Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘korona’

Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.

Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!

Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten. 

Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.

Read Full Post »

Juukelin korona ja vietävän virukset; elämä saisi jo vähitellen asettua normaaliksi, jäisi pandemian kurimus! Vanhemmilla, omillaan pärjäävillä kansalaisilla ei suurta hätää ole, mutta sääliksi käy nuorempia, terveydenhuollon ahertajia, monia taidealan ja liikunnan ammattilaisia, eri harrasteryhmiä – ja etenkin pienyrittäjiä, joiden toimeentulo on täysin riippuvainen tilauksista ja kassakoneen kilahtelusta. Virus kyllä liikkuu, mutta ihmiset eivät. Jos mahdollista, blogimieskin mielellään jo liikkuisi vähän pidemmälle kuin kauppaan, kirjastoon tai lähiluontoon, mutta viime vuoden alussa suunniteltu etelänmatka Helsinkiin saa vielä odottaa. En mielelläni tuo sieltä tuliaista, jolla pääsisin Keusoten koronatilastoihin – ja samalla vetäisin tilastoihin mukaan omaiset sekä naapurit. En riskeeraa, vaikka niin tekisi mieli kurvailla Helsingin kantakaupungissa esim. kaupunginarkkitehti Karl Hård af Segestadin jalanjäljissä. Hänen suunnittelemansa rakennukset sijoittuvat kävelymatkan varrelle eri puolille kantakaupunkia: Punavuoreen, Kaartinkaupunkiin, Kruununhakaan, Kallioon ja Taka-Töölöön – sopiva setti yhden päivän lenkiksi.

Eräänä päivänä huomasin olevani vailla hyvää lukukirjaa. Sellainen, vielä lukematon kyllä löytyisi kodistamme, mutta mikä ja mistä? Tässähän se on, kuin tilauksesta! ”Ensimmäisiä esikaupunkeja”, kertomuksia Kaartinkaupungin ja Kampin kortteleista, toimittanut Eeva Järvenpää, kuvaajana Sirpä Räihä. Tämä vaimoltani lahjaksi saatu HS-sarjan toinen osa oli jäänyt jostakin syystä kesken, mitä en voinut ymmärtää. Tekijäpari oli uudistanut 1960-luvulla Helsingin Sanomien artikkeleista tehtyjä kirjoja (Kaija Hackzell, Kirsti Toppari) kahdeksi teokseksi upeine valokuvineen. Aloin ahmia 2000-luvun päivitysten jälkimmäistä osaa. Pääsin kirjassa pian Kauppatorin ja Sundmanin ravintolan kautta Kasarmitorille sivulle 38. Laskin kirjan pöydälle ja harmittelin, kun en voi juuri nyt seistä keskellä toria, keskellä Kaartinkaupunkia. Tori on varmaan vasta aurattu, pakkasta on ehkä asteen verran, ihmisiä kävelee verkkaan torin poikki. En pääse mukaan, enkä voi nostaa katsettani torin mukulakiviltä korkeuksiin jugendtalon suippoon torniin ja sen mustaan kartiovaippaan. Enkä tietenkään tunne ravintoloiden tuoksuja enkä kuule kauppatorille lentävien lokkien kirkunaa. Mutta mietitäänpäs, onhan olemassa nykytekniikka, Google Maps! Avaan ohjelman, annan hakukenttään kadun nimen ja hyppään kyytiin! Painan korttelikuvaa kartan alareunassa, liikutan hiirtä ja nousen lähes live-tilassa Kasarmikatua ylös. Ei kun eteenpäin! Teen uhkarohkean u-käännöksen Kirurgilla juuri ennen ratikkaa ja huristan vauhtia kiihdyttäen takaisin torille ohi pääesikunnan massiivisen empirerakennuksen, Engelin luomuksen. Olen sittenkin matkalla! Enää puuttuu vain äänet ja tuoksut!

Hybridimatkani ei olisi täydellinen ellen liittäisi keinovalikoimaan muistoja. Niitä löytyykin yllättävästi juuri Kasarmitorin laidalta, mutta silloin mennään aina 1960-luvulle. Tullaan illan hämyssä torin länsireunalle matalan laatikkomaisen hallin ulko-ovelle. Veljeni luokkakaveri on houkutellut meidät mukaan Expo-halliin. Ulos kantautuu valtava meteli, sisällä on mustanaan nuoria, musa soi ja tupakan savu leijailee kaikkialla. Ei oikein ollut minun juttuni, porukan nuorimman. Tahdoin ulos, vaikka hetki sitten olimme tahtoneet sisään! Toinen muistikuva tansseista ja musiikista on erilainen. Natsalla (Nylands Nation) opitaan tanssin alkeita. Tanssiseura Terpsikhore ja sen vetäjät Eeva ja Olavi Nieminen opettavat meille teineille ja vanhemmillekin vakiotansseja ja latinalaisia, ja puitteet ovat hienot. Vähän alempana Kasarmikadulla kilpaillaan rock-laulun mestaruudesta. V. 1961 kuninkuuden voitti Pekka Loukiala, mutta oliko paikkana juuri Kasarmikadun Savoy-teatteri, jossa istuin mukana ja eläydyin rautalankakitaroiden soundiin? En löydä mistään vahvistusta muistikuvalleni. Vuosia myöhemmin olin taas Kasarmitorin laidalla. Olin saanut kutsun pääesikuntaan, jossa tutkittiin kelpoisuuttani astua vapaaehtoisena armeijaan heti oppikoulun jälkeen. Läpi meni, ja matkalittera annettiin Haminan suuntaan. Lähes 60 vuoden takaisiin muistoihin tulee nyt muutakin: äänet ja tuoksut! Kuulen Alberto Dominquezin lattariklassikko Perfidian alkutahdit. Tunnen puuterin sekä hiuslakan tuoksun, kun astelen arkaillen kohti tyttöriviä Natsan juhlasalissa ja kumarran tuntemattomalle partnerilleni. ”Poika aloittaa vasemmalla jalalla”, ohjataan jostakin salin varjoista!

Tanssivat nuoret (Matti Juvani, HKM)

Read Full Post »