Tuunaillen kohti joulua, luukku 14

Tämän viikonlopun jälkeen enää yksi viikonvaihde ennen joulua. Huh, ja paljon on vielä tekemättä ennen kuin aatto koittaa. Eilinen perjantai oli puuhakas paketointi-ilta – pilteille ja aikuisillekin alkoi valmistua toivottavasti mieluisia joululahjoja. Fonziekin sai pakettiinsa ison koiranluun. Vaatekaapin ylähyllylle piiloon laitettu luu olikin jo syytä paketoida, kun kaapin vaatteemme alkoivat jo haiskahtaa sanonko mille. Pidin vaimoni kanssa keittiötämme pukin pajana ja samalla kuuntelimme ”juutuubista” kaikkea mahdollista joulumusiikkia. Vuosia sitten työmatkalla Pukkilaan kuulin Petran laulamana kappaleen ”Tulkoon joulu” (säv. ja sanat Pekka Simojoki). Upea laulu ja entisen Tiktak-yhtyeen solistin herkkä tulkinta! Myös eilen lahjapaketin naruja kähertäessämme kappale säväytti. Kuka oli kappaleen sovittaja, sitä tietoa en löytänyt. Voin kuvitella tästä melodiasta monia ja toisistaan poikkeavia sovituksia, myös puhtaasti instrumenttikappaleita joulun tunnelmaa nostamaan.

Pian edessä oleva ja kontolleni annettu tärkeä joulutehtävä on kuusen haku. Se on stressin paikka, ei käy kieltäminen. Vaimoni toiveena on saada kotiimme kapea latvakuusi tai joka tapauksessa kapea ja säännöllinen puu. Hän varmaan muistelee aikoja, kun nuorempana hain lähimetsän kaadetuista ja sinne unohdetuista puista vankkaoksaisen latvakuusen. Eivät ne kuuset täydellisiä olleet, mutta vuosien saatossa alkavat siltä tuntua. Viime vuosina olen pitänyt perinteenä hankkia joulupuu samalta, Sebastian Lindholmin näköiseltä kuusenmyyjältä lähikauppamme parkkipaikalta. Rantakulman metsien luonnonkuusi on lopulta aina kelvannut ja saanut koristeltuna jopa ihailevia katseita. Mutta usein joulupuumme on vaatinut tuunaamista: nuo oksat lyhemmiksi, ja vielä vähän tuoltakin; ja käännetäänpäs kuusi sittenkin noin päin. Kuinkahan käy tänä vuonna? Oksasakset on jo esillä – poraa tuskin tarvitaan.

Tänä vuonna näyttää tulevan lumeton joulu Etelä-Suomeen. Siltä alkaa vaikuttaa. Kukapa ei toivoisi valkeaa lumipeitettä, joka koristelisi jouluiseksi mustan maan. Sitä toivoo myös jokainen valokuvausta harrastava – kun se paras talvikuva ikinä on vielä ottamatta. Olen joulukuussa kierrellyt metsiä ja peltoja kameroineni, mutta aika vaatimattomia talvikuvia on kamerani kennoon piirtynyt hämärän ja lumettoman maan takia. Mutta jos tumma metsä on suomalaiselle tuttuakin tutumpi, onko se sitä myös ranskalaiselle? Mitä jos vähän tuunaan niitä kuvia? Joulukuun alkupuolen kuvissa oli onneksi vähän lunta – Pohjolan valkean joulun illuusiosta on pidettävä kiinni.  Avasin luukun 14 – kamerani muistikortin luukun – siirsin bitit tietokoneeseeni ja ryhdyin puuhaan. Sitä ennen haluan toivottaa kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vierailijoilleni Oikein Hyvää Joulua 2013!

Hyvää joulua!

God Jul!

Häid Jõule!

Fröhliche Weihnachten!

Joyeux Noël!

Feliz Navidad!

Merry Christmas!

Read Full Post »

Kuusenkynttiläsotku

Jouluun on aikaa enää viisi viikkoa. Muistilapulle on listattu lukuisia joulun valmisteluasioita, jotka olisi jo tehtävä, tai ainakin pantava aluille. Lahjojakin on hankittava, joten tuumasta toimeen ja ostoskärryn puikkoihin vain kiinni, huvitti tai ei. Nuorempana yritin tehdä joitakin joululahjoa itse. Eräänä jouluna sulkeuduin pariksi, kolmeksi päiväksi kylmään ulkovarastoomme ja taistelin höylättyjen mäntylankkujen kanssa alkeellisilla työkaluilla. Leikkuulautojahan niistä tuli, mutta suksee ei nyt ollut niin kovin suuri.

