Pyörälenkki

Pihakäytävän hiekka rapisi lokasuojissa, kun starttasin matkalle. Reitti oli selvä, tai ainakin reitin kääntöpiste. Saattoi olla sesongin viimeinen ja kohtalaisen lämmin päivä, joten nyt ei aikailla vaan mentiin! Entisen pesulan kulmalta oikealle, sitten heti pitkä loiva ylämäki, mutta rauhallisesti vain ykkösellä, ei ongelmaa, pulssi ei tästä vielä nouse. Olinko viimeinkin innostunut pyöräilystä pitkän tauon jälkeen, siltä alkoi näyttää? Ruotsalainen musta kuljetti kirjoittajaa hienosti, pyörä rullasi paljon herkemmin kuin sen edeltäjä, kippurasarvinen samanmerkkinen. Pyörä … taitaa olla aika erikoinen sana ulkolaisen korvissa, kuka lie tuonut sen suomen kieleen? Polkupyörä-sanasta tiedetään enemmän, se  laitetaan eri lähteiden mukaan I.K. Inhan (1865–1930) piikkiin – monialahenkilön, joka reissasi paljon (myös polkupyörällä!) ja ikuisti raskaalla kamerallaan kotomaatamme sekä kansanperinnettä. Koetaanko pyöräily kuitenkin yleisesti ottaen hankalaksi, kun hyvin vähän pyöräilystä on tehty lauluja? On tietenkin mummolaan pyöräily ja tandemilla ajaminen, mutta eipä juuri muita tunnettuja. Freemanin (Leo Friman) säveltämään lauluun ”Ajetaan tandemilla” teki sanat Hector, (Heikki Harma), ja kerrotaan Freemanin ihmetelleen, kuinka laulu voisi pärjätä tällaisilla sanoilla. Vähänpä Freeman tiesi.

 Nykyinen kotikaupunkini Hyvinkää (ollut jo 50 vuotta) tarjoaa pyöräilijälle hyvät väylät niin keskustassa kuin sen laidoilla. Kaikkiin muihin ilmansuuntiin on taajamasta pyörätiet myös poispäin, paitsi länteen. Länteen päin, Kytäjälle, ja aina Karkkilaan asti kulki keskustasta aikoinaan junakin, mutta pyörätietä ei vain saada aikaiseksi. Se on suuri puute, oikeastaan häpeä. Joku vuosi sitten sen rakentaminen oli maakuntahallinnon vastuulla (muistaakseni), mutta nyt se onkin kaupungin oma hanke. Kytäjäntie on tosi vaarallinen pyöräilijälle vilkastuneen liikenteen ja ennen kaikkea raskaan liikenteen takia. Sinne en lähde, paitsi kiertoteitä! Siinä tullaankin Hyvinkään yhteen erikoisuuteen ja erinomaisuuteen. Vaikka Hyvinkää on suuresti pientalovaltainen, se on kuitenkin kompakti alue – viimeisten omakotitalojen tai autoliikkeen verkkoaidan jälkeen alkaa maaseutu, ja maaseudun omat pikkutiet! Sen arvon ymmärtää myös sunnuntaipyöräilijä, joka siirtyy kaupungista hetkessä täysin eri maailmaan. Hiljaisella hiekkatiellä pyöräilijä haistaa maatalon savun, heinän ja viljan tuoksun, kuulee kukon kiekumiset, lampaat ja lehmät – ja joutuu väistelemään vain satunnaisia hevosen lantakasoja! KONE Oyj:n tehtaiden hissitorni tai sairaalan valkeat rakennukset näkyvät kauas hiljaiselle hiekkatielle, jossa ulkoilija on ristiriitaisista aistimuksistaan ymmällään.

