Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Kulosaaren yhteiskoulu’

Kulosaaren vanha puusilta purettiin v. 1957, kun uusi teräspalkkien kannattelema silta valmistui Sörnäisten ja Kulosaaren välille. Muistan puusillan, mutta en niin, että jotakin olisi sillalla bussin kyydissä jäänyt erityisesti mieliin; hiljaa kapealla sillalla kuitenkin päästeltiin. Raitiovaunua en ehtinyt Herttoniemen aikanani sillalla nähdä, mutta hilkulla sekin oli. Viimeiset Kulosaaren ratikat kulkivat puusillalla vielä 1950-luvun alussa. Tapahtui muitakin muutoksia. Vähä vähältä, ikään kuin salaa sillan eteläpuolen monet saaret jyrättiin tasaiseksi, niiden väliset salmet täytettiin, ja näin Sörnäisten ranta-alue sai uuden linjauksensa sekä uudet haltijat. Silloin elettiin 1960-luvun alkua. Itse olin lukiolainen Kulosaaren opparissa; matikka alkoi viimein luistaa ja liikuntatunneilla satasen ajat paranivat nopeasti. Mutta Sompasaaresta, Nihtistä, Kanasta, Hanasaaresta ja Pannukakusta oli jäävä historiaan vain eriskummalliset nimet, saaria ei enää ollut. Oli vain vilkas, veden päälle rakennettu satama-alue. Sen laitureihin kiinnittyi niin hiili- kuin muita rahtilaivoja, konttilaivojakin. Myös matkustajia kuljetettiin täältä moderneilla ro-ro-aluksilla Itämeren moniin rantakaupunkeihin. Mitä seuraavaksi? Satamatoiminnot siirtyivätkin Vuosaareen, ja Sörnäisten rannalla, molemmin puolin Kulosaaren siltaa alkoi taas uusi rakentamisen vaihe – alkoi kiivas asuintalojen ja kaupunkirakentamisen aika!

Entinen kotikaupunkini kasvoi nyt vauhdilla; halusin päästä katsomaan uutta itäisempää Helsinkiä. Pyysin kaveriksi mukaan ”Ranuan miehen”, hyvän ystäväni ja pelikaverini Viken, jonka kanssa viimeksi olimme liukastelleet Torronsuon pitkospuilla. Suunnittelin retkeämme, mietin reitit ja taukopaikat, arvioin kierrokseen kuluvan ajan – sitten startattiin hienona marraskuun alun päivänä. Olin yksin käynyt vuonna 2017 tsekkaamassa Isoisänsillan, joka oli juuri valmistunut, mutta Sörnäisten ranta ja Kalasatama eivät vielä silloin olleet saaneet nykyisiä muotojaan. Suomen ensimmäinen varsinainen pilvenpiirtäjä, Kalasataman asuintalo Majakka, nousi nyt uudelta asuinalueelta 134 metrin korkeuteen. Kaikkiaan tornien ryppääseen tulisi kuulumaan 8 korkeaa rakennusta kauppakeskus Redin tuntumassa! Kolmenkin, huomattavasti muita rakennuksia korkeamman tornin näkeminen kaupunkisiluetissa, oli todella hämmentävä ja mykistävä näky – lähes uskomaton, ei mitenkään suomalainen, ei edes helsinkiläinen! Näimme ne ensiksi Herttoniemen Majavatien kallioilta, kun aamun autere vielä viipyi Vanhankaupunginlahden yllä. Entinen hertsikalainen oli tottunut näkemään tasaisen kaupunkisiluetin poikkeamina enintään Kallion ja Paavalin kirkkojen tornit.

