Huhtikuun luontoa 2022

Vuoden 2022 huhtikuu alkoi hyvin talvisena – kuun ensimmäisen päivän aamuna oli Uudenmaan pohjoisosissa pakkasta 8 astetta. Kylmää siis, mutta lohtua toi kirkkaalta taivalta paistava aurinko. Pian sää lämpeni, mutta kohta taas kylmeni. Huhtikuu ei oikein tiennyt miten päin olisi ollut. Luonto kuitenkin alkoi vähitellen valmistua kevääseen, aivan niin kuin ennenkin. Korkeat lumikinokset madaltuivat päivä päivältä, ja muuttolintuja alkoi saapua etelästä pieninä ja isoina parvina. Nyt saatiin myös kunnon kevättulvat. Se tiesi sitä, että tulvapeltoihin ilmestyi vähän erikoisempiakin lajeja … 

Annetaan kuvien jatkaa blogia. Kaikki kuvat ovat huhtikuulta 2022, Hyvinkään lähiympäristöstä.

(PS. jos katsot kuvablogia kännykällä, saat kuvat helposti isommiksi kääntämällä känny vaakasuoraan (ja tekemällä kuvankiertoasetus kännykkääsi).

Mustarastaan iloksi maa alkaa viimein sulaa ja ravintoa löytyy helpommin.

Rastas havahtuu etäältä lähestyvään äänekkääseen isojen lintujen parveen; tundra- ja metsähanhet tulevat. 

Tundrahanhi lentää pesimään, nimensä mukaisesti, tundralle pohjois-Venäjälle, mutta laskeutuu usein päivien ajaksi lepäämään ja ruokailemaan etelä-Suomen pelloille.

Aikaisimpia muuttolintuja ovat töyhtöhyypät. Vielä lumen peittävälle pellolle ne ovat saaneet seurakseen kandanhanhet.

Myös kiuru kuuluu hyvin aikaisiin muuttajiin. Pääsin kuvaamaan kiurua muutaman metrin päästä.

Melko pian saapumisensa jälkeen alkaa koiraskiurun soidinlento, johon yhdistyy kauas kuuluva yhtäjaksoinen liverrys.

Kottaraispari pesänrakennuspuuhissa. Tuntuu kuin toinen olisi tehnyt jotakin väärin, ehkä huonoja rakennustarpeita?

Vuoden 2022 huhtikuussa ensimmäiset leskenlehtien kukat nousivat etelärinteisiin vasta kuun puolivälissä.

Kun paju aloittaa kukintansa, alkaa luonto todella herätä kevääseen.

Yksi ensimmäisistä kevään perhosista on nokkosperhonen.

Västäräkki ilmoittaa saapumisestaan iloisella silputuksellaan.

Laulujoutsenet etsivät jo pesäpaikkaa, tai ehkä se on jo katsottuna. Pesintä alkaa jo huhtikuussa.

Jääpeitteen hävittyä pellolta sen valtaavat niin isot kuin pienemmät muuttolinnut. 

Kurkien saapumista ei voi olla kuulematta. Parvi tekee lukuisia, näyttäviä kaarroksia ennen kuin päättää alueesta, mille laskeutua.

Valtaosa valkoposkihanhistakin on matkalla pesimään pohjois-Venäjälle, mutta osa on sopeutunut pesimään myös Suomen puolella.

Sinivuokkoa ei voi olla huomaamatta muuten niin harmaassa huhtikuisessa maassa.

Komea suruvaippa on myös yksi kevään ensimmäisistä päiväperhosista.

Kellanvihreä sitruunaperhonen on, totta kai, nähtävä huhtikuun aikana. Koiras on voimakkaamman värinen kuin naaras.

Neitoperhonen talvehtii myös aikuisena kuten blogin kaikki muutkin päiväperhoset. Sen voi löytää huhtikuussa esimerkiksi pajun kukinnoilta.

Ensin kuului karmea rääkäisy, sitten metsästä asteli esille upeanvärinen fasaanikukko.

Töyhtöhyypät ovat jo aloittaneet soidinlentonsa.

Peippo ei enää säästele ääntään, kuten kuun alkupuolella, vaan antaa sen kuulua kirkkaana ja voimakkaana.

Sinitiainen, kuten talitiainenkin, on sinnitellyt pitkän talven, mutta lämpimien tultua jo helpottaa.

Kuovi paljastaa olinpaikkansa maassa kuuluvalla äänellään. Muuttavan kuoviparven kohtaaminen on yksi hienoimmista kevään tapahtumista.

Lintuharrastajakavereita peltotien varrella. Joko olet saanut sata lajia kasaan?

Pajusirkkukoiraan vienoa, kirkasta laulua alkaa kuulua aikaisin keväällä kosteikkopensaiden yläoksilta. 

Vanha tuulihaukkakoiras on saapunut kotipellolleen. Oikeassa kuvassa pyrstösulkien yläosa on siipisulkien varjostamana tummempi kuin on.

Sinisuohaukkanaaras syöksyy saaliin kimppuun. Kauempana saalisti myös sinisuohaukkakoiras.

Kevättulva on tosiasia. Vantaanjoki on laajentunut järveksi Hyvinkäällä Kittelän kohdalla.

Huhtikuun lopulla Hyvinkää Kytäjärvi on sulanut vain rannoiltaan.

Metsäviklo ja naurulokki ravintoa etsimässä. Siinä samalla vaihdetaan varmaan kuulumisia?

Nokikanaa näkee yleensä vain tulva-aikoina Hyvinkään länsipuolen peltoalueilla. 

Tavi on pienin sorsalinnuistamme. Koiraan pään värit näkyvät vähän erilaisina eri valoissa.