Kirjoittaja ei suinkaan jäänyt ensimmäiseen pitkään ja loivaan ylämäkeen, tarina jatkuu. Myös matka jatkui, olin jo Kittelän mailla, missä Vantaanjoki leviää tulva-aikoina lähes järveksi. Osa matkastani kulki samoja teitä pitkin, jotka kuuluvat kaupungin yhteen ”Kotikaupunki tutuksi” -pyöräreittiin. Näitä reittejä on julkaistu netissä ja esitteissä ainakin 6 erilaista. Ei huono ollenkaan, ja suuret plussat reitin varrella olevien merkittävien kohteiden taustatiedoille! Kittelästä suuntasin Hyvinkäänkylään, sieltä Åvikin harjulta alas Hyrian alueelle (ent. maaseutuopisto) ja edelleen moottoritien toiselle puolelle. Mutta toppuutellaan vähän. Nyt olemme hyvinkääläisittäin ja myös kansallisesti merkittävillä seuduilla. Hyvinkäänkylästä, Åvikin palvelukeskuksen ja harjun alueelta löytyy vanhinta rakennettua Hyvinkäätä, ja lisäksi vielä maastossa pätkä ikivanhaa Helsinki–Hämeenlinna-tietä. Tiestä löytyy mainintoja ainakin 1500-luvun lopulta! Oma reittini eteni nyt länteen päin, kohti Kytäjoen peltoaukeita, kohti kääntöpistettä. Reittivalintaani ei ollut piirretty opaskarttoihin, ei siellä myöskään kerrottu viljapellossa juoksevasta kaurisperheestä, ei korkeuksissa kaartelevasta hiirihaukasta eikä merikotkasta eikä kesantopellon yläpuolella lekuttelevasta tuulihaukasta. Lämmin, hieno syyskuun alun päivä täytti odotukset – ja pyörän päällä tapahtui jotain yllättävää:

Åvikin mäkeä laskettelen
mustalla pyörällä Ruotsin
Kiskot on edessä, jarruttelen
tuolla mä nautin leivät ja kahvin
Suoraa riittää, peltoja näkyy
hyvä on pyörällä mennä
Kohta mun ympäri kääntyä täytyy
polkea teillä – ellen lennä!
Taas on kovan työn vuoro
kun edessä on Åvikin mäki
Rankka on Åvikin mäki …
pitkä on Åvikin mäki …
laulaa Hyrian kuoro!

Alla aiheeseen liittyviä linkkejä. Ylimmässä kaupungin pyöräreittejä, alimmassa Samppa Mustosen Hyvinkään kuvia
https://www.hyvinkaa.fi/asuinymparisto-ja-rakentaminen/liikenne/pyoraily/
http://www.hyvinkaakuvat.com

Kumit on pumpattu, matka saa alkaa!

Hyvinkään Vehkojan omakotitaloja Kittelän tuntumassa.

Vantaanjoki, Kittelän kohdalla.

Maltillinen Kittelän koski.

Kesällä 2021 Vantaanjoen reunat täyttyivät komeasta sarjarimmestä.

Kittelän tilan vanha hirsiaitta.

Mahtava munalukko, mutta missä paikassa?

Vanhan aitan hirsisalvokset

Kittelän kohdalla Vantaanjokilaaksossa on väljyyttä.

Hyvinkäänkylässä Ali-Anttilan talo lienee Hyvinkään vanhin, alkuperäisessä käytössä oleva asuinrakennus (perusosa valmistui 1801).

Mutilan tilan päärakennus Hyvinkäänkylässä (valm. 1905)

Hyvinkäänkylään, Uudenmaankadun pohjoispuolelle valmistui taiteilijatalot Humala ja Krapula v. 1916. Taloissa asuivat ja työskentelivät mm. Jalmari Ruokokoski ja Tyko Sallinen. Kuvanveistäjä Terho Sakki hankki talot perheensä omistukseen v. 1957. Alueelle järjestettäneen yhä tutustumiskäyntejä Riikka Sakin opastuksella. Kuvassa Krapula v:n 2016 esittelykäynnillä.

Tyko Sallisen Hihhulit-maalauksen rekonstruktio Krapula-talon ateljeessa.

Taiteilijan paletit.

Kuvanveistäjä Terho Sakin pienoisveistoksia, vasemmalla omakuva.

Hangon radan tasoristeys Palvelukeskus Åvikin ja Hyria koulutuksen luona.

Hyria koulutuksen päärakennus Uudenmaankadun loppupäässä. Paikalla olleen Krissin kartanon maille sijoitettiin Suomen ensimmäinen Pienviljelysneuvojaopisto. Opisto toimi Uudenmaan maaseutuopiston nimellä ennen liittymistään Hyria Koulutus Oy:öön. Opetus keskittyy luonnonvara- ja ympäristöalaan.

Hyria koulutuksen rakennuksia.

Hyria koulutuksen opiskelijoita opettajansa vasemmalla puolella. Suostumus kuvattavaksi syntyi helposti.

Hyrian hirsiveistämisen opetuspiste.

Muiden töiden lomassa on lupa leikkiä.

Matka jatkuu. Takana on taajama.

Kurkien etujoukko jo muuttaa.

