Pölyä linssissä

Koleahkokin elokuinen viikonloppu voi olla odotettu, kun sen voi viettää omassa kodissaan ja omassa rauhassaan ilman minkäänlaista päiväohjelmaa. Isovanhemmat alkoivat olla uuvuksissa; vientiä ja revitystä oli ollut kuin muinoin Punkalaitumen lavalla. Apuamme oli tarvittu, ja lisäksi kaikki lastenlapset oli käytetty Tammelan mökillämme, viimeisimpänä toiseksi nuorin lapsenlapsemme, jopa ihan luokkakaverinsa kanssa. Nyt oli vedettävä henkeä. Oli sunnuntaiaamu, olin haukannut pienen aamupalan ja katsonut päivälehdistä, onko maailma yhä paikoillaan. Eihän se oikein ollut, eikä rallissakaan tule ykkössijaa, mutta ne eivät olleet syitä, miksi tunsin levottomuutta. Ei tässä mitään huilimaan ruveta, ulos oli lähdettävä, vaikka tämän kesän nopeat säätilan muutokset ja sateettomuus tuntuivat hiljentävän luonnon kokonaan. Ei oikein ollut vielä lintujen muuttoaika, kesän kasviloisto oli enää vain muisto, päiväperhosia näkyi helleviikon jälkeen vain vähän, ja näinköhän petolinnutkaan jaksoivat kaarrella kuivuudesta halkeilevien peltojen yllä?

Olin matkalla taajaman ulkopuolelle vain muutaman kilometrin päähän. Armahdin itseäni lähtemällä matkaan autolla. Päästelin eteenpäin rauhallisesti ja vilkuilin välillä ympärilleni, oltiinhan hiirihaukan maisemissa. Peruutuspeilissä näkyi maasturimersu, jolla oli kiire. Siitä vain ohi ja yli keltaisen viivan, mutta nyt pudotettiin vauhtia nopeasti – edessä oli poliisin ratsia! Kuskit puhallutettiin, tuomio oli nolla, ja matkamme sai jatkua. Jännäsin vähän, olisiko kotona juuri syödystä happamanpuoleisesta omenasta voinut tulla sanomista. Heitin siitä herjaakin, mutta siitä huolimatta sain puhtaat paperit. Olin määränpäässäni ja lähdin taivaltamaan peltoaluetta halkovaa pölyistä hiekkatietä. Nyt näkyi haukkoja! Isompi haukka oli sopivasti hollilla, sain hyvältä etäisyydeltä useita kuvia, mutta en ihan nappisuoritusta. Pölykö oli pilannut kameran automaattitarkennuksen? Kyllä harmitti, koska kuvaamani haukka oli uhanalainen ja tuskin koskaan ennen näkemäni mehiläishaukka! Se oli varmaankin jo muuttamassa etelään ja laskeutuisi pian alemmaksi niittykukilla vielä pörrääviä kimalaisia saalistamaan.

Vielä tsekkaisin joen ympäristön; olisiko siellä pikkulintuja tai muuta säpinää. Alue on tunnettu komeista suohaukoista, jotka myöhemmin syksyllä pitävät jokikanjonia muuttoreittinään. Alue on myös ns. riistanhoitoaluetta, joka tarkoittaa sitä, että haulikkomiehille järjestetään täällä ohjattuja peltopyyjahteja. Nyt pelloilla ei ollut ampujia. Haara- ja räystäspääskyt lentelivät viljapellon yllä ja istahtivat välillä lepäämään sähkölangoille. Useita haukkoja kaarteli korkeuksissa. Näytti siltä, että yksi niistä oli etelään jo tullut piekana? Päivä lämpeni vähitellen kesäiseksi, kuten eilenkin. Täällähän voisi viipyä vaikka kuinka pitkään, mutta kotonakin on tiettävästi jotakin odottamassa myös luontomiehestä – ainakin pölyjen pyyhkimisiä parista huoneesta. Mitä, jos väittäisin tulleeni pölylle ihan allergiseksi näillä kuivilla mailla! Ei, ei taida mennä läpi. Aamupäivän kolmetuntiseni luonnon rauhassa oli hyvinkin virkistävä – saisinko sitä tunnetta vietyä myös kotiin? Pellonreuna oli värikkäistä kukista kirjava; sattumako oli hienot kukat kuivaan maahan kasvattanut? Oranssia kehäkukkaa ja upeaa aitohunajakukkaa! Niistä veisin siipalleni kimpun.