Tornit saivat hetkeksi jäädä, kierrätin ystävääni seuraavaksi vanhassa Herttoniemessä, ajelimme hiljakseen kapeita katuja, ohitimme pienkerrostaloja, rivi- ja omakotitaloja. Pakitimmekin välillä, jotta roska-auto mahtui Ahmatiellä etenemään. Selostin ystävälleni kaikkea täällä vuosia sitten kokemaani, ja kurvasimme viimein Herttoniemen liikenneympyrästä yli Itäväylän kohti Herttoniemenrantaa. Uusi, rakennettu Herttoniemenranta oli kirjoittajallekin tuntematon (mutta väljästi rakennettuna miellyttävä yllätys!). En haistanut enää Paasivaaran tehtaiden tunnusomaista lemua, eikä Tullisaarenselällä näkynyt säiliölaivoja tulossa kohti vahvojen tolppien varaan rakennettua pitkää puulaituria – laituria, jonka kärjessä niin usein pikkupoikina ongimme ahventa ja kampelaa. Tämä ei kuitenkaan ollut nostalgiamatka vaan retki uuteen Helsinkiin. Eteenpäin siis, kohti Mustikkamaata ja Isoisänsiltaa, josta olikin parhaat näkymät Kalasataman ja Sompasaaren uusiin rakennuksiin. Retkemme alkoi olla lopuillaan. Se tarvitsi päätökseksi vielä tuhdin aterian Kalasataman La Bella Trattoriassa ja pienen huilihetken Kulosaaren Casinon rannassa ennen syöksymistä Itäväylän autovirtaan. Juuri tässä paikassa, tästä Kulosaaren rantamaisemasta oppikoululuokkamme teki kuvaamataidon tunnilla vesivärityön, kukin omanlaisensa. Taisin onnistua ainakin kohtuullisesti. Tämän päivän Helsinki-retkestämme jäi kotimatkalle vähintään yhtä hyvät tunnelmat kuin Kulosaaren yhteiskoulun opettaja Margareta Aintilan kuvistunnilta 60 vuotta sitten. Kiitokset vielä Vikelle hyvästä matkaseurasta!

Read Full Post »

Jokin outo lamaannus tai väsähtäminen hiipi hiljaa perheemme arkeen vuoden 2020 tammikuussa. Ei se kokonaan voinut johtua lumettomasta, harmaasta maisemasta. Se oli jotakin muuta, jotakin selittämätöntä – siihen asti, kunnes vaimoni antoi vinkin uutuuskirjasta ”Mika Waltarin Helsinki” (Juha Järvelä, 2019). Siinä se oli, Helsinki-sana mainittu! Marraskuinen Kallion retkeni ei siis pitkälle riittänyt, oli pian saatava uusi annos kantakaupungin mukulakiviä, massiivisia kivijalkoja, raskaita ulko-ovia, korkeita torneja, katujen yllä risteileviä ties-mitä-johtoja, hälinääkin. Siihen viidakkoon halusin taas työntyä, ja ihan vapaaehtoisesti. Vaimonikin heräsi kirjoittajamiehensä innostuksesta ja alkoi tsempata siippaansa tulevan retken valmisteluissa. Mutta mikä olisi blogimiehen seuraava kohde? Jokin kokonainen uusi kaupunginosa, vai mikä? Ei, nyt otetaan vain yksi katu, ja se on Ullanlinnan Tehtaankatu!

Miksi juuri Tehtaankatu? En oikein tiedä, en ole vieraillut kaverillani, joka olisi asunut Tehtaankadulla, en ole saattanut tyttöä Schalinin talon opiskelijaboksiin, en ole sukua maamme ensimmäiselle presidentille K.J. Ståhlbergille, joka asui Ricardo Björnbergin suunnittelemassa ja v. 1901 valmistuneessa upeassa uusrenessanssitalossa Tehtaankatu 4:ssä, mutta olen kyllä saattanut kouluajan kesätöissä viedä elintarviketilauksen jakeluauton apumiehenä ravintola Sea Horseen (Tehtaankatu 9 – Kapteeninkatu 11), sillä läheisen Pietarinkadun perunatoimituksesta on selvä muistikuva. ”Tehtaankadun äänet” eivät nekään ole millään tavalla koskettaneet kirjoittajaa, tuiki tavallista, ei-poliittista kansalaista. Hakemalla hain oikeutusta liittää Tehtaankatu juttuni otsikkoon, ja löysin viimein tärkeän yhteyden. Tehtaanpuiston yhteiskoulu oli aikoinaan urheilukoulun maineessa. Monet sen oppilaista kuuluivat tunnettuun pesäpalloseuraan nimeltä HPL (Helsingin Pallonlyöjät). Kun seuran menestys aikuisten sarjassa alkoi hiipua 1960-luvun alussa, siirtyivät monet HPL:n pelaajat omaan seuraani Herttoniemen Urheilijoihin. Sen lisäksi muistan kovat oppikoulun pesäpallo-ottelut Tehtaanpuistoa vastaan. Ja se kovin oli vuonna 1963. Oma joukkueeni ja oma kouluni Kulosaaren yhteiskoulu sen voitti, mikä tiesi jatkoonpääsyä Helsingistä ja aikanaan loppuottelua Sotkamon koulua vastaan. Kuliksen pojat, kera oman torvisoittokunnan ja parin vaunullisen verran koulukavereitamme (+ rehtori ja useita opettajia), matkasivat junalla Sotkamoon. Siellä voiton vei Kulosaari, ja torvi soi! Tiesitkö, että Tehtaanpuiston yhteiskoulu ei sijaitsekaan Mikael Agricolan kirkkoa ympäröivässä Tehtaanpuistossa, vaan Eiran puolella Ehrensvärdintiellä? Tänä päivänä tyylikkäässä rakennuksessa vaikuttaa steinerkoulu Elias-koulu.