Pyörälenkkini kääntöpisteessä.

Metsäkauriin komeaa etenemistä.

Haukkojakin näkyi, ja korkeuksissa vanha merikotka! Vasemmalla hiirihaukka, oikealla tuulihaukka.

Heinä on korjattu. Ei ole varastoinnin ongelmaa.

Takaisin Hyrian alueelle ja Vantaanjoen syystunnelmiin.

Puusilta Hyrian alueella.

Eksoottinen rohtoraunioyrtti viihtyy Hyrian alueella. Lienee jo Krissin kartanon peruja?

Lehmiä Hyrian pellolla. Koulutuksen jatkuessa entisellään, myös lehmät pysyvät.

Lehmät pyörääni vartioivat. Kun jätin pyöräni nojalle, ei lehmiä ollut lähellä?

Hyvinkään kaupungin yhden pyöräilyreitin opasvihkosen kansi.

Read Full Post »

Ehtiikö eläkkeellä?

Mustarastas nokki touhukkaana ravinnonhippuja lumen ja jään peittämästä takapihamme kovasta maasta. Jotakin vatsantäytettä lintu kyllä löysi, mutta kevättalven sään kylmeneminen teki ravinnonhankinnasta tiukkaa vääntöä. Samaan aikaan kaupungin ulkopuolisilla pelloilla ja niityillä sinnittelivät joutsenet, hanhet, kiurut ja töyhtöhyypät. Eivät ne yläviitosia keskenään kylmässä lyöneet, mutta ne selviäisivät lievästä takatalvesta. Sään uudelleen lämmetessä peltojen yllä kuuluisi taas kiurun vahva liverrys, ja töyhtöhyyppä jatkaisi syöksyilyjään päästäen samalla kimeitä vihellyksiään. Pekka Pouta oli pari päivää sitten ennustanut uutta paksua lumipeitettä jopa Etelä-Suomeen – ainakaan sunnuntaille ei ennuste vielä toteutunut.

Väittävät, että eläkkeelle jääminen se vasta kiireisenä pitää. En tuntenut minkäänlaista kiirettä, kun paistelin makkaroita hyvän ystäväni Viken kanssa Nukarinkosken laavulla runsas viikko sitten. Olimme kiertäneet kosken ympärille tehdyn lyhyehkön luontoreitin ja lenkin päätteeksi nautimme retkieväitä harvinaisen lämpimässä kevättalven säässä. Paitsi että taistelemme ottelupallosta kerran viikossa Hyvinkään Torikadun tenniskeskuksessa, aiomme ottaa uudelleen ohjelmaamme metsissä samoilun ja ties mitä kaikkea. Juuri eläkkeelle siirtynyt Ranuan mies on armoton soilla ja ryteiköissä tarpoja, marjastajakin, mutta on hyvä, että mukana on tällainen vähän maltillisempi kaupunkilaismies. Hanko-Mäntsälän tien maisemissa ystäväni jo takavuosina putosi karttalehdeltä, mutta onneksi porukalla löysimme Viken ennen pimeää. Yhdessä on nuorempina koluttu Hyvinkään Usmin korpimetsät ja diplomityönä kiersimme eräänä sateisena syyspäivänä Kytäjän Suolijärven. Seuraava sovittu keikka meneekin vaihteeksi kulttuuriympäristöön, panemme vähän fiinimpää päälle ja katsastamme UKK:n Tamminiemen museokodin. Uusi kierros Tamminiemeen tehdään vaimon kanssa – uusintoja saa tulla, olihan niitä myös Urkilla.

Eläkkeellä ehtii, kun haluaa ja panee asiat tärkeysjärjestykseen. Vaikka luontoihmiseksi tunnustaudun, en ole vonkaamassa Kymenlaaksoon arktikaa seuraamaan tai ottamaan vastaan ensimmäisiä muuttolintuja Utön saarelle. En voi kieltää, etteikö mieli tekisi, edes kerran elämässä. Toisaalta asuinpaikkaa ympäröivä luonto, jopa oman talon pihapiiri, voi olla luontoelämyksiä ja yllätyksiä täynnä. Kevään yllätyksen järjesti maakotka, jonka lentoa sain pitkään tarkkailla vain parin kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Aikaa on jäätävä myös lapsillemme ja lastenlapsille. Pitkästä aikaa kotiamme asuttivat muutaman päivän ajan tyttäremme J-lapset. Isoäidin pannari oli kova sana; ainoa kärhämä pilttien kesken tuli viimeisen pannaripalasen hallintaoikeudesta. Kaikki meni muuten hienosti ja yllättäen J-pojallakin oli nyt läksyjä! Mutta mikä on kouluissa kansanperinteen tila? Kun kyselimme J-tytöltä, kuinka menee lorun “Kuu kiurusta kesään, puolikuuta …” loppuosa, saimme huomata, että koko tarina oli tytölle aivan outo! Nyt tuli tytöllekin läksyä ja opeteltavaa – isovanhemmilta. Parahiksi lorun seuraavaa lintua Suomeen jo odotellaankin.