Loppukesän kasvi, pietaryrtti.

Tuulihaukka pesäkolonsa lähellä.

Lekutteleva tuulihaukka

Nokkosperhosia ja muita värikkäitä päiväperhosia näkyi vähän.

Lanttuperhonen

Komea ja pitkään kukkiva ahdekaunokki

Uhanalainen mehiläishaukka

Seittitakiainen

Pikkulepinkäinen, koiras, takiaisella

Harmaahaikara nousi yllättäen korkeuksiin.

Kuivan kesän Kytäjoki

Pihlajanmarjat elokuun alussa.

Haarapääskyn lento on vaivatonta.

Haarapääskyt huilaavat.

Aitohunajakukka

Kehäkukat pellon väriläiskänä.

Read Full Post »

Poutapilviä ja puntarpäitä

Kesä on pian puolessavälissä, ainakin allakan mukaan. Koko vuosi on ollut meidän pienelle ruokakunnallamme yhtä vilskettä, kun isovanhempia on tarvittu avuksi jos ei ihan päivittäin, niin ainakin muutaman kerran viikossa. Mökkimmekin on ollut jo pari kertaa nuorten kesävieraittemme kortteerina. Vanhimman lapsenlapsemme 18-vuotispäiviäkin on vietetty. Yritän tehdä yhteenvetoa vuoden toisesta kvartaalista, kuin yritysjohtaja ikään, koska pelkään, ettei raportin laatimiselle jää muutamaan päivään aikaa – meitä tarvitaan taas! Tyttäremme parivuotias majoittuu luoksemme viideksi päiväksi, kun perheen muu väki lähtee reissuun. Valtakunnan julkkispsykologit varmaan ehdottaisivat nojatuoleistaan, että hei haloo isovanhemmat, teidän tulee olla terveesti itsekkäitä! Koska te itse relaatte? Palatte pian loppuun! No näinhän se on, mutta onko muitakin vaihtoehtoja? Täältä pesee ja linkoaakin, kun vielä pystyy. Tulee vielä aika, kun ei muista lapsiensa eikä lastenlastensa nimiä, ja omissa nimissäkin on tekemistä!

Raportin tekohan lähti hyvin liikkeelle! Eikä yhtään valitustakaan tähän mennessä. Mielelläni kyllä urputtaisin rivitalomme uudesta melkein-naapuristamme, joka laitatti oman etu- ja takapihansa pihasuunnitelmat uusiksi. Kirjoittaminenkin tässä tökkii, kun timanttisaha nostaa ulkona kierroksiaan. Suunnitelmat enteilivät jotakin kohtalaisen suurta, mutta kun sitten puutarhafirma tuli alueellemme parilla työkoneellaan, kymmenillä säkeillä sepeliä ja muurikiviä, yhteinen taka-aitakin purettiin koneiden alta, valkeni lopulta projektin mammuttimaisuus! Ennen (kauan sitten) jokainen värkkäsi itse käsipelillä kohtuullisen kokoisen pationsa, hankki sinne tuoliryhmän ja sen reunoille, luonnonkivien rajaamiin penkkeihin muilta saatuja kukkataimia. Oliko uusi naapuri suivaantunut viereisen asukkaan jättitrampoliiniin ja sen alituiseen vinguttamiseen? Nyt muuria rajaviivalle, saattoi kulkea ajatus! Alan taas ymmärtää omakoti–ihmisiä, jotka haaveilevat kellertävästä unelmastaan valkoisilla nurkkalaudoilla vaikka Nurmijärveltä, keskeltä ei mitään! Oikeasti, oma rivitaloyhtiömme ja sen sijainti, on todella kiva. Ollut jo 41 vuotta. Haikealta tuntuisi täältä mihinkään lähteä. Meillä on jopa pitkälle viety jätteiden lajittelukin. Toimii aika hyvin, paitsi silloin, kun joku kippaa muoviroskiin lavallisen styroksia, tai heittää loisteputket lasiastiaan tai kulahtaneen aurinkovarjonsa metallikeräykseen! 