Tavit ovat arkoja lintuja ja ne nousevat herkästi lentoon pienestäkin uhasta tai häiriöstä. Tavipariskunta jäi kuvaajalta harmittavan kauas.

Melko harvinainen heinätavi oli yksi tulvapeltojen yllätyksistä. Sen koiras on mielestäni uivelokoiraan kanssa upeimpia sorsalintujamme. 

Heinätavi päättää spurttinsa vähän etäämmälle.

Perhosia jo näkyy (myös kuvassa), muttei vielä pääskystä. Huhtikuu on Suomessa arvaamaton – kuun viimeisenä viikkona saattaa vielä tulla luntakin!

Read Full Post »

Takatalven linnut

Huhtikuun toinen viikonloppu v. 2022 ei näyttänyt mitenkään keväiseltä. Mutta luontoon, vähän pidemmälle lenkille, oli kuitenkin päästävä, tuli sitten räntää, lunta tai rakeita. Näitä kaikkia tulikin sitten päivän mittaan lauantaina 9.4! Sääkartalla näytti olevan Hyvinkään kohdalla parin tunnin poutainen jakso, ja tällä kerralla se piti kutinsa. Ulos sitten vain, vaikka aamuinen kova räntäkuuro pani vielä epäröimään. Toiveena kirjoittajalla oli paitsi rääkätä kroppaa, myös palauttaa mielen tasapaino perjantai-illan tv-tarjonnan jäljiltä, ja ennen kaikkea, jos mahdollista, nähdä kevään muuttolintuja. Maaliskuun puolelta oli jo havaintona pieni parvi töyhtöhyyppiä, pari kottaraista ja kiurun lauluäänet; huhtikuun puolelta taas kymmenkunta peipposta kotipihan pihlajassa.

Ei siis vielä kovin vilkasta, ja kuinka voisi ollakaan, kun peltoja peittää yhä hanki, jota yöpakkaset öisin kovettavat. Jokien virtapaikat ovat olleet sulina koko talven ja kevään, mutta ei alueen järvet. Muuten, tiesitkö, että Hyvinkäällä on aikoinaan pidetty Meripäivät!?? Totta se on, ensimmäisen kerran v. 1966 ja pari kertaa myöhemmin. Haahkaa en ole täällä ikinä nähnyt enkä naapurin takapihalla kanoottia kummempaa vesipeliä, mutta löytyy kyllä kaksi hyvää lintujärveä: Ridasjärvi ja Kytäjärvi. Kevättulvien aikaan vesilintujen ja kahlaajien näytöksiä esitetään myös tulvapelloilla. Enimmäkseen täällä on tyytyminen pelloilla ja metsissä viihtyviin lajeihin. 

Turha kieltää, takatalveahan tämä. Kun ei lämpene niin ei lämpene, eikä nuo lumikinokset häviä mihinkään ennen vappua, hyvä kun jussiksi. Olin lauantaina aikaisin liikkeellä. Päädyin suosikkimaisemiini, peltoaukeita halkovalle hiekkatielle, ja vaikka en mitään erikoista uskonut näkevänikään, aamun rauha ja hiljaisuus alkoi tehdä omaa työtään – tämäkin riittäisi. Yllättäen lakeus täyttyi äänistä. Kurkiaura hajaantui oikealla puolellani ja linnut laskeutuivat joen partaalla odottavien lajitoverien sekaan. Vain hetken ne olivat aloillaan, huutelivat ja nostelivat kaulojaan, mutta nousivat pian siivilleen ja lähtivät varmaankin etsimään parempia ruokapaikkoja. Ei ollut vielä hanhien aika, vaikka yksittäisiä lauttoja oli jo Uudellamaalla lennellyt. Talvehtivia petolintujakaan ei näkynyt, paitsi yksi. Maaliskuussa jo kuvasin isolepinkäistä, joka tyynesti istui korkean koivun ylimmällä oksalla. Se oli jälleen paikalla, nyt matalamman haapapuun yläoksilla. Isolepinkäinen pärjää talvet, vaikkei olisi hyvä myyrävuosikaan. Talvella voi lintu käyttää hyväkseen syksyllä keräämäänsä ruokavarastoa, josta löytyy yhtä ja toista: myyrää, hiirtä, päästäistä, liskoa ja pikkulintua. Kun olin saanut isolepinkäisen kuvatuksi, alkoi eteläinen taivas nopeasti tummua. Sakea lumikuuro peitti hetkessä näkyvyyden, lauantainen linturetkeni päättyi siihen – lumi peitti myös haaveeni uusista lintulajeista.

Isolepinkäiselle on meille sanoma, joka on ajankohtainen aina. On huolehdittava varmuusvarastoista, on oltava omavarainen. Noin 150 vuotta sitten koettiin Suomessa yksi maan pahimmista väestökatastrofeista kautta aikojen, nälkävuodet. Varmuusvarastoja jo tuolloin oli, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Kun vuosien 1866–68 keväät ja kesät, talvetkin, olivat todella kylmiä, ei saatu viljaa korjattavaksi eikä jaettavaksi. Suomessa kuoli nälkään ja tauteihin n. 200 000 henkeä, joka oli 8 % koko väestöstä. Lisäksi jo Krimin sodan aikana (1853–1856) Venäjään silloin kuuluneen Suomen rannikkoa ja maan viljavarastoja olivat tuhonneet Yhdistyneen kuningaskunnan sotalaivat pommituksillaan. Vuoden 2022 koleat maalis- ja huhtikuu, takatalvi, johon emme ole viime keväinä tottuneet, ei taida sittenkään olla sietämättömän vaikea. Palmusunnuntai 10.4. oli vielä hitusen tuulisempi ja koleampi päivä kuin edellinen päivä, mutta Hyvinkään Palopurolla tapasin jälleen koiraspeipposen. Se asettui oksalle, availi vähän ääntään ja lyhyen arastelun jälkeen päästi ilmoille kuuluvan ja niin tutun keväisen sävelmänsä – ja sehän kulkee duurissa!