Kytäjoen tulvapelto

Vikke pohtii kuvakulmia

Nukarinkosken putous

Vikke säätää

Koskilenkin pitkospuut

Nukarinkoski ennen putousta

Luonnon lasilintuja

Kaverukset nuotiolla

Edellisen retkeilijän aterimet

Vantaanjoki, Kittelä

Mahtuuko joukkoon?

Hanhiaura

Hanhenmarssi

Pikkuvarpunen

Kevätsiivousta mökillä

Vaimon kahvitauko

Jään peittämä Heinijärvi, Tammela

J-poika

J-tyttö

Read Full Post »

Kevään koskia ja suuri virta

Helmikuun puolivälissä näytti, että kevät tulee ryminällä ja aikaisemmin kuin vuosiin. Kalevalanpäivänä säänkuva normalisoitui – harmaat talvipäivät tulivat takaisin ja lämpötilakin asettui lähelle tavanomaisia lukemia. Ei olisi kannattunut vielä nuolaista. No nyt sai kyllä nuolaista, mutta vain nenänkärjestä tippuvia vesipisaroita, ainakin jos kiipesi Ridasjärven tuuliseen lintutorniin muuttolintuja kiikaroimaan. En oikein ole lintutornityyppiä. Tykkään liikkua luonnossa, kiireettä kuitenkin: nousta edessä olevan kumpareen laelle tai laskeutua joenpartaalle ja tehdä kulkiessani havaintoja, jos niitä on näkökenttääni tullakseen. Onhan niitä jo tullutkin. Viime sunnuntaina saattelin Vantaanjoen Kittelän sulaan kolme äänekästä laulujoutsenta ja ensimmäiset telkät kävin katsastamassa Rantakulman virtapaikalla. Telkkäkoiras pyöri villisti ympyrää, sylki nokastaan korkeita vesikaaria ja päästeli hullunkurisia, kimeitä soidinääniään. Siirryin vaivihkaa pois ladonkulman tähystyspaikalta ja jätin pariskunnan jatkamaan häämenojaan. Tuskin minua huomasivatkaan.

Joissa on nyt vettä runsaasti. Luonnossaliikkujan kannattaisi suunnistaa koskipaikoille, ihastelemaan veden voimaa ja kuulemaan mahtavaa pauhua. Vantaanjoen yläjuoksulla, lähellä kotiamme, on kaksi hienoa koskipaikkaa: Nurmijärven Nukarinkoski ja Myllykoski. Vuosia sitten, pääsiäisen aikoihin oli blogimiehen käydä kalpaten Nukarinkosken reunamilla. Ajattelin kuvata koskea kiveltä, joka oli kuohuissa noin metrin verran rannasta. Kuvaajalle kävi hölmösti. Liukastuin, molskahdin koskeen, satutin vähän rannettani ja tärvelin uuden kamerani. En ole koskaan saanut minkäänlaista vakuutuskorvausta, en nytkään, mutta tärkeintä oli, että henkiriepu säästyi. Tämän kevään vedenvirtauksella olisi kuvaajalle käynyt huonosti. Kosken partaalla huomaan muistelevani isänäitiäni, joka viimeisillä vuosillaan joutui pois kodistaan kunnalliseen vanhainkotiin. Hän ei viihtynyt uudessa asuinpaikassaan ollenkaan. Aina sukulaistapaamistemme lopuksi hän melkein purskahti itkuun ja huudahti: “Leppäselle laualle ja myötävirtaan!” Muuta ratkaisua ei mummoni omasta mielestään surkeassa tilanteessaan nähnyt. Kosket ja virrat vetävät sukumme väkeä puoleensa.