Panin vauhtia raporttini tekemiseen, mutta ei auttanut, aika loppui kesken. Tyttäremme 2-vuotias oli jo asettunut taloksi. Ensimmäinen yö meni melko hyvin, hienoa! Ja kun sunnuntain sää alkoi näyttää ihan kesäiseltä meteorologien pelotteluista huolimatta, keksin lähteä pikkumiehen kanssa luontoon, oikeammin läheisen hevostallin laajoille aukeille. Harmaa aamu vaihtui lämpimäksi päiväksi; poutapilvet nousivat kohta kirkkaalle taivaalle. Jokivarressa viitakerttunen lauloi yhä, sinisiipiä lennähteli ympärillämme ja mesiangervon tuoksu huumasi kulkijat. Peltotietä oli hyvä kävellä.Tästä pikku kaveristahan saattaisi tulla jonkinlainen kasvitieteilijä, kun niin tottuneesti lähti puntarpään tähkä pieneen kouraan lähemmin tutkittavaksi? Myöhemmin sunnuntaina olin tyttäremme J-tytön kanssa lomalaisten koiranulkoiluttajana. Lenkkimme vei Kytäjärven maapadolle, ja kurkkasimme myös salaperäisiin, rapistuneisiin kartanorakennuksiin. Kysyin nuorelta seuralaiseltani, kuuleeko hän heinäsirkan siritystä? Sanoi kyllä kuulevansa. Kuinka on isoisän laita? Nyt tuli paha paikka. Kuulen siritystä, mutta taidanpa kuulla sitä kaiken aikaa! Kuulen siis kesän ääniä myös talvella, lohduttauduin – ja nappasin kukkaniityltä suuhuni makoisan ahomansikan, juuri kun tummat pilvet häivyttivät poutapilvet, ja puiden lehdille ropisi ensimmäiset sadepisarat.

Kedon kukat kukkivat viileänäkin kesänä.

Mökki valmistautuu ensimmäisiin kesävieraisiin.

Tammelan Heinijärveä mökin pihalta.

18 vuotta juuri täyttänyt J-poika tyttöystävineen, ja kuvassa myös Nico-koira.

Manun laituri. Kaikkihan siellä käyvät.

Punarinnalla on jo pesäpoikasia.

Heinijärvi ja tervattu vene.

Nuorten kanssa tavattiin ja kuvattiin harvinainen kirjopapurikko (Tammela 16.6.)!

Tienvarren yleinen keltainen kukkija, sarjakeltano.

Nuoret palaavat lenkiltään.

J-pojan 18-vuotissyntymäpäivien emäntä ja isäntä.

Mökillä tavattiin ensimmäistä kertaa upea leppälintu.

Poikamme L-poika tuli mökkivieraaksemme Tuusulasta – ja joutui isoisän kanssa suoretkelle!

Vielä näkee vanhan ajan hoinäntekotapaa.

Mökkiläisellä on aina jotakin puuhaa.

Miehelle ei jäänyt ahkeran vaimon jäljiltä kuin pieniä palikoita.

Välillä ihmisten ilmoilla, Forssan Loimijoella.

Forssasta löytyy mukavia käyntikohteita: tehtaiden alueet, Loimijoki …

Sinisorsan poikaset.

T-pojan kanssa aamupäivän retkellä Hyvinkään Hyyppärässä.

Kyllä minä tämän kasvin tunnen!

T-poika, nuorin suvussa.

Kuulimme mestarilaulaja viitakerttusta keskellä päivää!

Niittyhumalakin tahtoo tulla huomatuksi.

Sinisiipiä liikkui paljon kesä-heinäkuun taitteessa. Kuvassa niittysinisiipi.

Niittysinisiiven siipien alapinnat.

Kytäjärven rantaniitty. Taitaa pian tulla sade?

L-tytön kanssa ihmettelimme rapistunutta Kytäjän kartanoa. Puretaanko vai entisöidäänkö?