Maalis–huhtikuussa Uudenmaan peltoja peitti tiivis hanki. Välillä hanki jo aleni mutta uutta lunta tuli vielä huhtikuussa eivätkä yöpakkaset hellittäneet.

Karaistuneet laulujoutsenet pärjäävät takatalvenkin avointen jokien äärellä. Usein ne jäävät myös talveksi. 

Ensimmäisiä pieniä hanhiparvia näkyi jo maaliskuun puolella. 

Paju valmistautuu pian kukkimaan.

Kottarainen on yksi aikaisimmista muuttajista. Omat ensimmäiset havaintoni olivat ajalta 19.3.

Peippoparvi näyttäytyi kotipihallamme 6.4. Niille kelpasi syksyltä pihlajaan jäneiden marjojen siemenet.

Maaliskuussa oli lyhyt lämpimämpi jakso. Laulujoutsenet tervehtivät kevättä upeilla trumpettiäänillään.

Kurkia alkoi näkyä horisontissa yhä enemmän.

Kurkien pitkä muuttomatka on päättynyt. Se on saattanut alkaa jopa Pohjois-Afrikasta..

Kurjet laskeutuvat joen partaalla odottavien lajitoverien seuraan.

Kurkia Vantaanjokeen liittyvän Kytäjoen reunalla.

Kevättä ilmassa, vaiko vain kurkien siipisulkia?

Kurjet päättävät vaihtaa maisemaa.

Töyhtöhyypillä on takuulla ongelmia ravinnonsaannissa. 

Rusakko seuraa piilostaan peltoaukean tapahtumia.

Lepän kukinta on jo pitkällä.

Isolepinkäinen on upea ilmestys. Se on pitkäpyrstöinen rastaan kokoinen petolintu, joka koukkupäisellä nokallaan saalistaa niin hiiriä ja myyriä kuin myös pikkulintuja.

Huhtikuun alussa peltoaukean kosteikot ovat yleensä jo sulaneet jäästä ja lumesta.

Ensimmäiset naurulokit tapasin 9.4.

Huhtikuinen lumisade ei tullut yllättäen, mutta se tuli nopeasti.

Pajukissat olivat jo valmiit avautumaan. Heteet ja emikukinnot jäivät juuri sataneen lumen alle.

Varis on kekseliäs lintu, mutta ei senkään ruokapöytä ole kovin runsas ja monipuolinen.

Palmusunnuntaina 10.4. aurinko paistoi muutaman tunnin keski- ja iltapäivällä. Metsähanhien parvi lensi ylitseni idästä päin.

Kallioisen metsikön kätköissä piileksi rastas! Tapasin yleisen mutta harvemmin nähdyn ja aranpuoleisen kulorastaan 10.4.

Hyvinkään Palopurolla peippokoiras asettui tienvarren puunoksalle – ja päästi ilmoille niin tutun kevätsävelmänsä!

Read Full Post »

Pellonvaltaajat

Pelto oli laajalti veden peitossa. Vettä oli tullut suoraan satamalla, mutta myös kun läheinen joki ei enää pidätellyt lisääntynyttä vesimäärää, se vyöryi pellolle. Tulvapelto oli ihanteellinen levähdyspaikka monille lintulajeille, joilla oli syysmuutto meneillään. Syntynyt kosteikko tarjosi sekä ravintoa että valtavan lintumäärän myötä, ainakin näennäistä turvaa jokaiselle. Kottaraiset asettuivat mielellään sorsalintujen ja töyhtöhyyppien läheisyyteen, haarapääskyt ja västäräkit ehkä luottivat omaan nopeuteensa, mutta uhkaajia oli näillä kaikilla. Kun varpushaukka kiiti matalalla kohti pellolla lepääviä lintuja, se toi joukkoon hätäännyksen, ja ilma oli pian mustanaan sinne tänne karkuun viuhtovia pienempiä ja isompiakin lintuja. Ehkä haukka sai saaliin, mutta monasti se joutui  poistumaan tyhjin kynsin ja siirtyi metsänreunaan odottamaan uutta tilaisuutta. Alueen useita ruskosuohaukkoja siedettiin hyvin; ne saivat syöksyä myyrien ja sammakoiden kimppuun ilman paniikkia pellon pienemmissä linnuissa. Lintujen lajikirjo oli laaja, enkä muista koskaan nähneeni kerralla tällaista määrää keltavästäräkkejä! Ei edes nuoruudessani Helsingissä, Viikin pelloilla.

Kävin tulvapellolla kahtena peräkkäisenä päivänä, ja molemmat päivät olivat pilvisiä, tuulisia ja koleita. Ei mennyt säätiedot nappiin, ainakin lauantain piti olla aurinkoinen aamusta iltaan. Viisastuin perjantain koleudesta niin, että puin päälleni kunnolla, tarvetta oli jopa paksulle kaulaliinalle. Kaupungin länsipuolella oleva tulvapelto oli entuudestaan tuttu, mutten uskonut näkeväni täällä tällaista näytelmää. Innostuksestani sähläsin alkuun kamerani kanssa – se meni videoasetukselle, enkä heti keksinyt miten palautan kameran still-kuville. Sain nopeasti apua toiselta, nuoremmalta lintukuvaajalta. Miten sitä nyt näin töppäsin? Tiellä, suoraan edessäni oli rivissä kymmeniä haarapääskyjä ja keltavästäräkkejä suorastaan odottamassa, että joku heidät kuvaisi! Rivit oli linnuilla viivasuorat ja kaikilla sama rintamasuunta! Muutama lintu jäi sitkeästi odottamaan, että sain kamerani taas kuntoon. Lauantaina 28.8. vietettiin Suomen Luonnon -päivää. Aika erikoinen ajankohta luontopäivälle, kun suomalainen luonto on jo valmistautumassa syksyyn eikä ole samassa loistossaan kuin kevätkesällä? Mutta täällä tulvapellolla, melkoisessa viimassa, sain monien muiden luonto- ja lintuharrastajien seurassa kokea siivekkäiden tarjoamana hienon palasen Suomen luonnon runsaudesta ja kauneudesta!