Lauantaina sai Itäkeskus toimia lahjahankintojemme tukikohtana. Paikka oli meille hyvinkin tuttu, kun vanhempani olivat pitkään asuneet aivan Itäkeskuksen tuntumassa, Puotinharjussa. Väkeä oli liikkeellä yllättävän vähän, joulumusiikki ei vielä soinut ja mahduimme hyvin sekaan puikkelehtimaan.

Muutama kirjalahja oli jo repussani kotiin viemisinä. Päätin vaimoni kanssa pitää pienen paussin ostoskerroksen suositussa  kahvilassa. Vieressämme istui mietteissään kasvoiltaan uurteinen, vanhempi mies, jonka arvelimme olevan lähtöisin jostakin Kaukasuksen suunnalta. Täällä oli väkeä kaikkialta maailmasta. Valitsimme kahvimme seuraksi perunaleivokset. Makea suupala toi mieleeni oppikouluajat Helsingin Kulosaaressa. Koulun lähellä oli ns. Domus-talo, jonka kivijalkamyymälästä käväisimme ruokatunnilla aina silloin tällöin tuota herkkua hakemassa. Tämänkertainen perunaleivos oli erilainen – se ei ollut Domuksen leivoksen veroinen.

Kiirettä piisaa

Sunnuntaille oli muistilappuun kirjattu siivoamista. Itse olen osallistunut kotimme siivoamiseen luvattoman vähän. Nyt osallistuisin enemmän, mutta oli kuitenkin hyvä muistaa Marttojen ohje joulusiivouksesta: kaikkia komeroita ei tarvitse juuri jouluksi siivota, ellei vietä jouluaan komerossa. Otin sunnuntaina verryttelytehtäväksi joulukuusen kynttilävyyhdin siistimisen. Muistin, että jo viime jouluna uusi kuusenkynttiläsarjamme oli mennyt pahasti solmuun – kuin sotkeentunut kalaverkko. Se ei enää suosiolla asettuisi kuusen oksille, ellei vyyhtiä kunnolla selvittäisi. Levitin johto- ja lamppukasan olohuoneen lattialle ja aloitin armottoman ja hitaan selvitystyön. Vähä vähältä johdot suoristuivat ja yhtenäinen, siisti johtosarja oli edessäni. Kuusenkynttiläsotku oli selvitetty!

Mietin kynttiläsarjaa katsellessani, miten erilaista on ihmissuhdesotkujen selvittäminen. Niiden sotkujen selvittäminen voi olla haasteellista – eivät kaikki ratkea olohuoneen lattialla. Parasta olisi ennaltaehkäisy, tietenkin. Mieluummin yksi askel taakse kuin hyökkäävästi eteenpäin. Mieluummin anteeksianto kuin syytös. Mieluummin toisen huomioonotto kuin itsekkyys. Malttia ja harkintaa niin arkeen kuin juhlapyhiin – sieltä se joulukin silloin tulee ja myös onnistuu. Ilman sotkuja.

Kuusenkynttilät

Joulusiivous

Puhdasta tuli

Ulkotuli

Marraskuun lumeton aamu

Read Full Post »

Poistuivat arkihuolet

Joulun ja uudenvuoden välipäivinä kaupunki on aamuisin hiljainen. Itselläni taas on töissä meneillään taittotyö, jolle on varattu painoaika tammikuun alkupuolelle. Ei siis yhtään löysää, vaan täysillä eteenpäin! Aivojen ammatillinen lohko taistelee palstojen ja sommittelun parissa kun taas aivojen muisteluosio (missä sitten liekin) pysyttelee vielä joulussa ja sitä edeltäneessä ajassa, joulun odotuksessa.

Jouluaatto ja -pyhät menivät rauhallisesti. Mutta joulun valmistelua oli ollut riittämiin: siivousta ja kodin koristelemista, jouluruokien laittoa, lahjojen hankintaa ja paketointia, kuusi ja sen koristelu, vielä koristekatajaoksatkin kaukaa metsästä … Onneksi päätimme käydä haudoilla jo aatonaattona, muuten olisi voinut jokin paikka pritkahtaa. Ei ihminen kaikkeen repeä – varsinkaan flunssaisena (flunssa tuli kirjoittajalle juuri ennen aattoa). Vaimoni oli taas joulun arkkitehti kaikin tavoin – kiitokset hänelle jaksamisesta. Ei ole aivan helppoa olla jouluemona omalle väelle ja yhdeksälle “vieraalle”.

