksimään. Kyllä se minulle sopii, luonnossa remuaminen, mutta välillä itsekin aprikoin, voisiko sen tilalla, tai rinnalla, olla jotain muutakin? Taisin unohtaa kysymyksen yhtä nopeasti kuin sen esitin.

Luontoihmisen sopii hyvin asua Hyvinkään tapaisessa pikkukaupungissa, jossa metsäpolut odottavat vain lyhyen pyöräily- tai automatkan päässä taajamasta. Laajat peltoaukeat avautuvat nekin heti kaupunkia sivuavan moottoritien länsipuolella. Näistä Usmin ja Kytäjän pelloista on viime vuosina tullut isojen muuttolintujen suosimia levähdyspaikkoja – nähtävää on riittänyt alkukevään moniksi viikoiksi. Koleasta säästä huolimatta kevät on vaivihkaa edennyt ja pohdin, olisiko Kytäjärvi jo jäistä vapaa? Silloin olisi luontoharrastajilla vesilintujen paikka! Kun ensimmäisenä pääsiäispäivänä astelin Kytäjärven maapadolle, järvi todella lainehti vapaana, ja ympärilläni lenteli satoja sorsalintuja: sinisorsia, haapanoita, taveja, jouhi- ja lapasorsia. Vesilintujen keväinen lentonäytös oli täydessä vauhdissaan taustakulissien vaihtuessa auringonpaisteesta tummiin pilviin ja lumikuuroihin. Toinen pääsiäispäivä oli aurinkoisempi, mutta lintuja tuntui olevan vähemmän kuin edellisenä päivänä. Joko osa altaan vesilinnuista jatkoi matkaansa pohjoisemmaksi, lopullisille pesimäalueilleen? Hei, tuolta kaukaa lähestyy parvi lintuja. Mitä ne oikein ovat? Kuoveja! Monikymmenpäinen kuoviparvi järjesti aamun yllätyksen ja hoiti päivän avausnumeron tyylikkäällä ylilennollaan.

Pääsiäispäivien lämpötila nousi juuri ja juuri plussan puolelle. Padolla kävi yhä ankarampi viima. Olin passipaikalla yksin pitkät tovit; joitakin lenkkeileviä pariskuntia ohitti kuvaajan kiireellä ja nopeasti tervehtien. Lopulta sain kaveriksini tuoreen Facebook-tuttavani Jounin, joka tuli myös kuvaamaan runsaslajista vesilintujoukkoa. Maiseman avaruus, auringossa välkehtivä järvi, sininen taivas, jylhät kalliot etäämpänä, joita vasten kaartelevien vesilintujen kirkkaat värit korostuivat … Hiljaisuus. Tunnelma oli hetkittäin kuin kaukaa vaarojen maisemasta, Lapistakin.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

(Runosta Lapin kesä, Eino Leino, Kangastuksia, 1902)

Takatalven uhkaa Kytäjärvellä

Haapanat ja tavit

Laulujoutsenet

Joutsenet laskeutuvat

Kartanon rantaa

Vesilintuja

Tavit

Jouhisorsat

Sinisorsat lumipyryssä

Kytäjärvi 2. pääsiäispäivänä 2017

Yön aikana järvi jäätyy uudelleen

Kuovit

Padon vartija

Kurjet järven yllä

Haapanat

Lintukaverini Jouni sihtailee joelle

Lapasorsat ja alimpana tavit

Laulujoutsenet

Laulujoutsen ohittaa läheltä

Naurulokki patoaltaan yllä

Lumikuuro tavoittaa pian Kytäjärven

Read Full Post »

Lintuvuosi

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Koiralenkillä

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Harakankellot

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Fonzie 02

Pajulinnut

Mesiangervot

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »

Fonzie goes Kytäjä

Isot koirantassut iskeytyivät sänkyni reunaan keskellä yötä. Nytkö jo asialle ulos? Hyvä on, mennään sitten. Nostin kaksikymmentäkiloisen labbiksen pennun syliini ja laskeuduimme varovasti rappuset alas (pentukoira ei ollut vielä tottunut kulkemaan portaita). Tempaisin eteisestä takin päälleni ja sitten vain viemään koiraa aidan taakse tarpeille. Turha reissu ja väärä hälytys. Puoli viisi tuli seuraava herätys, samat rutiinit, samat kaksikymmentäkiloa sylissäni alas ja ulos pimeyteen. Nyt onnistui ja päästiin vielä hetkeksi lepäämään ennen kuin muu talonväki heräisi. Ihme, ettei ollut jo herännyt, kun kompuroin ja kolistelin koiran kanssa pimeässä asunnossa. Tuulikaapissa viimeistään hiljaisuus rikkoutui horjahdellessani kenkien, saappaiden ja aamun lehtien seassa. Kolme päivää J-lasten ja Fonzie-koiran kanssa ei tulisi olemaan helppo keikka.