Kiipesin ylös Laivasillankatua ja olin valmis aloittamaan päivän urakkani. Läheisen Pyhän Henrikin katedraalin ovi oli auki. Kirkkosali oli autio, muttei hiljainen – vahva urkumusiikki täytti tilan. Istuin alas, hiljennyin ja kuuntelin. Urkuri ei voinut tietää, että saatteli soitollaan matkaan Tehtaankadun turistin mitä hienoimmalla tavalla. Päivän tavoite oli kävellä Tehtaankatu päästä päähän, katsella ja kuunnella, kurkkia sisäpihoille, nähdä yksityiskohtia, nautiskella. Kävellessäni eteenpäin karhean komea jugendrakennus seurasi toistaan, kortteli korttelilta. Niin, jugend-retkeksi se taas meni – Helsinki kun on yksi maailman upeimmista jugend-kaupungeista! Sen huomaavat parhaiten ehkä vain ulkomaalaiset, kuten Yhdysvaltain entisen suurlähettilään vaimo Cody Douglas Oreck, joka helsinkiläisen jugendin innoittamana kirjoitti tekstin kuvakirjaan ”Storybook Helsinki and beyond”. Ja Tehtaankatu, mitä kaikkea sen vierille onkaan noussut; arvotaloja, suurlähetystöjä, (melkein kadun varrella olevat) maineikas teatteri ja parikin perinteikästä ravintolaa, v. 1908 valmistunut ala-aste, puistoja, kaksi kirkkoa ja yksi satutalon näköinen sairaala. Tehtaita ei suunnitelmista huolimatta kadun varsille noussut Fazerin Mestaritaloa lukuunottamatta, mutta jo päätetty kadun nimi jäi pysyväksi.

Tehtaankadusta tuli kummikatuni! Miten aion uutta kummikohdettani hoitaa ja vaalia, sen aika näyttää. Kotimainen kummikatu tai kummikaupunki on varmasti myös Greta Thunbergin mieleen; ei tarvitse matkustella kauaksi eikä enää yhtään lisätä kasvihuonekaasuja ilmakehään. Omalla vähäpäästöisellä ”etelänmatkallani” oli lentokoneenani Google, baaritiskinäni kirja “Puhvelista Punatulkkuun” (Kaija Ollila, Kirsti Toppari) ja rantatuolinani oli huippusivusto korttelit.fi. No, vähän tarvittiin apua myös Ventoniemen Helsingin bussilta.

Matka käynnistyy Helsingin Eteläsatamasta, ja kahvilla Vanhassa Kauppahallissa.

Päivää alkaa vähitellen valjeta. Jo näkyy Valkosaari sekä Luoto.

Tehtaankadun alkupää. Vasemmalla Pyhän Henrikin katedraali (E.B. Lohrman, 1860), oikealla Tehtaankatu 1 (Armas Lindgren, 1914).

Tehtaankatu 4 (Ricardo Björnberg, 1901)

Tehtaankatu 4:n tunnettuja asukkaita: maame ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg sekä Nobel-palkittu tutkijamme sekä fysiologi Ragnar Granit.

Tehtaankatu 16 ”Domus” (G.W. Nyberg, 1907)

Tehtaankatu 3:n yksityiskohta (Josef Stänbeck, 1902). Talon suunnittelija lienee tunnetumpi kirkkoarkkitehtinä.

Tehtaankatu 7 ”Sampsa” (Vilho Lekman ja J.W. Tikka, 1909). Talossa asui mm. Mika Waltari kouluikäisenä ja nuorena aikuisena vv. 1914–1930.

