Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘Käpylä’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Mainokset

Read Full Post »

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Fonzie 01

Harakankellot

Harakankellot

Niittykirvinen

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Ohdakkeet

Fonzie 02

Fonzie 02

Pajulinnut

Pajulinnut

Mesiangervot

Mesiangervot

Rantasipi

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon. Vene Ridasjärven rannalla

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, hyvinkää

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »

Tapasin isänisääni Petter Wilhelmiä useita kertoja hänen elinaikanaan. Isoisäni varhaisen kuoleman takia en muutaman vuoden ikäisenä ehtinyt saada hänestä elävää ja kestävää muistikuvaa. Hän kuoli 61-vuotiaana Marian sairaalassa Helsingissä melko tavallisen leikkauksen jälkikomplikaatioihin. Kuka siis olit Petter Wilhelm? Haluaisin tietää sinusta muutakin kuin, että olit ilmeisen arvostettu kirjansitoja, joka toit perheesi Savonlinnan ja Sortavalan kautta Helsinkiin. Ensin asuitte Vallilassa Fleminginkadulla (”Flemarilla”) ahtaissa tiloissa esikoisenne (isäni) kanssa, mutta vähän myöhemmin omassa paritalon puolikkaassanne Käpylän Marjatantiellä. Olit silloin Valtioneuvoston palkkalistoilla ja kutsusi viimeiseen työpaikkaasi oli allekirjoittanut itse tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Keitä ja minkälaisia olivat sinun vanhempasi ja isovanhempasi? Sekin kiinnostaisi.

Isänisäni Petter Wilhelm (2. vasemmalta), v:n 1910 paikkeilla

Päätimme vaimoni kanssa aloittaa sukujemme tutkimisen niin, että molempien puolelta ainakin isoisovanhempamme (yhteensä siis 16 henkilöä) olisivat jotenkin “selvitettyjä”: missä he syntyivät ja elivät, kenen kanssa avioituivat ja millaisen perheen perustivat  – ja milloin he kuolivat. Numerotietouden lisäksi olisi tietenkin hienoa saada selville jotakin henkilökohtaista jokaisesta tutkittavasta. Ei mahdoton tehtävä, mutta ei aivan helppokaan. Kummankin puolelta on suvusta tallessa vaihtelevasti dokumentteja tai mieliin jääneitä, kerrottuja asioita – toisista paljon, toisista ei juuri mitään. Vaimoni ja omien vanhempieni jäljiltä vain isästäni on tallessa lapsuuden ja nuoruuden aikaisia valokuvia. Liian vähän kyselimme esivanhemmistamme silloin, kun kertojia olisi vielä ollut.

Suvun vanhoja dokumentteja

Palanen isänäitini työtodistusta

Eilen illalla selasin taas kertaalleen – nyt paljon tarkemmin – isäni tallettamia ja minulle annettuja sukumme vanhoja koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Flunssainen oloni kohentui huomattavasti, kun aloin selailla erästä pientä kirjasta ja päädyin sivulle 12. Äitini ”Koululaisen muistikirjasta” (toim. Yrjö Karilas, 1934–35) löysin tärkeän äitini sukuun liittyvän tiedon: sivulla 12 oli nuoren tytön käsialalla upeasti kirjattu äitini vanhempien ja heidän vanhempiensa täydelliset nimet sekä syntymäpaikat –  ja vieläpä vaimojen tyttönimet. Jos liikkuisimme dekkarimaailmassa, tätä löytöä voisi tutkija kutsua läpimurroksi!

Äitini kansakoulunaikainen muistikirja (toim. Yrjö Karilas)

Tiedämme jo hieman, mitä mahdollisuuksia on tutkia sukua netin kautta. Hyvällä onnella ja sitkeydellä voi sukututkimuksessa päästä eteenpäin käyttämällä Suomen Sukutukimusseuran HisKi-hakuohjelmaa  tai tutkimalla Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen digitoituja kirkonkirjoja  tai arkistolaitoksen digitaaliarkistoa . Myös antamalla erilaisia hakusanoja netin yleisiin hakuohjelmiin, kuten Googleen, voi päästä sukuhaaroissa eteenpäin. Näin tapahtuikin isänäitini kohdalla. Annoin Googleen hakusanaksi Bertta Teittinen (os.), ja kävipäs melkoinen tuuri – Bertta löytyi yhtenä nimenä laajasta Hiismäen Ruuskasten sukuselvityksestä! Isoätini oli yksi kymmenestä Wilhelmiina Ruuskasen ja Juho Teodor Teittisen lapsista.

Isänäitini Bertta (vas.) näytelmän promokuvassa, n. vuoden 1910 tienoilla

Olemme vasta sukututkimuksen alkutaipaleella, mutta päivä päivältä tietämyksemme karttuu. Tietokone ja netti eivät varmasti avaa meille kaikkia salaisuuksia – niin hyvään onneen emme usko. Joidenkin henkilöiden kohdalla on saatava lisätietoa viranomaispyynnöillä tai jalkauduttava esivanhepiemme synnyin- ja asuinpaikoille. Kun vaimoni kanssa löysimme Petter Wilhelmin äidin hautapaikan Keikyällä muutama vuosi sitten, oli siinä hetkessä jotakin erityistä, juhlavaa ja harrastakin – paljon konkreettisempaa kuin tehdä vastaavantapainen löytö verkossa. Luulen, että löytöretkeilymme jatkuu ensi kesänä. Taidamme silloin ottaa suunnan Särkisaloon vaimoni isän synnyinmaisemiin. Tankki täyteen, kartat esille ja kamerat lataukseen – täältä tullaan Finby!

Vanhempiemme ja isovanhempiemme kuvia

Read Full Post »