Fonzie, se juukeli, vajaa puolivuotias voimanpesä, piti itseään oman talonsa ja kyläpaikankin pomona, ja teki joskus tarpeensa miten sattui. Tyttäremme käy Fonziensa kanssa koirakoulussa, mutta ei Fonzie vielä oppejaan ainakaan kyläpaikkaan asti ollut tuonut. Monenlaista vihjettä oli tarjolla, miten pomottavalta koiralta otetaan luulot pois. Olimme kokeilleet joitakin konsteja, ja kunnon painimatsikin oli koiran kanssa käyty. Voitin selätyksellä, mutta ongelmaa se ei poistanut: hampaat iskeytyivät aina vain ranteeseeni, kun Fonziella oli se vaihe päällä. Parasta oli viedä koira ulos pitkälle lenkille, siellä kyllä pärjättiin; koira käyttäytyi normaalisti ja sai purettua ääretöntä energiaansa. Hienoa, että J-poikakin halusi lähteä mukaani aikaiselle lenkille. Keitin pojalle ja itselleni perinteiset kuumat mehut termariin ja Fonzielle otin mukaan pullollisen vettä; kohta olimme matkalla Kytäjän peltoaukeiden rauhallisille pikkuteille. Valitsin aamulenkin paikaksi saman peltotien, jolla aikoinaan olimme kuntouttaneet omaa halvaantunutta Allu-koiraamme. Kytäjän reissu onnistui, ainakin piilosilla olleella J-pojalla oli hauskaa, kun Fonzie yritti etsiä kohdetta pyöröpaalien labyrintissa.

Labbis tykkää uida ja telmiä vedessä. Sen turkki on jalostunut hyvin vettä hylkiväksi ja pitää loitolla kylmän tunnetta. Kun tein lauantaina toisen lenkkini Fonzien kanssa samoissa maisemissa, ei mennyt ihan niin kuin Anni Sinnemäen sanoituksessa ”kiersit vesilammikot ja arvaan, ettet murehdi tätä eroa …” Päinvastoin, ei mitään lammikoiden kiertelyä, vähänkin isompi lätäkkö kelpasi koiralle ilotteluun ja irrotteluun. Enkä edes yrittänyt estellä. Itsekin nautin syksyisestä kävelyretkestämme, vaikka en lätäköihin hyppinytkään. Nautin kesäisestä lämmöstä, alkavan syksyn väreistä, myöhäisten golfinpelaajien riemunkiljahduksista ja muuttomatkalla olevista lintuparvista. Fonzie, kohta me eroamme, sinut viedään taas omaan kotiin. Sinnemäki on väärässä – kaikista puremahaavoista huolimatta taidan kuitenkin murehtia tätä eroa. Ehkä sinäkin, Fonzie?

Uusissa ulkoilumaisemissa

J-poika ja Fonzie 01

J-poika ja Fonzie 02

J-poika Hyvinkäältä

J-poika ja Fonzie 03

J-poika ja Fonzie 04

Hei, me lennetään!

Ei pure!

Minäkö muka purin?

Syksyn värejä Kytäjällä

Vielä Kytäjällä golfataan

Ja sitten seuraavalle reiälle

Tule jo!

Olen labbis ja tykkään vedestä

Syksyn ensi merkit

Kottaraisia langoilla – kuin ennen vanhaan

Auringonkukat

Fonzie

Read Full Post »

Ensimmäinen västäräkki

Huhtikuun puolivälin lauantai oli ennusteen mukainen, kolea ja sateinen. En antanut sään haitata, vaan kävin tarkistamassa muuttolintutilanteen Kytäjän pelloilla. Muutto oli nyt selvästi vilkastunut: peipot kiirehtivät parvissa pohjoiseen päin, kurjet ja hanhet olivat runsastuneet kosteikkopaikoissa ja sepelkyyhkyt ääntelivät pellonreunan puissa. Laajoja tulvia ei tänä vuonna tulisi. Se oli harmi – sorsalinnut ja kahlaajat matkaisivat ilman välipysähdystä pohjoisemmille pesimäalueilleen. En pääsisi näkemään uusia tuttavuuksia.

Sunnuntaiaamuna ei ollut enää jälkiä lauantai-illan räntäsateesta. Aurinko tuli näkyville ja lämpö nousi aamupäivällä lähelle kymmentä astetta. Tänään oli mahdollisuus esitellä vaimolleni kevään ensimmäinen västäräkki. Kävelimme Ridasjärven läpi vievällä pyörätiellä kohti järven lintutornia. Pyörätien viereinen pelto oli suureksi osaksi vapautunut lumesta ja pelto oli juuri sellainen, jonka pitkältä muuttomatkalta tullut västäräkki ottaisi huili- ja ruokailupaikakseen. Ja niinhän siinä sitten kävi, hetken päästä keikkupyrstö ilmestyi sille multapläntille, jota olin sormellani osoittanut!