Tehtaankatu 7:n yksityiskohta. Tehtaankadun rakennukset valmistuivat pääosin 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten aikana.

Tehtaankatu 20 ”Tammi” (Kaarlo Oila, 1907)

Tehtaankatu 22:n kivijalkamyymälä.

Kuvan keskellä ruskeanharmaa Schalinin talo, Tehtaankatu 9. Sokea pianonvirittäjä Herman Schalin oli myös etevä liikemies. Hän rakennutti kivitalon Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulmaukseen (Usko Nyström, 1902). Vasemmalla Tehtaankatu 11 (Lars Sonck, Matti Finell, 1929).

Schalinin talon ulko-ovessa jugend-aikakauden koristelua.

Schalinin talon v. 1934 perustettu ravintola Sea Horse on valmiina tämän päivän lounastarjoiluun.

Kapteeninpuistikko Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmauksessa.

Tehtaankadun lapsia.

Tehtaankadun koulu, nykyisin Tehtaankadun ala-aste, Tehtaankatu 15–17 (Albert Nyberg, 1908).

Tehtaankatu 19, As. Oy Koivu (Paavo Björk, 1904)

Eiran sairaala (1905) ja punertava lisärakennus (1910), Tehtaankatu 28–30 (Lars Sonck). Taustalla kellertävä rakennus Tehtaankatu 26 (Mauritz Gripenberg, 1903).

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Yksityiskohta Eiran sairaalasta.

Mikael Agricolan kirkko, Tehtaankatu 23 (Lars Sonck, Arvo Muroma, 1935)

Yksityiskohta Mikael Agricolan kirkon kirkkosalista.

Tehtaankadun loppupäätä Eiran sairaalan kohdalta länteen. Taustalla Hietalahden telakan nosturi.

Kahvitauolla pikku kahvilassa nimeltä Lilla Fabrik! Palvelu pelasi englanninkielellä. Tilasin kahvini pariksi korvapuustin selvällä suomenkielellä. Onnistui!

Tehtaankatu 34 c (Väinö Vähäkallio, 1911). Vasemmalla Irlannin suurlähetystön talot. Ne suunnitteli Armas Siitonen vuosina 1918–20 alunperin yksityisasunnoiksi. Klassinen rakennustyyli poikkeaa Tehtaankadun valtavirrasta, jugendtyylistä.

Ehrensvärdintien Elias-koulu, entinen Tehtaanpuiston yhteiskoulu. Kadulla tapaamani oppilaat tunsivat koulutalon historiaa, tiesivät ainakin koulun entisen nimen!

Tehtaankadun monilta poikkikaduilta on näkymä Kaivopuistoon, Meripuistoon – ja merelle.

 

Read Full Post »

Keimolan kohdalla kaivoin repustani esille pienet eväät. Aamupala oli jäänyt muutamaan lusikalliseen marjapuuroa, mutta onneksi olin ehtinyt tehdä mukaan reissueväät. Helsingin bussissa oli melko väljää, ainakaan vieressäni ei istunut ketään, joka olisi pyrkinyt osille eväistäni. Harvoin tupeksin herätyskellon kanssa, mutta tänään oli niin käynyt ja heräsin myöhässä. Nyt oli tankattava, jotta jaksaisin suunnittelemani lenkin, yli 4 tunnin kaupunkikierroksen. Niin, jokin veti taas eläkeläismiestä kohti suuria seikkailuja – kohti syntymäkaupunkiani ja nuoruuteni Helsinkiä. Kovasti on muotiin tullut ohjatut kävelylenkit pääkaupungissa teemana vaikka kummittelu tai arkkitehtuuri tai komisario Palmun leffojen kuvauspaikat tai Virpi Hämeen-Anttilan upeiden Björk-romaanien tapahtumapaikat. Meikäläinenhän on ollut aikaansa edellä, kun näitä Helsinki-lenkkejä olen itse vetänyt jo kait kohta kymmenen vuoden ajan! Erona edellämainittuihin on lähinnä se, että olen ohjattujen kävelyjeni ainoa osanottaja. Ja täytyy sanoa, että tällä kerralla oli vähän hakusessa, mihin itseni ohjaisin. Lähtö tuli niin äkkiä, kun huomasin, että keskiviikko onkin täysin vapaata, ja vaimonikin näytti matkalle vihreää valoa.

