Vanhanaikaisella tavalla

Luulin, ettei flunssa tällä kerralla iskisi. Turha luulo, kyllä se iski blogikirjoittajaankin. Satunnaisten, lyhyiden juttujen rustaaminen ei siis ollut sellainen meriitti, että se olisi antanut immuniteettisuojan virusten ohjaamassa putousnäytelmässä. Ei saanut suojaa viruksilta vaimonikaan, joka flunssaisena urheasti hoiteli perheemme jouluvalmistelut ja viimein jouluaaton tarjoilun. Joulu ei ole vuoden helpoimpia juhlia, vaikka järjestäjät olisivat huippukunnossa. Vilinä ja vilske on nyt ohi. Katselen pukin tuomia lahjakirjoja, joista osa on pinottu makuuhuoneemme nojatuolin päälle. Kasan alta pilkistää vielä pari aiempaa lahjakirjaa ja jokunen pian uusittava tai palautettava kirjaston kirja. Voin nyt uppoutua muistelmiin, lähteä korppien lennättämänä luontoretkelle, jännittää rikosten selvittelyä, lukea arkkitehtien luomuksista tai olla istumassa näkymättömänä jäsenenä HOKin ja Elannon perustamiskokouksissa. Taidanpa tästä lähteä korppien matkaan … tai, jos sittenkin pukeutuisin parhaimpiini ja astuisin vaivihkaa vakavailmeisen osuustoimintaväen joukkoon? Näin tein, mutta kauhea meteli ja sikarinsavu täällä kabinetissa vain on, hyi sentään!

En vaimoni kanssa oikein ehtinyt vielä puhaltaa joulun paineita pois, kun jo saimme pyynnön ottaa pariksi päiväksi hoteisiimme keskimmäisen lastenlapsistamme. Minulle se kävi. Peukku nousi myös vaimoltani. L-poika avaisi mummolakauden 2016 tulemalla vieraaksemme uudenvuoden aattona. Mikäpä siinä. Vauhtia meidän uusiin vuosiin nykyään jo vähän kaivattiinkin. Nythän voisin hankkia pitkästä aikaa muutaman raketin! Aiemmat rakettikokemuksemme eivät tosin olleet olleet kovin rohkaisevia, kun kerran sattui niin, että isäntä asetti raketit lumihankeen väärin päin. Raketit kyllä syttyivät, mutta lentomatka jäi kovin lyhyeksi paksussa lumihangessa. Tällä kerralla onnistuin! No jaa, pari kertaa piti raketteja uudelleen sytytellä. L-pojan kanssa kaikki muu meni hienosti putkeen. Heti perään oli kotiimme tulossa toinen vuoro: nuorimman lapsemme lapset siellä pakkasessa jo kolkuttelivat ulko-ovea. Myös J-lasten kanssa aika riensi, ja pian oli tämäkin lomailu päätöksessään. Kun arkeologit joskus kaivavat tavaraa talomme raunioista, he varmaankin ihmettelevät oranssista muoviammetta. Esikoisemme aloitti siinä plutraamisen v. 1974, mutta yhä vain se on tallella ja nuorimpien lastenlastemme käytössä, kun on kylvyn aika. Siitä ei luovuta!

Eläkepäiviin alkaa jo tulla jotenkin jämäkkä ote. Alku oli kirjoittajalle hankalaa – aikaa oli liikaa, ei ollut päiväjärjestystä ja oli tarpeettomuuden tunnetta. Päivän rytmi aikanaan kuitenkin löytyi ja tekemistä on nykyisin ihan sopivassa suhteessa. Oikeastaan, ei sillä tekemiselläkään ole nyt niin hirveästi väliä. Unet mokomat tahtovat vielä muistuttaa vanhasta ajasta ja monenkirjavasta työelämästä. Viimeisimmässä unessa olin tiedotushommissa isossa yrityksessä. Mikään ei ollut tuttua, mutta minulle oli selvästi jätetty pöydälle hoidettava työ: julisteen uusiminen. En vain tiennyt, missä on työpisteeni ja tietokoneeni … Ja esimiehenikin oli sairaslomalla. Lisätietoja saisin kuulemma Katri-Helenalta. Hän meni juuri tuosta ovesta, sanoivat sihteerit. Vaimonikin tunnusti aina silloin tällöin täyttävänsä unissaan vuodenvaihteen verottajalomakkeita. Emme ole siis ihan vielä kuivilla ja täysin valmiita eläkekerholaisia.