Olin ollut näkevinäni kottaraisparvessa kahlaajia? Sisämaan asujana en oikein tunne kahlaajia, no rantasipin, liron ja muutaman viklon kyllä, mutta päätin jäädä muiden jo lähdettyä ottamaan näkemistäni kahlaajista selkoa. Oikeastaan, tunnistamisessa olin jo saanut tuttavaltani apua, kahlaajat olivat suokukkoja. Harvoin niitä Uudellamaalla näkee, ja muistan kyllä kerrat, jolloin suokukkokoiraat ovat näyttäytyneet ja pukeutuneet keväällä aivan merkillisiin soidinhepeneisiin! Nyt suokukkokoiraat ja -naaraat olivat ilman juhlapukuja, ja muistuttivat toisiaan, koiraat vain olivat naaraita kookkaampia. Jos kirjoittajalle oli annettu jokin tietty tuntimäärä vapaata luonnon helmassa, olin sen ajan jo reippaasti ylittänyt. En millään malttanut lopettaa suokukkojen tarkkailua ja kuvaamista. Tässä tarvittaisiin kurkien apua. Jos kurkijoukkio tai kurkipari päättää lähteä pellolta lentoon, sen ne selvästi ilmaisevat. Pari kolme torven töräytystä raikuu ilmoille merkiksi, ja sitten mentiin. En kuullut nyt kurkien merkkiääniä – itselleni. Suokukot olivat häipyneet jo kauemmaksi, ruskosuohaukka oli saanut saaliinsa ja lepäili jossakin kylläisenä – tulvapelto alkoi hiljetä aamun hälinästä ja liikehdinnästä. Ja tulihan se lopulta sieltä; sinisorsa otti ja rääkäisi kuuluvasti jostakin tulvapellon heinätuppaan vierestä. Tuon huudon nyt ymmärsi vanhempikin luontoharrastaja; kamerasta virrat veks, laukun nepparit kiinni ja mars kotiin päin!

• 

Tulvapelto pohjoisella Uudellamaalla. Kottaraisilla rivit suorina.

• 

Ruskosuohaukkaa näkee peltoalueella varsinkin muuttoaikoina. Kuvassa koiras.

• 

Naarasruskosuohaukka on tarttunut saaliiseen.

• 

Haarapääskyjä ja västäräkkejä kerääntyi pellolle suuria määriä.

• 

Korea keltavästäräkki.

• 

Keltavästäräkkikään ei näytä pitävän koleasta ja tuulisesta säästä.

• 

Vähän väliä tulvapellolta nousi lintujen sekaparvia lentoon. Kottaraisten joukossa näkyi vielä useita töyhtöhyyppiä, vaikka monet niistä muuttavat etelämmäksi jo heinäkuussa.

• 

Kottarainen on todella kirjava ja värikäs lintu, jopa syksyllä.

• 

Kirjoittaja missasi hienon hetken – tie oli hetken täynnään haarapääskyjä ja keltavästäräkkejä. Osa jäi odottamaan, että kamera taas pelasi!

• 

Laulujoutsenet eivät arastele, ne lentävät kohti kuvaajaa, miten ovat reittinsä päättäneet.

• 

Tulvapellon sekaparveen on liittynyt runsaasti kahlaajia, suokukkoja.

• 

Ilmatilassa lentävä varpushaukka saa paniikin aikaan pellon pienemmissä linnuissa.

• 

Kurjet viihtyvät tulvapellolla ja sen lähellä olevalla suolla. Pääseekö poikanenkin lentoon?

• 

Hyvin nousee siivilleen koko kurkiperhe.

• 

Tulvapelloilla viipyili myös muutaman kymmenen suokukon parvi.

• 

Suokukko on laskeutunut pienen pyrähdyksen jälkeen.

• 

Suokukot. Ehkä pari(skunta)?

• 

Suokukon tunnuspiirteitä ovat mm. lyhyt nokka ja suomukuvioinen selkä.

• 

Kolmen kopla. Keskimmäinen lienee naaras – suokukkojen koiraat ovat huomattavasti kookkaampia.

• 

Sulavalinjainen ja koristeellinen suokukko.

• 

Osa suokukkojen parvea.

• 

Suokukkojen matka jatkuu pian Välimerelle tai Afrikan rannikolle.