Virtojen yli on tapana rakentaa siltoja. Blogikirjoittajakin ryhtyy nyt sillanrakentajaksi – oman siltani nimi on aasinsilta. Aion liittää kirjoituksen loppuun musiikkiosion! On se mahdollista, jos musiikintekijän nimi on Olavi Virta. Ei Koski, mutta Virta! Siinä tärkein peruste, mutta muitakin on. Kuuntelin sattumoisin koskikierroksillani autoradiosta Olavi Virran laulua ja se todella iski. Kappale oli yksi tunnetuimmista, ”Vihreät niityt”.  Samalla kuulin, että Olavi Virran syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Pikainen tsekkaus onko kaupunkimme kirjastosta saatavana mestarin elämäkertaa, tai – kuinka monen kirjoittamana? Niitä löytyi useita ja päädyin lainaamaan Lasse Erolan todella nautittavan teoksen ja juhlapainoksen ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”. Kirja vieläpä löytyi lähikirjastostamme Hakalan kirjastosta. Polleana esittelin kotona lainakirjaa vaimolleni. Sain pian kuulla, että tuolla meidän hyllyssähän se ensimmäinen painos on ollut jo vuodesta 2005. Lupasin vaimolleni tutustua lähiluonnon lisäksi vastedes myös omaan kotiimme.

Vantaanjoki, Kittelä, Hyvinkää

Ridasjärven lintutorni, Hyvinkää

Sinisorsat

Nukarinkoski, Nukari, Nurmijärvi

Isä ja lapset kosken äärellä

Nukarinkoski 02

Telkkäpariskunta, Vantaanjoki, Rantakulma

Laulujoutsenet, Kytäjoen tulva-alue

Takiaiset

Kaanaanjoen koski, Hirvihaara, Mäntsälä

Peltomaisema, maaliskuu

Porvoonjoen Naarkoski, Pukkila

Kuohut

Porvoonjokilaaksoa, Pukkila

Hyvinkään pääkirjasto 01

Hyvinkään pääkirjasto 02

Hyvinkään Hakalan kirjaston sisäänkäynti

Lasse Erolan elämäkertateos ”Olavi Virta ja hänen maailmansa”

Read Full Post »

Loppiaisena

Vihdoinkin loppiainen. On viimein aikaa levätä ja toipua joulusta sekä uudesta vuodesta. Juhlavalmistelujen lisäksi palkkatyötä riitti kaikille arkipäiville – haaveilemani joululoma jäi yritykseksi. Vaimoni ei päässyt yhtään helpommalla, päinvastoin. Nautimme vielä hetken talomme joulun tunnelmasta ja hiljaisuudesta; kuusi on yhä paikoillaan, kuusenkynttilät valaisevat hämärää nurkkaa, joulukukat levittävät huoneeseen tuttua tuoksuaan. Pala lahjapaketin nauhaa pilkottaa vielä sohvan alta. Muistelemme kaikkia jouluvieraitamme ja yhdessä vietettyä mukavaa aikaa. Ulkona on jo täysin pimeää, on hyvä hetki käydä pitkäkseen ja ottaa kirja käteen.

Pukki (pukit) oli taas kerran osannut valita mieluisia kirjalahjoja. Tuli dekkaria ja tuli tietokirjaa. Kotikirjastoomme tuli myös hyvä jatkumo Helsinki-aiheisia kirjoja. Viime loppiaisena kiertelin kirjailijoiden kapakoissa (”Kirjailijoiden Helsinki”), mutta nyt pääsin Helsinki-kaipuutani lievittämään Helsingin kahviloihin kirjassa ”Kahvintuoksuinen Helsinki, Historiaa ja tarinoita kahviloista”. Jossakin Cafe Jugendin kohdalla päätin pitää tauon makeasta ja siirryin saaristolaisten seuraan Finlandia-palkitun Ulla-Lena Lundbergin kuljettamana lainakirjassa ”Jää”, jonka olin aloittanut jo ennen joulua. Upeaa kerrontaa, palkintonsa ansainnut. Itselleni ei tuota mitään ongelmaa lukea samanaikaisesti useaa kirjaa – niinpä sain vapaillani päätökseen myös Markku Saihan hienon kuvakirjan ”Itämeren rannoilla”. Tai oikeastaan – eihän hyvää kirjaa koskaan saa ”päätökseen”: sellaisen kirjan tunnelmiin palataan uudelleen. Saariston väen ja tyrskyissä heittelehtivien kalastajien ankarien vaiheiden uuvuttamana oli helpotus tulla takaisin kahvintuoksuiseen pääkaupunkiin: Hakasalmen huvilan kahvilassa oli tarjolla tattarista valmistettuja karjalanpiirakoita ja päälle päätteeksi Ellen Svinhufvud -kakkua.