Moni asia hoituu, päättyy tai alkaa vanhanaikaisella tavalla. Niin alkoi tämäkin vuosi vanhanaikaisilla paukkupakkasilla, ja niin päättyi nuorten kiekkoilijoidemme vastustajan rimpuilu vanhanaikaiseen. Vanhoista kannattaa pitää kiinni!

Perheemme joulukuusi mallia 2015

Jouluemo, jouluntekijä, …

Lahjakirjoja ja muitakin

Omia paukkuja, jeee!

Joululoman ensimmäinen vieraamme L-poika

L-pojan kanssa syömässä ulkona

Papu ja Mumppa (L-pojan ottama kuva)

L-pojan kanssa ulkona viimassa vuoden 2016 ensimmäisenä päivänä

Järvi jäätyy vauhdilla

J-lapset kylässä

J-tyttö liukuportaissa

J-tytön kanssa kirjastossa

J-poika

Tammikuinen kalliorinne

Uuden vuoden kiehkurat

Read Full Post »

Joulua odotellen

Meidän perheessämme ei internetyhteys ole aivan elintärkeä – maailma ei kaatuisi, jos nettiyhteys katkeaisi. Ja niinhän siinä sitten joulun alla kävi, kun uhoaa: yhteys meni yllättäen poikki! Samaan aikaan sain Soneralta viestin puhelimeeni, jossa kiiteltiin uuden kaapelimodeemin hankintaa. Sellainen hankinta oli kyllä viikkoja sitten tehty, mutta modeemia ei vain alkanut kuulua. Nopea soitto Soneralle, jossa häslinkiä selvitettiin. Sain puhelimeeni tiedon, että modeemimme olisi postissa (vielä tämän päivän) ja ohessa oli paketin lähetystunnus. Pian oli pakettimme kainalossani ja kiiruhdin kotiin asentamaan uutta modeemia. Ei kun paketin kääreet pois ja elektroniikkaa esille. Ei paketissa mitään modeemia ollut; siellä oli useita, pienempiä paketteja siististi joulupaperiin käärittyinä! Olimme saaneet väärän paketin. Aivan kuin laulussa ”Hajamielinen Joulupukki” (ohessa linkki Annan ja Kirkan versioon).

Uudelleen postiin; ja yli puolen tunnin kuluttua minulle ojennettiin edellistä pienempi, Soneran leimalla varustettu paketti. Nyt laatikossa oli oikeanlaista tavaraa. Jaa-ha, sitten olikin vuorossa systeemin virittäminen toimintakuntoon. Lähetyksen mukana ei ollut sellaista ohjetta, josta olisi ollut apua asentamiseen, eipä tietenkään. Käypä ohje löytyi toisen operaattorin, Elisan sivuilta, jonne pääsin puhelimeni nettiyhteydellä. Sillä lailla! Vaimoni ei tietenkään uskonut, että yhteys oli taas kunnossa. Hän seisoi vieressäni laskunippu kourassaan aikomuksenaan tulla hoitamaan maksuja, eikä oikein uskonut ruudulla vilistäviä kuvia. En tiedä, missä vaiheessa olen menettänyt tekniikan osaajan statukseni, mutta väliäkö sillä, kun asiat hoituvat. Täytyy kyllä myöntää, että vaimoni on aika pätevä vaihtamaan lamppuja tai selvittämään tavallisten sähkölaitteiden toimintahäiriöitä. Tietokoneet on toinen juttu. Sähkölaitteet olenkin antanut täysin vaimoni vastuulle, eikä minulla siinä ole mitään taka-ajatuksia.

Perheemme joulun valmistelu on tiukkaa vääntöä. Itse pääsen vähän helpommalla. En puutu laatikoiden ja muiden jouluruokien valmisteluun; seuraan vain sivusta vaimoni aherrusta, nuuhkin herkullisia tuoksuja ja yritän olla pois jaloista (milloin en ole mattoja tampaamassa tai lavuaarin putkia rassaamassa). Lahjapaketteja valmistamme lapsillemme ja lastenlapsillemme yömyöhään ja yritämme vakuutella, että ensi jouluna tyyli muuttuu. Eihän se tietenkään muutu. Kaikki haluavat, että meillä vanhuksilla kokoonnutaan ja joulua vietetään kuten ennenkin; kaikki väki rivitalomme alakerran ahtaissa neliöissä joulupöydän antimia sulatellen ja lahjakääröjä availlen. Oma tärkein jouluvalmisteluni on kuusen hankinta. Et ehkä usko, mutta sain hankittua joulutaloomme ihan kelpo kuusen (se hyväksyttiin!), ja kuusi on jopa jo paikoillaan olohuoneen nurkassa odottamassa koristelua alkuviikolla. Kun valmistelimme kuusen tuomista sisätiloihin, näin takapihamme lintulaudalla vähän oudompia pikkulintuja. Ne olivat pikkuvarpusia! Jos tavallinen varpunen on taantunut, yleistyykö pikkuvarpunen pelloilta talojen pihoille? Tuleeko siitä uusi jouluntuoja ja uuden joululaulun aihe? Laulun pikkuvarpusesta jouluna olisi hyvin voinut tehdä Sauvo ”Saukki” Puhtila, yli 2500 sanoituksen juuri poismennyt musiikkitaiturimme.