J-tyttö ja hoidossa ollut Nico-koira.

Read Full Post »

Kesän pilkahduksia

Kauas pilvet karkaavat – ja kohta karkaa myös kotimaan kesä. Ei kesä kylmä ole ollut, mutta vanhanajan helteisiä heinäpoutia ei keskikesällä, loma-aikaan ole liiaksi nähty. Tai sitten olen vaimoni kanssa ollut aina väärässä paikassa. Muualla nautitaan auringosta samalla kun itse juoksemme sateensuojaan joko Tampereen Tallipihalla, Forssan Kehräämöalueella tai mökkipihallamme. Helteitä lupailtiin taas kerran heinäkuun lopun viikonvaihteeseen. Ja kuinka kävi? Pilvistä ja vähäistä sadetta aina perjantaista sunnuntaihin – ja vasta maanantaina kauan odotettu kesäsää. Toisaalta, on tällä ”tasaisuudella” ollut puolensa. Marja- ja sienisato on monin paikoin runsas, ja linnut tekevät toisia poikueitaan niin, ettei metsä täysin hiljene vielä heinäkuussakaan. Pilvinen sää on myös sallinut kaikenlaisen rehkimisen mökillä: puut on pilkottu seuraavaa kesää varten, saunamökki on saanut kylkeensä uusia hirsiä, ja oma väki (vaimo) on maalannut rakennuksen kertaalleen niin sisältä kuin ulkoa. Mökkiläisten ahkerointiin ei olisi helle oikein sopinutkaan.

Tässä blogissa en nyt aio urputtaa (tämän enempää). Kesäkuun alun blogini “Lisää hyttysiä, kiitos” saa riittää siltä saralta koko kauden edestä. Oikeastaan, näin jälkeen päin, en siitä tekstistä oikein itseäni tunnistakaan. Luulen olevani perusluonteeltani aika postiviinen, harmiton ja elämääni kohtalaisen tyytyväinen kansalainen. Mutta nyt on kyllä ollut heinäkuun ajan hieman hankalaa tuon kropan hallinnan kanssa. Kesäkuisen ikämiesottelun jälkeen kärsin polvikivuista kuutisen viikkoa. Polvet kun alkoivat vähitellen kuntoutua, niksahti selkäni mökkisaunan rappusille istahtaessani. Iskiassärkyä on kestänyt kohta viikon verran. Alkaako kroppa rapistua? Ei tällaista ole ollut pitkään aikaan. Enemmän vain liikuntaa, ja rautaa penkkiin! Ihan vakavasti, hyvä fyysinen kunto on meille vanheneville ihmisille entistä tärkeämpää. Vammani arvioitiin mökkiduumassa niin vakavaksi, että sain päivälläkin oikaista aina välillä pitkäkseni. Onneksi mukaan oli tullut runsaanpuoleisesti lukemista, niinpä matkasin useana päivänä Rauli Virtasen “Reissukirjan” myötä maanosasta toiseen, seikkailin läpi viidakoiden ja autiomaiden, nousin ylös Amazon-jokea ja neuvottelin rahattomana maahanpääsystä USA:han Rio Granden rajajoella. Sitkeä kaveri tuo Rauli, ja hyvä kun teki niin paksun kirjan.

Kaikki lastenlapsemme ovat jo saaneet oman mökkijaksonsa isovanhempien täysihoidossa. Itse olemme ehtineet saada sitä tärkeää omaakin aikaa niin mökillä kuin pikku matkoillamme Etelä-Suomessa. Pienikin vaihtelu totutusta voi olla hyvin virkistävää. Ei matkan tarvitse suuntautua Kolille tai Kyprokselle, ihan nurkan takana voi olla kohde, joka yllättää ja tulee muistikuvina piristämään alkutalven loskassa kenkänsä kastellutta kulkijaa. Kesän muistoihin voi myös jäädä ystävällinen asiakaspalvelija, peloton linnunpoikanen kuusennäreen alaoksalla, vanhojen rokkistarojen kohtaaminen Humppilan Lasilla (the Scaffolds!), Vihdin ja Someron maalaismaisemat, Aira Samulinin Hyrsylän Mutka, Baddingin kioski Somerniemellä tai kymmeniä vuosia sitten suosionsa huipulla ollut kartanomiljöö Porintien varrella, jossa loistoa edusti enää värikäs krassi punamullatun talousrakennuksen seinustalla. Havahdun ja huomaan, että elän ajatuksissani jo tulevaa syksyä. Ei se onneksi tule vielä pitkään aikaan – kesän pilkahduksia tulee eteen vielä monia: pieniä, isoja, yllättäviä ja odotettuja – joistakin niistä voi ajan saatossa tulla oikea helmi.