Jostakin syystä valitsin kohteekseni Siltasaaren ja Hakaniemen. Hakaniemen kauppahallin remontin ajaksi pystytetty väistötila oli ainakin tsekattava. Onhan se kohde siinä missä joku toinenkin, vai kuinka? Ehtisinkö vielä kavuta Kallion puolelle, ei, ei taida onnistua. Otetaan Kallio, sen linjat, kuppilat, puistikot, kirjasto ja kirkko joskus ihan omaksi päiväkseen. Mutta keskustakirjasto! Niin, se Oodi, joka avataan pian entiselle VR:n makasiinien alueelle. Mitä Oodille nyt kuuluu? Miten se istuu maisemaan? Aloitin siis syynäämiseni entiseltä Kluuvinlahdelta, jota nyt täyttävät mm. Musiikkitalo, Kiasma ja Sanomatalo – ja uusi tulokas on pian avattava keskustakirjasto Oodi. Tuliko aurinko ihan väärästä suunnasta, vai oliko verensokerini alhaalla, en kyllä oikein tiedä … Paljon hehkutettu Oodi ei mielestäni istu sille valittuun paikkaan. Vai onko niin, että hyvin erilaiset jo pystyssä olevat monumentaalirakennukset ovat jo ennen Oodia tehneet alueesta suloisen arkkitehtonisen sekamelskan! Aluehan on vielä keskeneräinen, kyllä. Sitä pitää arvioida myöhemmin, kun viimeinenkin punahaalarinen remonttimies on työnsä tehnyt ja vienyt mennessään ylimääräiset rakennusjätteet ja Pekkaniskan nosturit.

Oodin rakennustyömaan nosturien ääniä ei enää kuulunut, kun astelin Metsätalon luona kohti Hakaniemeä. Tulin jo Kasvitieteellisen puutarhan rauta-aidan kohdalle. Aitaan kiinnitetyt opastenuolet veivät kirjoittajaa magneetin lailla kohti puutarhan sisäänkäyntiä Kaisaniemenranta 2:een. Ovi oli auki, tervetuloa! Talviaikaankin puutarha on upea paikka keskellä suurkaupunkia, mutta mitä se tarjoaakaan, kun kasvit heräävät eloon talven jälkeen. Hetken puutarhan käytävillä kierreltyäni jatkoin matkaani ja tulin kohta Hakaniemen torille. Tuolla on se hallin väistötila! Ei ihan havainnekuvien näköinen, mutta sisältä valoisa, hyvin toimiva, ja väkeä, ainakin monissa hallin kahviloissa, todella runsaasti. Oman kupposeni jälkeen astuin ulos ja jäin mietteisiini keskelle tyhjää toria. Yllättävän paljon tuttua ympärillä … Suoraan edessä Elannon tyylikäs tavaratalo (nyt Sokoksen väreissä). Se oli aikoinaan suosittu tavaratalo joulunaikaan. Arena-talossa, tuolla oikealla, oli muinoin Tuulensuu! Siellä näin monet elokuvat veljeni kanssa 1960-luvulla. Ja selkäni takana kerrostalossa asui Kulosaaren yhteiskoulun englanninkielen opettajamme Armi Ailas, joka kutsui kerran luokkamme kotiinsa iltaa viettämään. Kaikki oli siistiä – ja siistiä oli myös lähdettyämme, kun me lukiolaiset tiskasimme porukalla tarjoiluastiat! Matka Hakaniemeen avasi monia luukkuja. Yhdessä luukussa näen isän, äidin ja kaksi poikaa kävelevän torin poikki myöhään illalla joulun aikaan. Ykkösen ratikka on tuonut joulunviettäjät Käpylästä Hakaniemeen. Luukku alkaa sulkeutua, mutta sitä ennen perhe ehtii nousta torin toisella laidalla bussiin numero 32, Herttoniemen bussiin, kohti perheen omaa joulunviettoa.

 

Keskustakirjasto Oodi valmistuu entiselle VR:n ratapiha-alueelle. Suunnittelu: arkkitehtitoimisto ALA.

Oodi Musiikkitalon suunnalta. Etualalla Reijo Hukkasen veistos Laulupuut.

Helsingin rautatieaseman sisälle on päästävä välillä, vaikkei junaan nousisikaan. Aseman hallin kattokruunut, Paavo Tynell.