Pian alkaa taas arkinen aherrus. Pyhien aikana talon joulukoristeet riisutaan, kyntteliköt sammutetaan ja nostetaan komeron ylähyllylle, kuusi puretaan ja keittiön ruokapöydän jatkolevy käännetään omalle paikalleen. Vuodenvaihteen juhlien aika on ohi. Minkäläinen on maailma ja Suomi vuonna 2014? Jatkuuko lauha sää yhä vain? Hiihdetäänkö Joutsassa juhannushiihdot? Nouseeko eläkeikä 85 vuoteen tai kielletäänkö vanheneminen kokonaan? Pakkoliitetäänkö kuntasi Artjärveen, vai jääkö maahamme vain kolme suurkuntaa? Ja mihin nousee uusi kunnallisvero? Ei! En halua kuulla enempää! Otimme takaisin ylähyllylle laitetun punaisen perinnekynttelikön oikeilla kynttilöillä, sytytimme kynttilät ja sammutimme sähkövalot, ripustimme takaisin himmelikoristeet ja keitimme vahvat riisipuurot. Olimme valmiit uuteen vuoteen ja uuteen aikakauteen.

Vielä joulun tunnelmissa. Johanneksen kirkko joulun alla.

Joulupuu

Joulun tähdet

Tontut vielä valvovat

Lahjakirja ”Kahvintuoksuinen Helsinki”

Vantaanjoki loppiaisena 2014, Kittelä

Koiratuttavuus Kittelässä

Nukarinkoski 1, loppiainen 2014

Nukarinkoski 2, loppiainen 2014

Nukarinkoski 3

Nukarinkoski 5

Nukarinkoski 6

Valokuvaajatuttavuus Timo Rasimus

Read Full Post »

Maaliskuinen Vantaanjoki

Viikon viimeisen työpäivän jälkeen ennen kotiin menoa päätin pistäytyä Kittelän sillalla katsomassa Vantaanjokea. Arvelin, etten mitään erityistä näkisi, en ainakaan keväisen tulvivaa Vantaanjokea. Ja arvasin oikein; Kittelän sillan pohjoispuolella Vantaanjoki nukkui täyttä talviuntaan, heti sillan eteläpuolella oli kuitenkin vapaata, aika vuolaastikin virtaavaa vettä. Tänä vuonna kevät tulisi tavallista myöhempään, yöpakkaset olivat yhä samoissa lukemissa kuin Espanjan Aurinkorannikon päivälämpötilat. Lintubongareilla (ja myös -harrastajilla) oli tuskan päivät – ei edes pulmusparvia voinut nähdä peltojen yllä kaartelemassa ruokapaikkaa hakien, kuten usein tähän aikaan vuodesta. Pellot olivat vielä paksun hangen peitossa.

Viikko sitten olin käynyt kävelemässä Palkkisillantiellä kohti Keihäsjokea, joka on yksi, melko suuri Kytäjokeen laskeva joki ja sitä kautta myös Vantaanjoen vesistöön kuuluva haara. Vain jäniksenjäljet elävoittivät myöhemmin keväällä tulvivan Keihäsjoen jäistä ja lumista kantta. Ei sulapaikkaa edes sillan alapuolella. Lähes yhtä tukossa oli Vantaanjoki Vaiveron Myllytilan paikkeilla. Entisen myllyn kohdalla oli sentään virta vapaana, mutta virtauksen määrä oli hyvin vaatimatonta. Joku toinen, ehkä myöskin luontoharrastaja, oli tehnyt valmiin jotoksen joen ylittävälle puiselle sillalle. Luonto oli hiljainen; kevät- ja luontoihmisen oli nyt vain tyytyminen lehteilemään luontokirjoja, puhdistelemaan kiikarin linssejä ja odottamaan pakkasten väistymistä. Kyllä ne kiurutkin vielä lentelisivät ja livertelisivät lumesta vapautuvien sänkipeltojen yllä!