Aattona väkeä ja hyörinää riitti ja hymy oli herkässä. Kaikki näyttivät viihtyvän, vaikka yhteinen aika jäikin kovin lyhyeksi. Kun vierasväki on lähtenyt, on aikaa itselle ja rauhoittumiselle. Availemme omia pakettejamme, kyselemme “mitä pidät tuosta ja tuosta” ja kerromme ehkä jotakin jonkin tietyn lahjan hankinnasta. Emme osta toisillemme monta lahjaa, mutta lasten ja lastenlapsien ja kaikkien taloon tulijoiden on saatava omat lahjansa myös meiltä. Näin on ollut ja tulee olemaan. Jossakin vaiheessa iltaa kuuntelemme erään, nykyisin aattoiltaamme kuuluvan joululaulun. Ei, se ei ole “Heinillä härkien …” eikä “Jouluyö, juhlayö”, vaan Jari Sillanpään esittämä “Lapsuusjoulut” (sävellys Kassu Halonen, sanat Vexi Salmi). Sillä laululla siirrymme aattoillan raukeudessa ja rauhassa hetkeksi omiin lapsuudenjouluihimme ja omien vanhempiemme muistelemiseen. Kyynel irtoaa viimeistään silloin, kun päästään kohtaan “jotka haudalle nyt vien …”.

Musiikillisesti päättyi myös rauhallisesti edennyt joulupäivämme. Avasimme tv:n sattumoisin juuri, kun Andrea Bocelli aloitteli joulukonserttiaan. Musiikkishow oli upea ja veti mukaansa – sai kaikki arkihuoletkin poistumaan. Studion lavastetakkakin tuntui lämmittävän erästä hyvinkääläistä perhettä tuhansien kilometrien päässä. Pian oli aika vetäytyä nukkumaan, mutta vielä sitä ennen – viedäänpäs läjä pakkauspahveja taloyhtiön pahvikeräykseen, tuonne C-talon päätyyn.

Albergan kartano Espoon Leppävaarassa, lapsuusmaisemissa

Entinen Renton kenkätehdas jouluvalaistuksessaan

Jouluinen rinne Hyvinkään Hakalanmäessä

Kodin kuusi

Lahjat

Read Full Post »

Lahjapiilo ja muita joulumuistoja

Joulun aikaan ajatukset siirtyvät väistämättä myös lapsuuteen ja lapsuuden jouluihin. Monille vain lapsena koetut joulut ovat niitä oikeita ja parhaita. Itse en ajattele aivan noin – toki myös vanhempana, ja nyt jo isoisänä koetut joulut ovat olleet kokemisen arvoisia ja tunnelmiltaan lämpimiä. Ja näistä nykyisistä jouluista myös muistaa enemmän kuin jouluista yli puolivuosisataa sitten.

Varhaisimmat joulumuistoni liittyvät Helsingin Herttoniemeen. Muutimme ”Hertsikaan” Espoon Leppävaarasta, kun olin viiden vuoden ikäinen. Leppävaarasta minulla on vain hajanaisia muistikuvia, mutta yksikään niistä ei liity jouluun. Ei ehkä ihmekään, koska silloiset joulut vietettiin hyvin vaatimattomasti – ehkä kuusi sentään oli saatu hankituksi keikkuvalle puujalalleen. Silloiset, sotavuosien jälkeiset joulut eivät varmaan kovasti eronneet tavallisista arkipäivistä.

Herttoniemi (Länsi-Herttoniemi Vanhankaupungin lahden tuntumassa) oli kasvuympäristöni liki kahdenkymmenen vuoden ajan. Niiltä ajoilta on myös runsaasti joulumuistoja. Usein vietimme osan aatosta isäni vanhempien talossa Käpylässä, jossa Bertta-mummoni lisäksi asuivat myös Irja-tätini ja hänen poikansa Theo. Kun Käpylän mummon joulupöytä laatikoineen ja muine herkkuineen oli saatu putsatuksi, siirryimme aattoillaksi omaan kotiimme Herttoniemeen. Ykkösen ratikalla Hakaniemeen ja siitä bussilla itään päin. Hakaniemen torilta on minulle piirtynyt muistikuva Hakaniemen hallin takana olevan rakennuksen Oxygenol-valomainoksesta, joka korkeuksistaan valaisi autiota toria luoden omaa joulutunnelmaansa.

Ajat paranivat vähitellen ja kauppojen hyllyt alkoivat täyttyä niin ruoasta, vaatteista kuin leluistakin. Joululahjoihin kului perheiden talouksista jo sievoinen summa. Vähän alle kymmenen vuotiaat pojanvesselit eivät enää pukkeihin uskoneet – uskoivat pikemminkin siihen, että jossakin tässä kodissa täytyy olla lahjapiilo. Oma muistikuvani on kirkas erästä joulua edeltäviltä päiviltä. Olimme veljeni Esan kanssa löytäneet lahjakätkön, mutta se ei meille riittänyt: joitakin lahjoja täytyi kokeilla varmuudeksi etukäteen. Kätköpaikka oli keittiön kylmäkomeron taaimmainen nurkka (jossakin pottusäkin takana) ja houkutus lähempään tutkimukseen nousi ylivoimaiseksi. Muistan, että olisimme onnellisina soitelleet jommankumman lahjahaitaria (leluhaitari) päiviä ennen aattoa pimeän kylmäkomeromme lattialla. Kuinka saimme paketit alkuperäiseen asuun, sitä en tiedä enkä muista. Veljeni ei muistanut koko soittotuokiota, kun pari päivää sitten häneltä asiasta kyselin. Toinen vanhempiemme käyttämä kekseliäs lahjapiilo oli vanha pulsaattoripesukone. Eihän sinne kovin paljon tavaraa mahtunut, mutta olipa taas mukava todeta, että joulu oli tulossa – ja ainakin vanhempani uskovat joulupukkiin.