Vuosikymmenien ajan muuttumaton maisema rautatieaseman itäisellä aukiolla. Rakennukset pysyvät, toiminnot vaihtuvat.

Ortodoksien Kotikirkon kupoli nousee mystisesti ylös kerrostalokorttelista Liisankadun loppupäässä.

Astu sisään, talvellakin!

Kasvitieteellisen puutarhan portti.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvimuseorakennus. Suomen mahdolliselle kuninkaalle Friedrich Karlille 1900-luvun alussa ehdolla ollut residenssi. Rakennus ollut myös kasvitieteen dosentti Kaarlo Linkolan virka-asuntona, ja samalla Linkolan perheen asuntona.

Puutarhan mustarastas. Mukana oli vain 50 mm:n objektiivi, ja siivekkäitä olisi ollut kuvattavaksi paljon.

Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneet ja piha-aluetta.

Edellisen kuvan oikean reunan puu: amurinkorkkipuu, josta oheinen kyltti.

Pieni syrjähyppy Krunikan puolelle sallitaan? Yhtäkkiä huomasinkin olevani Helsingin kantakaupungin vanhimman puutalon luona. Ruiskumestarin talo kutsui luokseen.

Ruiskumestarin talo Kristianinkadulla Kruununhaassa.

Päiväkotilapset Ruiskumestarin talon pihalla.

Pitkäsilta Kaisaniemenlahden suunnalta.

Kohti Hakaniemeä. Keskellä Kallion kirkko ja Arena-talo.

Entinen Elannon tavaratalo Hakaniemen torin laidalla, nyt S-ryhmän omistuksessa.

Yksityiskohta tyylikkäästä rakennuksesta Hakaniemen torin itälaidalla.

Helsingin työväentalo, Paasitorni, Siltasaaressa. Rakennus kärsi pahoja vaurioita sisällissodassa 1918.

Mika Waltarin syntymäkoti sijaitsi Siltasaaressa Saariniemenkatu 6:ssa.

Hakaniemen kauppahallin väistötilat Hakaniemen torilla 2018.

Kauppa tuntuu käyvän hyvin kauppahallin väistötiloissa.

Hakaniemen kauppahallin väistötiloissa on tilaa liikkua.

Tauon paikka. Pieni kahvi ja … torttu, ei kun lohileipä!

Kerrostalon sisäänkäynti Säästöpankinrannassa Siltasaaressa.

Hakaniemen tutuksi käyneitä maamerkkejä: ympyrätalo, Arena-talo ja kauppahalli.

 

 

 

 

Read Full Post »

Punatiilinen koulurakennus on tuttu, Itäväylän ali johtava kävelytie on paikallaan, kaikki täsmää. Mutta urheilukenttä, jolle autot kehotettiin jättämään, on kutistunut. Ei siinä enää juosta satasen suoraa. Pallopelit vielä menisivät jotenkuten, ja talvella jääkiekko, jos vain Loukis lainaisi sitä kiekkoa muillekin eikä vain itse peippailisi (teki sen tosin mallikkaasti). Koulun nimi on ennallaan: Kulosaaren yhteiskoulu (Ksyk), hyvä! Pihalla on enimmäkseen juhlavaatteisiin pukeutuneita nuoria ja heidän vanhempiaan, mutta tuolla on jokin merkillinen ihmisryhmä. Eivät ne kovin nuorilta näytä ja valkolakitkin on jo päähän laitettuina. Kauempaa en tunnista heistä yhtäkään. Nyt kun tarkennan, eikös tuolla ole Raija? Ja tuolla, taitaa olla Ile ja Ykä! Astelin lähemmäksi ja taas sain uutta arvailtavaa: Karihan se siinä! Olin tullut oikeaan paikkaan. Me riemuylioppilaat olimme kaikki muuttuneet, kuka enemmän kuka vähemmän, mutta viidenkymmenen vuoden takainen Kuliksen henki laskeutui pölypilvenä yllemme, karkoitti lievän jännityksen ja käynnisti puhemyllyt – olimme taas yhtä. Nyt mars sisälle, nuorten juhlat alkavat!