Vaiveron myllytila, Hyvinkää. Joulun alla 2014

Vanhat joulukortit, Pakilakoti, Helsinki

Kylässä Jemina, pikku jouluapuri

Kauppakeskuksessa

Joulupallot

Malmin hautausmaan entinen asemarakennus

Malmin siunauskappelin valoja

Kynttilä

Kuusenhakupäivä valkenee

Pikkuvarpunen ja lyhde

Pikkuvarpusia kotipihalla

Read Full Post »

Jouluvalmisteluja, ensimmäinen luukku

Kas vain, olinkin nukkunut adventtisunnuntaina pitempään kuin tavallisesti, ihan jopa puoli yhdeksään. Kun arkena herää viiden-kuuden maissa, ei unirytmiä niin vain muuteta. Nyt se onnistui. Syynä oli varmaan joulukuun ensimmäisen päivän aamuinen lumisade, joka piti päivän harmaana eikä aamun valonkajoa päässyt makuuhuoneeseen. Tai sitten raukeus tuli lauantai-illan joulukorttien kirjoittamisesta, jossa aikaa kyllä vierähtää ja kirjoittaja väsähtää viimeistään kahdennenkymmenennenseitsemännen kortin paikkeilla. Vain muutamasta kortista puuttui enää tiedot, sitten oli sekin jouluvalmistelu hoidettu. Vaimoni oli tehnyt jo monet kuivat kakut ja osan tortuista. Syrjäsilmällä huomasin, että valmisteilla oleva englantilainen hedelmäkakku sai oikein konjakkiterästyksen – ja kun on oikeassa paikassa oikeaan aikaan voi itsekin päästä terästyksestä osille.

Miltähän näyttää kotikaupunkimme keskusta ensimmäisenä adventtina? Tänään en lähtisi  tarpomaan metsiköihin, vaan ottaisin kohteeksi kaupungin. Hiljaisena sunnuntaiaamuna kotikaupunkia voi kuvata kaikessa rauhassa ja sitä voi katsella kiireettömästi, uusin silmin. Hyvinkään keskustan ilme on viime vuosina muuttunut kovasti uuden kauppakeskuksen ja uusien kerrostalojen myötä. Eikä yhtään huonoon suuntaan. Joulun aikaan huomaan kuitenkin kaipaavani keskusta-alueelta jotakin nostattavaa, jotakin kansainvälistä, jotakin .… Niin juuri – joulutori! Pieniä kojuja ja pieniä punaposkisia myyjiä, lyhtyjä, tuoksuja, hälinää ja naurua. Sitä olen kaivannut! Keksin heti useita paikkoja joulutorille. Paras paikka olisi kirjastoaukio, onhan siellä jo komea joulukuusi. Keski-Euroopan vanhojen kaupunkien tunnelmallisia joulutoreja voisi rakennella myös Rautatiemuseon tai entisen Villatehtaan alueelle. Mutta ei, säästää kai pitää tässäkin asiassa, vakiotorimme saa riittää. Jos kuitenkin Hitsaajat-patsaan tuntumaan muutama koju, joista saisi ainakin kuumaa mehua ja kotiinviemisinä jättisuuren kauralyhteen pihan keltasirkuille?

Adventtisunnuntain illaksi oli ennustettu kovaa tuulta, jopa myrskyä. Iltapäivällä ei tuulista ollut tietoakaan, kun ulkoilutin tyttäremme perheen koiraa Vaiveron myllytilan alueella. Yön aikana satanut lumi näytti sulavan pois, mutta hiljaisessa, valkeassa maisemassa oli kuitenkin aavistus tulevaa joulua. Fonzie-koira käyttäytyi hienosti, vain kerran  pieni näykkäisy kädenselkään, mutta sitä en muistanut pahalla, kun menomatkalla olin saanut takapenkin labbikselta monet pusut. Palautin lenkkikaverini tyhjään taloon, isäntäväki oli lähtenyt ulkoilumme aikana kyläreissulle, kuten oli sovittu. Adventtikalenterini ensimmäinen luukku oli avattu – ja suljettukin, kun laitoin kiinni Fonzien luukun ja jätin koiran omaan aitaukseensa odottamaan muuta perhettä. Itse kiiruhdin kotiimme ottamaan osaa vaimoni jouluvalmisteluihin. Jotakin yllättävää voi mestarikokilta  jäädä yli tälläkin kerralla.