Read Full Post »

Aitiopaikalla pellonreunalla

Voisiko olla niin, että tauti pahenee vuosi vuodelta? Tjaa, enpä ole oikein ajatellut koko asiaa, pitäisikö? Taudin nimi on ”aamuvarhaisella karkaaminen vällyjen välistä” – vai olisiko parempi nimi ”kevätpellon seisaus”. Sinne pellonreunalle eläkeläispolo hilaa itsensä päivittäin aina siitä lähtien, kun kevään ensimmäiset laulujoutsenet ovat laskeutuneet lumisille sänkipelloille. Isoja lintuja on päästävä näkemään, kuulemaan ja seuraamaan. Kauan eivät joutsenet saa pellon kosteikkoa itsellään pitää, vaan joukkoon alkaa työntyä monenkirjavia hanhiporukoita. On kanadanhanhea, metsä- ja tundrahanhea. Joskus voi joukossa matkustaa myös muutama merihanhi tai jopa lyhytnokkahanhia. Sitten, jossakin välissä loppukevättä näytelmä ja torvien töräyttely on ohi. Enää vain muutama laulujoutsennuorukainen viipyilee oraspelloilla osaamatta päättää jatkaako matkaa vai ei – ja lintuharrastaja on ihmeissään, mihin seuraavaksi energiansa suuntaa. No, jäähän etelän pelloille ja metsiin toki vielä suurin osa Suomen lintulajistosta. Hyvinkään Kytäjän pelloista on tullut mainio lintujen kevätmuuton seurantapaikka. Jos klassikkoteos Lintuopas (Svensson, Mullarney, Zetterström) on opiskeltu perusteellisesti, voi arkailematta astua savipellolle kokeneempien lintuharrastajien ja bongareitten joukkoon. Kun osaat erottaa kiljuhanhen ja tundrahanhen, voit jo melkein uskaltautua puhumaan tosiharrastajien kanssa.

Alkukevään sää saattaa olla mitä vain, ja päivän aikana säätyyppi voi nopeasti muuttua. Meteorologien hehkuttama lämpöpiikki kannattaa myös jättää omaan arvoonsa. Kun pellonreuna kutsuu, ota päällesi kaikki mahdollinen vaatetus, mitä jaksat päälläsi kantaa. Ei, ei tavallisia käsineitä, vaan lämpöisimmät rukkaset! Pellolla tuulee aina. Mutta olipa sää sitten mikä hyvänsä, kyllä siellä maastossa aina jotakin tapahtuu. Kuulitko, tuosta suunnasta kuului hanhien ääniä. Nyt ne tulevat! Ja ne tulevat yllättävän nopeasti. Valokuvaajan kannattaa laittaa kameraansa asetukset paikoilleen hyvissä ajoin, muuten monet hienot tilanteet on missattu. Viime lauantaina näin jotakin erikoista. Huomasin tyhjän peltoalueen nurkkauksessa yksinäisen joutsenparin. Niiden lähellä liikkui jotakin ruskeaa … Katselin kameran etsimestä, mitä siellä tapahtuu. Joutsenten luokse asteli kaksi metsäkaurista. Ne kulkivat joutsenten välistä ja katselivat selvästi kiinnostuneina pellon uusia valtaajia. Kauriiden ohimarssi sujui tyylikkäästi. Olin sitä todistamassa omalta pellonreunan aitiopaikaltani.

Keväinen joutsenpelto

Taivas täyttyy uusista tulijoista

Tundrahanhia (vas.) ja metsähanhia (oik.)

Laulujoutsenet

Hanhet laskeutuvat

Aina vain lisää tulijoita

Hanhet ovat laskeutuneet

Joutsenet ja kurki

Kanadanhanhet ja laulujoutsenet

Pajunkissat

Kottaraiset

Sinitiainen

Töyhtöhyypät taivaltaa

Laskutelineet auki!

Sinisorsat ja tundrahanhet

Tulossa ollaan!

Tulijoilla on kerrottavaa

Telkät

Uusia tulijoita riittää

Töyhtöhyyppien soidinmenot

Tundrahanhet

Nyt on pellolla kuhinaa

Joutsenet ja hanhet

Joutsenpari

Kukin tavallaan, niin töyhtöhyypätkin

Kurkikin kurvaili pellon yllä

Mahtuuhan tänne vielä?

Nuoria ja aikuisia

Metsähanhia pajupusikon takaa

Metsäkauriit

Metsäkauris tutustuu joutseniin

Uljaita lintuja!

Read Full Post »

Lintuvuosi

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Pääsiäiskuvia ja -muistoja

Pääsiäiseksi povattiin lämpimämpiä säitä, aurinkoakin. Keskiviikkona näytti jo niin hyvältä, että päätin ottaa varaslähdön pääsiäisviikon luontoon. Arvelin, että ainakin telkkiä tulisin virtapaikoilla näkemään – sekin riittäisi hyvin yhdelle päivälle. Ajattelin eläkeläisenä nykyisin niin, että päivässä on riittämiin ohjelmaa, kun on edessä yksikin käynti jonnekin, jokin tehtävä suoritettavana. Sama koskee myös luontohavaintoja: yksikin riittää päivää kohti. Kun perheessämme oli vuosia sitten mäyräkoira Allu, aloin silloin tällöin kirjoitella ylös Allun kanssa tekemäni tai vaimoni ja koiran kanssa tekemiemme retkien vaiheita. Kevään ensimmäiset telkät ja joutsenet tulivat kirjattua muistiin jo koirakaverimme aikoina. Nyt on käytössäni vähän teknisemmät ja paremmat muistiinpanovälineet ja vähän parempi kuvauskalusto, mutta samoja koskipaikkoja, tulva-alueita ja muuttolintujen havaintopaikkoja yhä kiertelen – taidanpa kirjoitellakin samoja juttujani yhä uudelleen. Kuvissani sentään huomaan jotakin kehitystä. Jos näin on, salaisuus piilee siinä, että eläkeläisellä on aikaa. On aikaa odottaa, että koskikara viimein pyrähtää sille jokivarren kivelle, jolle olen jo valmiiksi objektiivini tarkentanut. Nuorempana olisin jo luovuttanut.