Kuliksen ylioppilasjuhla v. 2015 olikin vaikuttava; ja hyvin, hyvin erilainen verrattuna vuoteen 1965. Kyllä me vanhatkin mukana pysyimme, ymmärsimme rehtorin englanninkielisen puheen ja kaikki sen hulvattomat heitot. Elimme uudelleen oman päättäjäispäivämme, koimme uudelleen todistusten jaon ja opettajien kättelemiset. Tempauduimme mukaan lukuisiin musiikkiesityksiin ja puheisiin.  Nuoret olivat todella panostaneet esityksiinsä: vahvoja, ujostelemattomia esityksiä! Toki meille vanhoillekin annettiin puheenvuoro; Martti Nurmisalo sai kolmiminuuttiseen juhlapuheeseensa mahtumaan kaiken oleellisen – tyylikkäästi hoidettu! Lopuksi sitten perinteisempää: saimme laulaa niin Gaudeamuksen kuin suvivirrenkin. Virallinen osuus oli päättynyt.

Kaikkia riemuylioppilaita ei sitten lopulta saatu yhteiskuvaan. Osa oli jäänyt rehtorin vetämälle koulun tutustumiskierrokselle, osa oli jo karannut muualle. Joka tapauksessa, kiitos Kulis ja rehtori Lauri Halla hienosta päivästä! Kiitos kaikki luokkakaverit v:lta 1965!

(Ps. tulosta tai talleta vapaasti blogin kuvia)

Ksyk 01

Ksyk 01

Ksyk 02

Ksyk 02

Ksyk 02b

Ksyk 02b

Ksyk 03

Ksyk 03

Ksyk 04

Ksyk 04

Ksyk 05

Ksyk 05

Ksyk 06

Ksyk 06

Ksyk 07

Ksyk 07

Ksyk 08

Ksyk 08

Ksyk 09

Ksyk 09

Ksyk 10

Ksyk 10

Ksyk 11

Ksyk 11

Ksyk 12

Ksyk 12

Ksyk 13

Ksyk 13

Ksyk 14

Ksyk 14

Ksyk 15

Ksyk 15

Ksyk 16

Ksyk 16

Ksyk 17

Ksyk 17

Ksyk 18

Ksyk 18

Ksyk 19

Ksyk 19

Read Full Post »

Kesän tuloa on tänä vuonna haikailtu hiekkalaatikoilla, kauppatoreilla, kuppiloiden terasseilla, linja-autokatoksissa, perunapelloilla ja mökkien kuisteilla. Koleutta on jatkunut pitkälle kesäkuuhun – lämpimiä ei vain kuulu, vaikka iltapäivälehdet taas kerran lupailevat helteiden alkavan tulevana viikonloppuna. Metsien ja pihojen linnutkin ovat vaienneet.

Myös blogikirjoittaja on ollut vaisulla päällä, kohmeessa kuin kevään ensimmäinen, pihalaatalle jämähtänyt metsäsittiäinen. Syytä en oikein tiedä tai sitten syitä vaisuuteen on niin monia. Tässä epätietoisuudessa tulee mieleeni episodi kauan sitten 1960-luvulla Kulosaaren yhteiskoulusta. Luokkamme oli saanut todella huonot numerot matematiikan kokeesta. Opettajamme, Matti Eriksson tuli hurjan oloisena luokkaan. Koepaperit lensivät opettajan pöydälle kovalla pamauksella ja Eriksson käveli hermostuneena edestakaisin kateederin takana tukkaansa haroen. Viimein hän aloitti äänekkään pohdintansa huonojen tulosten syistä. Olisivatko tehtävät voineet olla kohtuuttoman vaikeat? Oliko jonkin asian opettaminen voinut epäonnistua näin pahoin? Lopputoteamus tuli hetken päästä: ”Ei, kyllä syy on yksin teissä!” Niinpä. Helpottaa, kun tietää, mistä kenkä puristaa.

Mielialani piristyi, kun saimme talven kolhiman mökkilaiturimme viimein kuntoon. Vuodenvaihteen myrskyt olivat siirtäneet laiturin isot muovitynnyrit uusiin paikkoihin ja keväinen laituri könötti apeana milloin kärki alaspäin, milloin ylöspäin. Mökkinaapurimme Seppo tuli hätiin lupautumalla kahlaamaan kanssani kylmään veteen, josta kahden miehen voimin saimme ponttoonit alkuperäisille paikoilleen. Nythän kaikki näytti jo paremmalta! Yksi hankala asia oli pois päiväjärjestyksestä. Vaimoni sai mökin ja saunarakennuksen priimakuntoon, ikkunat kiilsivät ja mäntysuopa tuoksui. Omat askareeni sujuivat nekin kuin laulaen, makkipöntönkin tyhjennys oli silkkaa hupia.