Vantaanjoki tuo mieleeni monia muistoja. Nuorempana asuin Helsingissä Vanhankaupunginlahden tuntumassa ja Vanhankaupunginkoski – Vantaan määränpää –  oli usein nähtävä keväisin. Kosken putousta jaksoi katsella loputtomiin. Kerran 1960-luvun lopulla tein koskelle retken opiskelukavereitteni kanssa. Reissukavereitani olivat Lasse Lindroos ja Timo Laukkonen sekä veljeni Esa. Poikaporukallamme oli tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä sunnuntaisin, kun halusimme tuulettua tiiviiden opiskelujen ja ehkä myös opiskeluillanviettojen jälkeen. Yksi niistä retkistä vei keväiselle Vanhankaupunginkoskelle Viikin peltojen kautta. Vantaanjoen alkulähteiltä tulee toinen kaukainen muistikuva. Vantaanjoki alkaa Erkylänjärvestä Hausjärveltä. Erkylänjärven maisemissa järjestettiin 1970-luvun lopun vuosina erittäin suosittu taidetapahtuma Erkylän Ometta (1976–1983). Vanhempani olivat kerran nuoren perheeni vieraina Ometan käynnillämme. Omettaa ei enää ole – eikä myöskään nuoruudenystäviäni Lassea ja Timoa.

Pääsiäiseen on aikaa kaksi viikkoa. Olisiko kevät jo silloin lähes aikataulussaan ja yöpakkaset väistyneet, pihat olisivat yhtä kuravelliä ja krookukset työntyisivät varovasti hangesta? Pääsisinkö kyläilevien lastenlastemme kanssa silloin katsomaan tulvivaa Vantaanjokea? Niin, yksin en taida päästä koskireissuille, en ainakaan Nukarinkoskelle – sehän oli viedä blogikirjoittajan mennessään, kirjaimellisesti, pudottuani viime keväänä jäiseltä kiveltä kosken pyörteisiin. Mutta jos pienten siivellä pääsisin taas kokemaan keväisen kosken pauhun ja veden myllerryksen? Ja onhan Vantaassa muitakin koskia kuin Nukarinkoski. Olen jo rastittanut karttaan sekä Nurmijärven Myllykosken että Vantaan Vantaankosken. Myllykoskihan olisi tuossa ihan lähellä. Laitetaanko reppu jo kuntoon?

Talvinen Vantaanjoki, Kittelä Hyvinkäänkylä

Vantaanjoki, Kittelän sillan eteläpuoli

Vaiveron Myllytilan päärakennus

Uinuva Vantaanjoki Vaiveron Myllytilan lähellä

Kytäjoen alku Kytäjärven padon luona

Täysi talvi Kytäjärven rantamilla

Kytäjän kirkko

Tila ja rankakasa Palkkisillantiellä

Koskikara Vantaanjoen sulassa Rantakulmalla

Ent. Hyvinkään Maatalousopisto Hyvinkäänkylässä Vantaanjoen tuntumassa (nyk. Hyria)

Kaverukset matkalla Vanhankaupunginkoskelle v. 1967 (kirjoittaja vasemmalla)

Kaverukset matkalla, veljeni Esa oikealla

Read Full Post »

Uutta lunta ja uunipuuroa

Kittelän tilan kohdalla Vantaanjoki virtasi vielä vapaana kiristyneestä pakkasesta huolimatta. Lauantainen kävelylenkkini vei vaihteeksi Hyvinkäänkylän pelto-, joki- ja kulttuurimaisemiin. Lenkkini varrelle osui Hyvinkään seudun vanhin rakennus, Ali-Anttilan keltainen puurakennus Hyvinkäänkylän koulun tuntumassa. Tällä alueella on ollut asutusta jo 1500-luvulla, ja kestikievarikin Helsingin ja Hämeenlinnan väliä matkaavien tarpeisiin. Uutta lunta oli satanut viime päivinä reippaasti – maisemat alkoivat muotoutua talvisiksi valkean lumen verhoamina.

Vantaanjoki, joka virtaa usean Etelä-Suomen kunnan läpi, sai kirjoittajan pohtimaan tulevia kuntaliitoksia. Julkisuuteen on jo tullut valmistelevan työryhmän uusia kuntakarttamalleja. Tätä asiaa ei saa toteuttaa kovalla kiireellä vaan maltilla ja harkinnalla. Tuskin uudet kuntarajat eteläisen Suomen kuntalaisten asioita kovasti muuttavat, mutta pienten ja syrjäisten kuntien tilannetta on tarkasteltava huolellisesti. Kuntauudistuksella haetaan, totta kai, säästöjä, mutta onko mieltä yhdistää melko isojen väestöpohjien toimivia kuntia kuten esimerkiksi Hyvinkää ja Riihimäki? Eihän Hyvinkäällä sitä paitsi koskaan opita sanomaan ”nääs”!