Siellä ne telkät olivat, tosin melko kaukana joenmutkassa. Hyvää kuvaa en etääntyvästä telkkäparista saisi. Laulujoutsenet olivat vallanneet joen leveimmän kohdan, ja niitä oli paljon. Pieniä yhteenottojakin tuli ruuhkassa. Väistämättä tulee mieleen, onko laulujoutsenia Suomen luonnossa jo liikaa? Löytävätkö kaikki pesimäpaikkansa ja omat reviirinsä, ja onko ihmisen tehtävä alkaa säädellä joutsenkantaa? Ei ollut vieressäni BirdLifen edustajaa, jolta olisin kuullut enemmän. Samalla olisin kuullut myös päivitetyn muuttolintutilanteen, joka pääsiäisenä takuulla muuttuisi viime viikkojen tilanteesta. Hanhia ei vielä Uudenmaan pelloilla näkynyt, mutta kun maltoin pysähtyä, kuulin sieltä täältä töyhtöhyypän naukumista ja kas, kottarainenkin näkyi lepäävän koivun latvassa pitkän muuttomatkansa jälkeen. On muuten harmi, kun sähkö- ja puhelinpylväitä sekä lankoja poistetaan maakaapeleiden tieltä – poissa ovat myös lankoja täyttävät muuttolintujen rivistöt!

Vaimoni kävi kurkkaamassa, mitä miehensä työhuoneessamme kirjoittaa. Kuinka paljon tulee kirjoitusvirheitä ja säilyykö jutussa punainen lanka. Parahiksi hän tulikin olkani taakse kuikuilemaan, kun samalla antoi jutulleni mukavan päätöksen. Hän muistutti eräästä pääsiäisestä kymmenien vuosien takaa, kun osa perheestämme oli kotona ja osa muualla. Oikeastaan, yksi osa perhettämme oli vasta syntynyt! Olimme saaneet terveen pääsiäistytön 21.3. Silloin, vuonna 1978, oli pääsiäinen samaan aikaan maaliskuun lopuilla kuin nytkin. Lunta oli vielä paljon, niinpä 3,5-vuotiaan esikoispoikamme kanssa teimme pulkalla matkoja sairaalaan perheen äitiä ja juuri syntynyttä kuopusta katsomaan. Kovia mäkiä matkalla laskettiin!  Kun vaimoni ja tyttäremme pääsi viimein pääsiäispyhiksi kotiin, oli joku kotona yllättäen siivonnut ja pannut pöydän koreaksi oikein täytekakun kera. Tätä vaimoni lämmöllä aina muistelee ja antaa tunnustuksen kotimiehilleen. Näin oli päässyt käymään, enkä kiellä, etteikö olisi asiasta välillä mukava kuulla. Joskus sitä kait tekee jotakin oikein; fokus oli siellä, missä pitikin!

Laulujoutsenet 01

Sulassa sovussa

Tähystyspaikalleni saapui myös viereisen maatilan koira Koola

Sateinen lankalauantai

Kotipihan mustarastas

Keltasirkku

Keltasirkku antoi uusia kuvansa seuraavana päivänä: paremmassa valossa, täsmälleen saman puupinon päällä!

Maaliskuun pelto

Kaksi aikuista ja nuori

Laulujoutsenet 02

Veteen kaatunut haapa

Rannan jäätä

Koskikara kivellä

Laulujoutsenet 03

Sopiiko joukkoon?

Rantakulman pääsiäisinstallaatio

Ikoni

Pääsiäinen

Read Full Post »

Juhla-ateria

Onneksi tyttäremme pani tuumasta toimeen, ja tilaa vielä löytyi: äidit pääsevät sittenkin nauttimaan äitienpäivän juhla-aterian valmiiseen pöytään ja me kaikki muut siinä siivellä. Liian vähän on perhepiirissämme tapana kokoontua yhteen hyvän ruuan merkeissä kotiin, mökille tai ravintolaan punavalkoisten ruutuliinojen äärelle. En ehtinyt pitemmälle menetettyjen mahdollisuuksien ajatuskuvioissani, kun huomasin, että ulkona paistaa aurinko ja aikaa ateriaamme on vielä monta tuntia. Huomasin käteni jo tarrautuneen kameralaukun remmiin, huomasin jalkani askeltavan kohti tuulikaapin savisia saappaita ja kuulin äänihuuleni muodostavan sanat ”tulen ihan pian!”. Oli tsekattava luonnon status – mitä kaikkea oli metsissä ja pelloilla tapahtunut kahdessa viikossa, jonka ajan olin ollut pois havaintopaikaltani. Keväisin olen mitä suurimmassa määrin tarkkailija. Nyt osat olivat vaihtuneet – lääkärit ja hoitohenkilökunta tarkkailivat minua kirurgisen operaation jälkeen.

Oli kait ihan normaali keväinen mökkiviikonloppu, kevään toinen yöpymiskerta. Tulimme kotiin, ruokailimme ja laittelimme mökkitavaroita omille paikoilleen. Aloin lueskella viikonvaihteen päivälehtiä. Silloin iski rintaan kova kipu. Se ei vaimentunut, vaikka asetuin makuulle. Päätimme hetken kuluttua, että vaimo soittaa hätänumeroon. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ensihoidon ambulanssi tuli pihaamme, osaavat ammattilaiset marssivat olohuoneeseemme, tutkivat potilaan, ottivat sydänfilmin, konsultoivat Hyksin päivystävän kirurgin kanssa ja totesivat, että potilas on saatava nopeasti pallolaajennukseen. Sitä ennen vaimoni oli ymmärtänyt antaa miehelleen ensilääkkeeksi aspirinin, mistä tuli tunnustusta. Hoitotoimenpide pääsi alkuun ilman viiveitä, kaikki sujui ongelmitta ja pääsin jo leikkausta seuraavan päivän illalla jatkohoitoon Hyvinkäälle. En tiedä, olenko oikein vieläkään tajunnut, kuinka vaarallinen tilanteeni oli – kuinka läheltä liippasi. Koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä kaiken aikaa, niin Meilahdessa kuin Hyvinkäällä. Pääsin kotiin vappuaattona mukanani kassi, jossa oli vaimoni sairaalaan tuomat parranajokone, hammasharja ja -tahnaa, hammastikkuja, kännykän laturi ja kampa (kampa oli varmaan potilaan piristykseksi, ei niinkään tarpeeseen). Toipuminen käynnistyi kotona hyvin – kunhan olin ensin selvinnyt sairaalasta tuomastani vatsataudista korkeine kuumeineen.