Eläinten käyttäytymistä voi arvailla, mutta ei ihan aina. Tein kerran lukiolaisena hiihtomatkan Herttoniemestä Korkeasaareen. Kiertelin rauhassa kevättalvista saarta, ihailin saukon leikkisyyttä ja uintitaitoa, ”keskustelin” kasvokkain lumileopardin kanssa ja siirryin katselemaan villisikojen touhuja. Eräs pikku porsas asteli luokseni, laittoi kärsänsä kiinni aitaukseen ja alkoi tapittaa minua tiiviisti nappisilmillään. Katselimme hetken toisiamme, ja taisin yrittää matkia possujen ääntä. Hetken päästä tuo pikku possu kääntyi nopeasti ympäri, juoksi aitauksen katokseen ja tuli kiireesti takaisin luokseni suussaan iso kasa kuivaa heinää, joka pudotettiin maahan – minulle yksinäiselle ja selvästikin nälkäiselle hiihtäjälle! Yhteys oli syntynyt eläimen ja ihmisen välille. Tuon kokemuksen jälkeen on vain luonnollista, että tiesin västäräkin tänään tulevan Ridasjärven kynnöspellolle.

Kolea huhtikuu

Ridasjärvi

Vaimo

Vene

Puro

Blogikirjoittaja

Leskenlehti kukkii

Hyvää kevättä täältäkin

Read Full Post »

Yksinäinen töyhtöhyyppä

Ränneissä lorisi kattolumien sulamisvesi. Aidan köynnöskasveissä näkyi jo vihreitä silmuja. Lehdet ja esitteet täyttyivät kaikesta pihaan liittyvästä ja tietenkin pihakalustemainoksista. Ajoväylät sulivat ja kuivuivat nopeasti, ja niinpä vaativa tehtäväni oli huoltaa vaimoni polkupyörä: ilmaa kumeihin ja öljyä ketjuihin. Omaan vanhaan Crescentiini vaihdatan viimein suoran ohjaustangon. Taitaa tulla kevät.

Maaliskuinen lauantai ei ollut yhtä keväinen kuin muutama edellinen päivä. Aamu oli harmaa ja hienokseltaan satoi vettä sekä räntää. Ajelin Kytäjän kautta Keihäsjoelle, sen tulvimisalueelle, jonka eräs lintubongarituttavani oli kerran neuvonut hyvänä hanhipaikkana. Seutu oli vielä hiljainen eikä tulva-alue ollut levinnyt laajalti. Vain pari laulujoutsenta piti ääntä häätäessään kolmatta joutsenta reviiriltään. Näin kevään ensimmäiset kottaraiset sekä urostelkät taivuttelemassa kaulojaan jokien vakiopaikoillaan. Siinä havaintoni, mutta arvostin muutakin: raitista ilmaa, jaloittelua peltomaisemissa ja lauantaiaamun rauhaa.

Sitten huomasin pienen mustan täplän keskellä lumista peltoa. Kiikarini kohdistuivat täplään ja sain huomata, että pellolla värjötteli yksinäinen töyhtöhyyppä – minulle ensimmäinen tänä keväänä. Hymähdin ääneen linnun hauskalle päälaen kiehkuralle, mutta vähän lohduttomalta tuo yksinäinen kurmitsalintu vaikutti. Älä sure hyyppälintu, pian ympärilläsi syöksähtelee naukuvia lajitovereitasi, saat seuraa myös lukuisista kiuruista, huomaat kuovinkin tulleen ja näet peipposten ryntäyksen pellonreunan koivikoihin. Pariudut kohta ja pyöräyttelette 3–4 tummanvihreää munaa pellon heinätuppaaseen. Jos pesintänne onnistuu hyvin, saatte poikaset lentokykyisiksi kesän ollessa parhaimmillaan ja otatte kohta suunnan pois Keihäsjoen syrjäiseltä pesimälueeltanne, kohti Euroopan eteläisimpiä osia. Biologinen tehtäväsi on täytetty. Mutta täytät arvaamattasi muitakin tehtäviä – annat meille kevät- ja luontoihmisille paljon.

Sunnuntaiaamuna ei juuri huvittanut katsella näkymää makuuhuoneemme ikkunasta – uutta lunta oli tullut yön aikana runsaasti. Ainakin kerran vielä tarvittiin lumikolaa ennen sen varastoon siirtämistä. Mietin kodin lämmössä vielä pellolla näkemääni töyhtöhyyppää. Hei hyyppä, toivottavasti kestit sunnuntaiöisen lumimyräkän – ja vielä kesäaikaan siirtymisen! Kevät voi olla koettelemuksia täynnä.