Lauantai-iltana kävimme vaimoni siskonmiehen syntymäpäivillä. Tarjottava maittoi ja oli kiva turista niin pienten kuin isompien kyläilijöiden ja isäntäväen kanssa. Visiitistä jäi hyvä maku. On hienoa, kun ympärillä on ystäviä, joita myös säännöllisesti tapaa. Siinä olisi ainesta pysyväksi uuden vuoden lupaukseksi ihan kaikille suomalaisille. Sunnuntaiaamuna huomasin tekeväni ohraista uunipuuroa, jollaista en ole koskaan ennen laittanut. Olen pariskunnan aamuvirkku, mutten mikään ruuanlaittaja. Meidän perheessämme on jo sellainen. Mutta siinäpä ikioma uuden vuoden lupaukseni – puuroa sunnuntaiaamuihin! Myös maukkaat tattari- ja hirssipuurot ohjelmaan, kuten takavuosina. Vaimoni mielestä tärkein uuden vuoden lupaukseni tulisi olla se, että malttaisin nukkua riittävästi. Ihan hyvä, terveellistä kyllä. Mutta miten ihmeessä saisimme silloin aamupöytään maittavat uunipuurot – paistoaikaa sentään 2,5 tuntia. Sanoiko joku karppaus? Mitäs se taas olikaan …

Vantaanjoki no.1, Hyvinkäänkylä

Vantaanjoki no.2, Hyvinkäänkylä

Kittelä, Hyvinkäänkylä

Ali-Anttilan talo, Hyvinkäänkylä

Hyvinkäänkylän vanhoja rakennuksia

Peltomaisema, Hyvinkäänkylä

Uunipuuro

Read Full Post »

Kuka vei kevättulvat?

Vielä pari viikkoa sitten peltoja ja metsiä peitti paksu lumikerros. Kun lämpöaalto viimein saapuisi, olisi sulamisvesiä kaikkialla – ennustettiin mahtavia kevättulvia. Mutta kuinka kävikään? Vaivihkaa sää hieman lämpeni, yöpakkaset harvenivat ja päiväsaikaan saatiin sadetta. Aukeiden lumet hävisivät uskomattoman nopeasti – kuin ilmaan. Niin juuri tapahtui: suuri osa lumesta hävisi haihtumalla, aivan kuin fysiikan tunneilla ja kirjoissa opetetaan. Nyt oli toimittava, jos vielä mieli ihailla eteläisen Suomen tulvakevättä ja peltolämpäreiden vilkasta elämää.

Torstaina 7.4. kävin ihailemassa tulvivaa Vantaanjokea Hyvinkäänkylän Kittelän sillalta. Vettä satoi reippaasti, oli tuulista ja koleaa, mutta kotoinen ”Mississippimme” näytti juuri niin mahtavalta kuin odotinkin. Kymmenkunta joutsenta odotti joella suotuisia säitä, joiden myötä edetä paremmille pesimäalueille.

Lauantaina 8.4. suuntasin jo aamuvarhaisella Kytäjän pelloille.  Tuuli kävi kylmästi pohjoisesta, mutta yhtä kaikki muutama sinnikäs kottarainen, kiuru ja sepelkyyhky oli liikkeellä kohti pohjoista.  Kävin välillä työpaikalla tekemässä 7 tunnin työrupeaman, mutta vielä piti käydä kurkkaamaasa peltojen uudet tulijat ennen kuin pääsin kotiin viettämään lauantai-iltaa. ”Tulvajärven” joutsenpariskunta päästi kiikaroijan melko lähelle. Kun linnulla on kokoa, on myös itseluottamusta. Punarintoja lenteli ojien kuusikoissa blogikirjoittajan iloksi. Tuulihaukka oli metsästämässä sänkipellon yllä. Kaikki oli siis niin kuin pitikin.

Viime vuonna näillä samoilla tulvapelloilla näin elämäni ensimmäiset suokukot. Satuin oikealla hetkellä oikeaan paikkaan ja sain pitkään ihailla röyhelökauluksisen koiraan kukkoilua lajinsa naaraiden keskellä. Tänä vuonna joku vei runsaimmat tulvat ja sen mukana kahlaajat ja puolisukeltajat. Nyt on jokavuotinen uusi laji lödettävä suomalaisesta perusbiotoopista – pusikosta, hakkuuaukean reunalta!

Kittelän hevoset

Tulviva Vantaanjoki sadepäivänä

Tolppien tanssi, Kytäjä

Joutsenbaletti

Read Full Post »