Herttoniemen kodissa jouluaaton ateria nautittiin usein toisen mummoni, äidinäitini Linnean kanssa. Olihan hän kiinteästi arjessamme mukana valmistaen äitini kanssa perheemme joulua ja jouluruokia. Isäni oli jouluisin vapautunut jouluisä, pois oli työhön sitoutunut, hieman kireähkö tukkuliikkeen apulaisjohtaja. Linnea-mummo sai jouluateriamme jälkeen monia jouluherkkuja kotiinsa vietäväksi. Poskissa hienoinen puna matkasi Linnea-mummomme, luullakseni aika tyytyväisenä, omaan joulunviettoonsa Arkadiankadulle.

Eräs perinne oman nuoren perheeni joulunvietossa Hyvinkäällä oli ”kuusenmetsästys”. Olimme muuttaneet eteläisen Hyvinkään uudelle asuinalueelle Hakalanmäkeen. Alueella, jossa kovasti rakennetaan, on myös puuta maassa kuin sodan jäljiltä. Kun aivan vieressä on kaadettu iso kuusi, asuntolainaa on paljon ja tuloja juuri riittävästi, ei kai kuusen latvuksen ottamista omiin kirjoihin voi suurena syntinä pitää. Niinpä useana vuonna otin tavakseni löytää jostakin läheltä kaadettu kuusi ja sahata latvakuusi omaan käyttöön. Vähitellen tietenkin aloin hankkia kuusemme kunniallisesti esim. Hakalan Torin parkkipaikan kuusenmyyjältä. Joulu ei enää tuntunutkaan joululta, ellen saanut asuntoomme Rantakulman kuusikon puuta tutuksi tulleelta kuusenmyyjältä. Lähes aina Rantakulman joulupuut ovat saaneet vierailtamme kehuja.

Hakalanmäen jouluumme kuului alkuaikoina myös pukin käynti, tietenkin. Pukkina oli joskus eräs naapurimme ja joskus lehden ilmoitussivuilta tilattu pukki tai pukki ja tontturyhmä. Kun lapset kasvoivat, oli pukkiperinteestä vaikea luopua. Niinpä useina vuosina teimme niin, että lähdin tyttäremme Jutan kanssa vähän ”ulkoilemaan” – ja kas kummaa, kun tulimme takaisin, olivat perheen äiti ja Tuomas-poikamme saaneet järjestettyä lahjasäkin ulko-oven eteen. Pukki oli siis käynyt, mutta oli kait ollut vähän kiire, kun ei malttanut tulla sisälle asti.

Viime vuosien jouluina kotimme on ollut ison joukon aatonviettopaikkana. Vaimoni on tehnyt töitä uupumukseen asti joulun pääarkkitehtinä ja jouluherkkujen valmistajana. Lapsemme ja heidän perheensä ovat päässeet valmiisen joulupöytään. Kuusen alle on kerätty kaikkien lahjoja ja kohta on annettu lupa avata paketit. Tekemiemme lahjapakettien piilo ei kodissamme ole kovin erikoinen – se on käytännön sanelemana sauna! Vain saunassa on tilaa riittävästi eivätkä lahjat ole heti näkyvillä. Mietimme, kuinka mahtaa käydä niinä joulunaluspäivinä, kun Jutan lapset ovat meillä hoidossa muutaman päivän ajan. Paljastuuko lahjapiilo? Onko legorakennelma jo valmis ennen lahjan virallista luovutusta? Täytyykin pitää pilttejä silmällä, ettei piilo paljastu. Ettei vain lahjojen etsiminen ja avaaminen etukäteen olisi ihan geeneissä?

Vantaanjoki Rantakulmalla

Joulukuusi koristeltuna

Jouluna Bertta-mummolla 1950-luvun alussa (kirjoittaja poikaryhmän vasemmassa laidassa)

Vanhempieni ja veljeni kanssa jouluna Käpylässä 1950-luvun lopussa

PS. jutun piirroskuvat kuuluvat Picman Oy:n Vinjet-kokoelmaan (kuusimiestä muokattu). Uudemmat valokuvat: Pekka Könönen

Read Full Post »