Lusikoimme verkalleen juhla-ateriamme jälkiruokien rippeitä. Taisimme kaikki nauttia omista ateriavalinnoistamme ja toistemme seurasta. J-pojalla oli vaikeuksia pysyä aloillaan ja olla kanssamme aterian loppuun asti. Tietenkin piti päästä iltaa viettämään kavereitten kanssa, kuinkas muuten. Vähän malttia ja respektiä kuitenkin! Vapautimme viimein seurueen murkun ja jäimme odottelemaan tarjoilijan laskua. Seurueemme oli hyvällä tuulella, ei ollut kiire minnekään. Joukossa oli yksi vanhempi, sydäninfarktista toipuva siipirikko ja yksi kroonista sairautta kantava nuori äiti. MS-tautia sairastava tyttäremme hymyili kuitenkin kaikkein eniten.

JK. Lisäys blogiin 5 vuoden jälkeen (v. 2020). Kirjoittaja toipui erinomaisesti vaativasta sydänoperaatiosta – eikä voi kylliksi kiittää niin vaimoaan, ensihoitohenkilöstöä, sydänkirurgeja, muita lääkäreitä kuin monia eri hoitajia sekä Meilahdessa että Hyvinkäällä. Myös tyttäremme MS-tauti on pysynyt lääkityksellä hyvin kurissa.

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Äitienpäivän lehtometsää

Valkovuokot

Hiirenkorvat

Kottarainen

Leskenlehdet

Kytäjän peltomaisemaa

Kuovi

Peltokorte

Punarinta (taas kerran)

Rentukat

Sinisiipi (kansallisperhosemme paatsamasinisiipi, koiras)

J-poika

Isoäiti ja J-tyttö

Isä ja tytär

Read Full Post »

Pitkäperjantain luontoretki

Join pikaiset aamukahvit ja reppua pakatessani keittelin kuumaa mehua matkaevääksi. Pitkäperjantain aamuun kevätluontoa tarkkailemaan lähtisivät mukaani tyttäremme J-lapset. Hienoa, että vielä lähtivät – J-pojan ajasta kävivät jo kovaa kilpaa hänen kaverinsa pleikkareineen ja tietokonepeleineen. Pääsiäisen säästä ei ollut ennustettu kovin keväistä, mutta pitkäperjantain aamu oli parempi kuin uskalsin odottaa.

Heti matkamme alussa näimme pellonreunan tummaa metsää vasten kolmen laulujoutsenen lentävän itään päin. Ei yhtään hullumpi avaus. Kytäjoella pysähdyimme katselemaan telkkäpariskuntaa. Jalkauduimme tulvapellon tuntumaan ja kehotin sekä katselemaan että kuuntelemaan. Pellolla ruokaili muutama kottarainen ja korkeuksista kuulimme kiurun sekä töyhtöhyypän ääniä. Lapset tuskailivat kiikarin kanssa. Taisi kiikarin tarkennus jäädä vähän epäteräväksi, mutta jostakin kaikki on aloitettava. Se mitä kiikarilla näkee ei nyt ollutkaan kaikkein tärkeintä – pelissä oli mukana paljon muutakin. Luin aamun lehdestä espoolaisen Kristiina Hyvärin hienon mielipidekirjoituksen luonnon tarkkailusta (”Luonnon tarkkailu rauhoittaa ihmistä” HeSa la 6.4). Ilahduin kirjoituksen selväsanaisesta analyysistä ja luonnon tarkkailun puolustuspuheesta. Jaoin samat tuntemukset ja tunsin pellonreunalla, lapsenlasteni ympärillä jotakin ylevää, mutta hetken päästä tunsin myös nykäisyn hihassani: ”Koska me saadaan sitä kuumaa mehua?”

Mehu- ja evästauko pidettiin kosken partaalla. Testailin uutta ultrazoomikameraani – ja totta vie, tuo lintuhan saatiin kameran sensorille ja siitä tietokoneen ruudulle ihan tunnistettavana! Yli parituntinen luontoretkemme oli kohta päättymässä. Taivas tummeni ja pian alkoi sankka lumisade. Pitkäperjantain retkemme oli onnistunut – se ei ollut kenellekään kärsimystä.

Pääsiäinen

Tulppaanit

Kevät saa odottaa

Kytäjoen urostelkkä

Sisarellista apua

Jo näkyy

Evästauko

Read Full Post »

Yksinäinen töyhtöhyyppä

Ränneissä lorisi kattolumien sulamisvesi. Aidan köynnöskasveissä näkyi jo vihreitä silmuja. Lehdet ja esitteet täyttyivät kaikesta pihaan liittyvästä ja tietenkin pihakalustemainoksista. Ajoväylät sulivat ja kuivuivat nopeasti, ja niinpä vaativa tehtäväni oli huoltaa vaimoni polkupyörä: ilmaa kumeihin ja öljyä ketjuihin. Omaan vanhaan Crescentiini vaihdatan viimein suoran ohjaustangon. Taitaa tulla kevät.