Aamun sini

Kirjastoaukion kuusi

Villatehtaan aluetta

Villatehtaan museon torni

Ikkunakynttilät

Uutta ja vanhaa Hyvinkäätä

Hyvinkään uusi kirkko adventtisunnuntaina

Sunnuntaisirkus, Pirkko Nukarin pronssiveistos

Rautatiemuseo

Rautatiemuseo, Hyvinkää

Rautatiemuseon rakennuksia

Hanko-radan vanha asemarakennus, Rautatiemuseo

Hanko-radan asemarakennus 2

Rautatiemuseon piha-aluetta

Vaiveron myllytilan luontoa

Lenkkikaverina Fonzie

Read Full Post »

Poistuivat arkihuolet

Joulun ja uudenvuoden välipäivinä kaupunki on aamuisin hiljainen. Itselläni taas on töissä meneillään taittotyö, jolle on varattu painoaika tammikuun alkupuolelle. Ei siis yhtään löysää, vaan täysillä eteenpäin! Aivojen ammatillinen lohko taistelee palstojen ja sommittelun parissa kun taas aivojen muisteluosio (missä sitten liekin) pysyttelee vielä joulussa ja sitä edeltäneessä ajassa, joulun odotuksessa.

Jouluaatto ja -pyhät menivät rauhallisesti. Mutta joulun valmistelua oli ollut riittämiin: siivousta ja kodin koristelemista, jouluruokien laittoa, lahjojen hankintaa ja paketointia, kuusi ja sen koristelu, vielä koristekatajaoksatkin kaukaa metsästä … Onneksi päätimme käydä haudoilla jo aatonaattona, muuten olisi voinut jokin paikka pritkahtaa. Ei ihminen kaikkeen repeä – varsinkaan flunssaisena (flunssa tuli kirjoittajalle juuri ennen aattoa). Vaimoni oli taas joulun arkkitehti kaikin tavoin – kiitokset hänelle jaksamisesta. Ei ole aivan helppoa olla jouluemona omalle väelle ja yhdeksälle “vieraalle”.

Aattona väkeä ja hyörinää riitti ja hymy oli herkässä. Kaikki näyttivät viihtyvän, vaikka yhteinen aika jäikin kovin lyhyeksi. Kun vierasväki on lähtenyt, on aikaa itselle ja rauhoittumiselle. Availemme omia pakettejamme, kyselemme “mitä pidät tuosta ja tuosta” ja kerromme ehkä jotakin jonkin tietyn lahjan hankinnasta. Emme osta toisillemme monta lahjaa, mutta lasten ja lastenlapsien ja kaikkien taloon tulijoiden on saatava omat lahjansa myös meiltä. Näin on ollut ja tulee olemaan. Jossakin vaiheessa iltaa kuuntelemme erään, nykyisin aattoiltaamme kuuluvan joululaulun. Ei, se ei ole “Heinillä härkien …” eikä “Jouluyö, juhlayö”, vaan Jari Sillanpään esittämä “Lapsuusjoulut” (sävellys Kassu Halonen, sanat Vexi Salmi). Sillä laululla siirrymme aattoillan raukeudessa ja rauhassa hetkeksi omiin lapsuudenjouluihimme ja omien vanhempiemme muistelemiseen. Kyynel irtoaa viimeistään silloin, kun päästään kohtaan “jotka haudalle nyt vien …”.

Musiikillisesti päättyi myös rauhallisesti edennyt joulupäivämme. Avasimme tv:n sattumoisin juuri, kun Andrea Bocelli aloitteli joulukonserttiaan. Musiikkishow oli upea ja veti mukaansa – sai kaikki arkihuoletkin poistumaan. Studion lavastetakkakin tuntui lämmittävän erästä hyvinkääläistä perhettä tuhansien kilometrien päässä. Pian oli aika vetäytyä nukkumaan, mutta vielä sitä ennen – viedäänpäs läjä pakkauspahveja taloyhtiön pahvikeräykseen, tuonne C-talon päätyyn.

Albergan kartano Espoon Leppävaarassa, lapsuusmaisemissa

Entinen Renton kenkätehdas jouluvalaistuksessaan

Jouluinen rinne Hyvinkään Hakalanmäessä

Kodin kuusi

Lahjat

Read Full Post »