Heinäkuun alun mökkimatkan teimme Tampereen kautta. Kaupungissa satoi.

Tallipiha on vakiokohteitamme Tampereella.

Tallipihasta voit saada Laurase:n uusiokoruja.

Näsinlinna on taas avattu yleisölle.

Kurkistus sisälle von Nottbeckin ravintolaan.

Heinäkuinen aamu valkenee Tammelan Heinijärvellä

Kanadanhanhet – järven pysyvät asukkaat laulujoutsenten estelyistä huolimatta.

J-tyttö oli ensimmäinen kesävieraamme.

Heinäkuun perhosia mökkimme alueella: liuskaperhonen, lanttuperhonen ja kangassinisiipi.

J-poika isoisänsä kuvausopissa

J-poika ja isoisä (Papu)

Isoäiti (Mumppa) ja L-poika Loimijoen sillalla Forssassa

Papu ja L-poika

L-poika mökkilaiturilla

Manu Andersson hoitaa mökkiremontit

Saunamökki kunnostettuna ja vaimoni maalaamana

Vaimon syntymäpäiväamppeli

Heinäkuun lintuja mökkimme pihapiirissä: rastaan poikanen, metsäkirvinen ja puukiipijän poikanen

Forssan Kehräämön rakennuksia Loimijoen rannalla

Yksinäinen onkija

Aira Samulinin Hyrsylän Mutka

Miina Äkkijyrkän Woima-sonni Hyrsylän Mutkassa

Reipas nousu Vihdin kirkkoon

Kirjoittaja Vihdin kirkon pihalla

Vaimoni Pyhän Birgitan kirkon raunioilla, Vihti

Read Full Post »

Reipas avaus

Aikuiset lapsemme kumppaneineen olivat päättäneet tavata toisensa, ja isovanhemmat olivat lupautuneet ottamaan mökille mukaan J-tytön ja J-perheen Fonzie-koiran. Tämä Fonzie, melkein puolitoistavuotias labbisuros, on, kuinka sen nyt sanoisi, hmmm, hieman erikoisempi tapaus. Tai oikeastaan ei mitenkään erikoinen – vähän vain vilkkaanpuoleinen. Väittävät, että labbis asettuu noin 2-vuotiaana. Antaas kattoo kuinka käy. Tavarat olivat autossa paikoillaan, enää kyydistä puuttuivat labbis ja J-tyttö. Pääsimme matkaan ja perillä nostelimme tavaroita auton takakontista. Jokin ei nyt oikein stemmannut. Olin laittanut molemmat vesikanisterit täyteen vettä, mutta toisessa, 16 litran kanisterissa oli jäljellä vain tilkka! Pian selvisi, mihin vesi oli kadonnut. Se oli kadonnut kasseihin ja pestyihin sekä silitettyihin mökki- ja liinavaatteisiin – ja tietenkin takakontin verhoiluun! Sillä lailla. Uuden kanisterityypin painettava hana oli alkanut vuotaa omia aikojaan. Ihan reipas avaus mökkiviikonvaihteelle. Onneksi pyykkinarut olivat valmiiksi viritetyt  ja päivät olivat aurinkoisia. Kaikki vaatteet sekä kassit kuivuivat kesäauringossa seuraavana päivänä.