Huomasimme, että kaikki oli valmista ja kesä taitaa sittenkin tulla myös Tammelan mökkijärvelle. Aurinkokin ilmestyi pilvien raosta, vaikka sunnuntain piti olla kaatosadepäivä. Ja ensi viikonvaihteessa saamme ensimmäisen kesävieraamme – pikku prinsessa, 5-vuotias aina iloinen Jemina avaa kanssamme mökkikauden. Siitä se lähtee!

Kesäkukat

Pikkupetuniat

Ahkerat kädet

Paikka sinisille ajatuksille

Siitä vain poikki ja pinoon

Välipala

Kielot

Laituri

Lobeliapata

Matkalla kotiin, Tammelan kirkko

Hakkapeliittamuistomerkin laatta

Tammelan kirkko, pääovi

Read Full Post »

Tampereelleko – ja sieltä mökille viettämään viimeistä lomaviikkoa? Näin päätettiin tehdä. Maistuisiko mustamakkara Tammelan torilla vai Laukontorilla? Ei, nyt aterioitaisiin keskustahotellin ravintolassa ja sen jälkeen tutustuttaisiin Amurin työläismuseokortteliin. Jokin oli kirjoittajaa alkanut viehättää Amurin kaupunginosassa ja sen työläismuseossa, kun pohdimme Tampereen nähtävyyksiä. Kaupunkia tunsimme jo melko hyvin, mutta museoille ja näyttelyille oli aiemmin jäänyt liian vähän aikaa.

Olin katsonut kartalta museon summittaisen sijainnin ja kuvittelin, että sieltä se Satakunnankadun päästä ongelmitta vastaan tulee. Ei tahtonut museokorttelia vain löytyä. Syynä oli kait se, että haimme museota vain kadun toiselta puolelta (mielikuvani mukaan). No, viimein olimme ”kohteessa” ja ehdimme hyvin kiertää museon asunnot ja ajautua vanhojen rakennusten, esineistön ja jopa tuoksujen mukana yli sadan vuoden takaisiin tunnelmiin. Amurin työläismuseokortteliin kannattaa mennä sellaiseen aikaan, jolloin ei ole ruuhkaa ja voit kaikessa rauhassa hiljentyä kuuntelemaan, mitä vanhat puuseinät ja -lattiat sinulle kuiskailevat. Jos oppaalla on aikaa, voit saada arvokasta lisätietoa korttelin asukeista ja heidän elämäntavoistaan. Voit melkeinpä nähdä naisten touhuavan amurilaisessa yhteiskeittiössä tai voit kuulla sisäpihalle yhteissaunan jälkeen kokoontuneiden miesten raukeaa jutustelua rankan työpäivän jälkeen. Työläiskortteli tuntui elävän yhä vieläkin! Tutustumiskierros ei olisi voinut päättyä paremmin: kahvit ja mansikkaleivokset korttelin kahviossa Amurin Helmessä!

Pyynikin harjulla ei vaimoni muistanut koskaan käyneensä. Itselläni on mielikuva, että Pyynikki oli yksi Kulosaaren yhteiskoulun luokkaretkikohteista 1960-luvun alussa. Vaimoni on ottanut tavaksi viedä meidät eri paikkakuntien näkötorneihin, vaikka väittää, että hänellä on korkeanpaikan kammo. Juksaa vain, on oikea rämäpää, mitä tulee kiipeämisiin ja könyämisiin. Tietenkin kiipesimme Pyynikin tornin ylätasanteelle, aivan kuten Kaukolanharjulla, Raumalla, Lahdessa jne. Mutta minun täytyy tunnustaa, vanhemmiten en enää viihdy korkeilla paikoilla, en minkään kunnan minkäänlaisessa näkötornissa. Valokuvien ja kesämuistojen eteen on kuitenkin joskus uhrauduttava.

Tyyliä Amurissa

Amurin kauppa

Amurin esineistöä

Amurin yhteiskeittiö

Amurin puuleluja

Amurin sisäpihaa

Amurin Helmi virkistää matkailijan

Tapaamisiin, Amuri!

Pyynikin näkötornista

Read Full Post »