Maaliskuinen lauantai ei ollut yhtä keväinen kuin muutama edellinen päivä. Aamu oli harmaa ja hienokseltaan satoi vettä sekä räntää. Ajelin Kytäjän kautta Keihäsjoelle, sen tulvimisalueelle, jonka eräs lintubongarituttavani oli kerran neuvonut hyvänä hanhipaikkana. Seutu oli vielä hiljainen eikä tulva-alue ollut levinnyt laajalti. Vain pari laulujoutsenta piti ääntä häätäessään kolmatta joutsenta reviiriltään. Näin kevään ensimmäiset kottaraiset sekä urostelkät taivuttelemassa kaulojaan jokien vakiopaikoillaan. Siinä havaintoni, mutta arvostin muutakin: raitista ilmaa, jaloittelua peltomaisemissa ja lauantaiaamun rauhaa.

Sitten huomasin pienen mustan täplän keskellä lumista peltoa. Kiikarini kohdistuivat täplään ja sain huomata, että pellolla värjötteli yksinäinen töyhtöhyyppä – minulle ensimmäinen tänä keväänä. Hymähdin ääneen linnun hauskalle päälaen kiehkuralle, mutta vähän lohduttomalta tuo yksinäinen kurmitsalintu vaikutti. Älä sure hyyppälintu, pian ympärilläsi syöksähtelee naukuvia lajitovereitasi, saat seuraa myös lukuisista kiuruista, huomaat kuovinkin tulleen ja näet peipposten ryntäyksen pellonreunan koivikoihin. Pariudut kohta ja pyöräyttelette 3–4 tummanvihreää munaa pellon heinätuppaaseen. Jos pesintänne onnistuu hyvin, saatte poikaset lentokykyisiksi kesän ollessa parhaimmillaan ja otatte kohta suunnan pois Keihäsjoen syrjäiseltä pesimälueeltanne, kohti Euroopan eteläisimpiä osia. Biologinen tehtäväsi on täytetty. Mutta täytät arvaamattasi muitakin tehtäviä – annat meille kevät- ja luontoihmisille paljon.

Sunnuntaiaamuna ei juuri huvittanut katsella näkymää makuuhuoneemme ikkunasta – uutta lunta oli tullut yön aikana runsaasti. Ainakin kerran vielä tarvittiin lumikolaa ennen sen varastoon siirtämistä. Mietin kodin lämmössä vielä pellolla näkemääni töyhtöhyyppää. Hei hyyppä, toivottavasti kestit sunnuntaiöisen lumimyräkän – ja vielä kesäaikaan siirtymisen! Kevät voi olla koettelemuksia täynnä.

Pajunkissat

Siellä jossain se telkkäkin on

Sula laajenee

Töyhtöhyypän kotipelto

Vantaanjoki, Hyvinkään Kittelä

Read Full Post »

Kuka vei kevättulvat?

Vielä pari viikkoa sitten peltoja ja metsiä peitti paksu lumikerros. Kun lämpöaalto viimein saapuisi, olisi sulamisvesiä kaikkialla – ennustettiin mahtavia kevättulvia. Mutta kuinka kävikään? Vaivihkaa sää hieman lämpeni, yöpakkaset harvenivat ja päiväsaikaan saatiin sadetta. Aukeiden lumet hävisivät uskomattoman nopeasti – kuin ilmaan. Niin juuri tapahtui: suuri osa lumesta hävisi haihtumalla, aivan kuin fysiikan tunneilla ja kirjoissa opetetaan. Nyt oli toimittava, jos vielä mieli ihailla eteläisen Suomen tulvakevättä ja peltolämpäreiden vilkasta elämää.

Torstaina 7.4. kävin ihailemassa tulvivaa Vantaanjokea Hyvinkäänkylän Kittelän sillalta. Vettä satoi reippaasti, oli tuulista ja koleaa, mutta kotoinen ”Mississippimme” näytti juuri niin mahtavalta kuin odotinkin. Kymmenkunta joutsenta odotti joella suotuisia säitä, joiden myötä edetä paremmille pesimäalueille.

Lauantaina 8.4. suuntasin jo aamuvarhaisella Kytäjän pelloille.  Tuuli kävi kylmästi pohjoisesta, mutta yhtä kaikki muutama sinnikäs kottarainen, kiuru ja sepelkyyhky oli liikkeellä kohti pohjoista.  Kävin välillä työpaikalla tekemässä 7 tunnin työrupeaman, mutta vielä piti käydä kurkkaamaasa peltojen uudet tulijat ennen kuin pääsin kotiin viettämään lauantai-iltaa. ”Tulvajärven” joutsenpariskunta päästi kiikaroijan melko lähelle. Kun linnulla on kokoa, on myös itseluottamusta. Punarintoja lenteli ojien kuusikoissa blogikirjoittajan iloksi. Tuulihaukka oli metsästämässä sänkipellon yllä. Kaikki oli siis niin kuin pitikin.

Viime vuonna näillä samoilla tulvapelloilla näin elämäni ensimmäiset suokukot. Satuin oikealla hetkellä oikeaan paikkaan ja sain pitkään ihailla röyhelökauluksisen koiraan kukkoilua lajinsa naaraiden keskellä. Tänä vuonna joku vei runsaimmat tulvat ja sen mukana kahlaajat ja puolisukeltajat. Nyt on jokavuotinen uusi laji lödettävä suomalaisesta perusbiotoopista – pusikosta, hakkuuaukean reunalta!

Kittelän hevoset

Tulviva Vantaanjoki sadepäivänä

Tolppien tanssi, Kytäjä

Joutsenbaletti

Read Full Post »