Pajunkissat

Siellä jossain se telkkäkin on

Sula laajenee

Töyhtöhyypän kotipelto

Vantaanjoki, Hyvinkään Kittelä

Read Full Post »

Pienten pyörityksessä, osa 1

Maaliskuun lopullakaan talvi ei vielä antanut periksi. Upeita, aurinkoisia säitä toki oli, mutta viimat, kymmenen asteen yöpakkaset ja äkkiä nousevat lumipyryt saivat kevään tuntuvan niin kovin kaukaiselta. Työrintamalla tuntui tulevan vilkas loppukevät, oppikirjojen kuvitustöitä näytti riittävän. Kiireen keskellä meitä isovanhempia tarvittiin taas varaemoiksi, kun tyttäremme oli miehensä kanssa lähdössä pikku ulkomaan reissulle.

Heräsin sunnuntaiaamuna aikaisin ja lähdin hakemaan matkalaisten lapsosia hoteisiimme.  Viikonloppun uni oli ollut vähän heikonlaista ja kesäaikaan siirtyminen vielä lyhensi lepoaikaa tunnilla. Mutta taisteltava oli, ei vähäiset unet lapsenlasten vika ollut. Ajelin lasten kanssa pienen lenkin autiossa kaupungissa, jotta kotona vaimoni saisi herätä kaikessa rauhassa ennen energiapakkausten tuloa. Aloimme arvuutella harvojen ulkona liikkujien määränpäitä ja syitä liikkeellä olemiselle. Jokin nuori viulisti selvästi suuntasi kohti rautatieasemaa ja mahdollista esiintymispaikkaa – vai oliko sittenkin vasta tulossa eilisillan esiintymisestä? Joku aamun kulkija istui bussipysäkillä vain kai levätäkseen, koska seuraavaan bussiin menisi vielä aikaa. Pikku kaupunki voi olla koleana maaliskuun aamuna todella hiljainen.

Pääsimme viimein vaimoni aamupalapöytään ja kaikille näytti maistuvan. Ensimmäiset hetket mummolassa sujuivat hyvin, mutta kokemuksesta tiesin, että hankaluuksiakin tulee. On siis syytä hajatua ja poikien lähteä luontoon kevätretkelle. Näin teimme, kuumat juomat termospulloon, reppu kuntoon ja suunnaksi länsi! Uskoin, ettemme mitään kovin ihmeellistä näkisi, emme ainakaan muuttolintuja, koska paksut hanget vielä pitivät pellot vallassaan. Hiihtäjiä sivakoi siellä täällä – ja hei, mitä tuolla näkyy? Ei sen vähempää eikä enempää kuin meidän kevään ensimmäiset joutsenemme! Laulujoutsenpariskunta lepäili keskellä peltoa tavoitteena varmaankin jokin pohjoisempana oleva sula, jossa ruokailla ja johon kenties asettua pysyvästikin kesäksi ja syksyksi. Jatkoimme matkaamme, jalkauduimme ja kävimme tutulla padolla juomassa mukaan ottamaani kuumaa juomaa. Katselimme vielä hetken ympärillemme ja aloimme matkata takaisin autolle ja kotiin. Emme vieläkään nähneet telkkiä eikä isokoskeloita, alueen takuuvarmoja aikaisia tulijoita. Kytäjoki oli sulana jo pitkältä matkalta Kytäjärven itäpuolella, mutta vain koskikarojen sukellukset ja vieno laulanta toivat eloa hiljaiseen jokimaisemaan. Onko jokin kylmä rintama vielä tulossa? Luonto ja eläimet sen tietävät, ihmisen ymmärrys ei ulotu näihin ilmiöihin  – ymmärtäisi edes lopettaa tuon teatterin kellon viisareiden vääntämisestä kesä- ja talviaikaan.

Illalla tunnelma kodissamme tiivistyi – piltit alkoivat jo väsyä ja pientä keskinäistä kitinää kuului aika ajoin. Hyvin kuitenkin kylpyjen ja muiden aktiviteettien kautta selvittiin iltapalavaiheeseen. Bloginpitäjä oli jo siirtynyt makuuhuoneeseen ja yritti päästä uneen. Lepoa tarvittiin, muuten eivät isovanhemmat jaksaisi toimia komppanian vääpeleinä, kuljetuspäälliköinä, personal trainereina, tulkkeina, mikrotukihenkilöinä ja sirkuksen ohjelmapäälliköinä vielä kolmen päivän ajan. Omat työtkin oli hoidettava.

Julius ja ruosteinen opaste

Kääpä

Trophy

Jempun jumppahetki (Ritvan kuva)

Read Full Post »