Kuinka menisi ensimmäinen yö koiran kanssa levottoman mökilletulon jälkeen? Fonzie ja minä asetuimme makuukamariin, jonka ovi saatiin suljettua, muut nukkuisivat tuvan puolella. Makuuhuoneen oven lukon kieli ei ollut aikoihin joutunut tositoimiin, niinpä emme tienneet, että ovi avautuisi kevyestä tönäisystä. Ja sitä oveahan availtiin. Ennen pitkää totesimme, että ovia paukutteleva ja pusuja jakeleva koira sekä isäntä lähtisivät yöksi saunamökkiin. Ei ollut rauhallista sielläkään – koiralla oli pian suussaan löylyveden hajustepullo tai Omo-paketti. Ei tullut mitään. Vein koiran mökin kuistille ja itse yritin jatkaa uniani saunamökissä. Taisin torkahtaa vähäksi aikaa, mutta kun valo ulkona lisääntyi, päätin herätä. Nousin mökin rappusia hakeakseni kuistilla odottavan labbiksen pitkälle aamulenkille. Kuistilla näytti kaikki olevan … ei sittenkään – tuo narumatto! Voi ei, se oli sen maton tarina. Vielä eilen ehjää narumattoa ei tämän yön jälkeen kannattaisi levittää “kaunis terassimme” -kilpailukuistin lattialle. Joku voisi raiskatussa narukasassa nähdä uuden tyylin nerokkaan taideinstallaation, mutta omassa päässäni takoi vain ajataus, että tästä on nyt suoriuduttava pitkälle aamulenkille; hyvin pitkälle ja hyvin nopeasti!

Olisi se mökkikäynti hauskempikin voinut olla. Paluumatkalla J-tyttö vielä alkoi voida pahoin ja oksensi autossa juuri ennen Hyvinkäälle saapumista. Mietin kotonani reissun jälkeen meidän neljän viikonvaihdettamme. Tiesin, ettei se tulisi olemaan ihan ongelmaton. Jäikö mitään hyvää muistoksi? Jäi toki. J-tyttö oli kaiken aikaa aurinkoinen ja iloinen. Teki nokkelia kysymyksiä ja oli tasavertainen kortinpelaaja. Fonzien kanssa tehdyt aikaiset aamulenkit olivat myös luksusta. Lenkillä menee Fonzien kanssa aina hienosti. Mikä hiljaisuus hiekkaisilla, maantiesuolan kovettamilla kyläteillä ja mitkä aamun tuoksut! Tien varren lehdoista kuului vielä myöhäisten muuttolintujen liverrystä. Huomasin myös, että kun olin ensimmäiselle aamulenkille unohtanut ottaa mukaan kameran, nautin näkemästäni paljon enemmän kuin kamera kaulassa. Automme takakontin verhoilukin kuivaa kyllä aikanaan. Niin häipyy taivaan tuuliin myös tämän viikonvaihteen kaikki ikävä – muistoihin jää vain aurinko, iloinen lapsenlapsemme, mesiangervon huumaava tuoksu, isoäidin herkulliset lihapullat ja jääkaapin kaasun loppuminen keskellä yötä.

 

Poutapilvet Heinämaan kohdalla

J-tyttö

Kaikki märkinä

Uusi pihakukka

Tulopäivän ilta

Tule jo

Tienvarren huopaohdake

Aamulenkillä 01

Aamulenkillä 02

Kesäaamun varjot

Tienvarren isoukonkello

Fonzien aamuvilvoittelu

Noutaja tuloo

Kesäheinät

Vanha aitta

Mesiangervojen aikaan

Bestikset

 

 

 

 

 

Read Full Post »

Valekäki

Sää ei vaikuttanut kovin kesäiseltä, mutta emme tienneet, että pahempaa oli tulevalla juhannusviikolla luvassa: lumikuuroja 17.6.! Viikonvaihteeksi oli ennustettu sekä sadetta että poutaa. Lämpötila olisi kuitenkin enimmäkseen yli 15 astetta. J-tyttö istui mökkimatkan etupenkillä biopussi jo valmiiksi sylissään; ei ollut tyttö vielä päässyt eroon matkapahoinvoinnistaan. Reissu mökille meni kuitenkin ongelmitta. Perillä vain lämpöä tupaan, jääkaappi päälle ja kamppeet paikoilleen. Isovanhemmat vaalivat järjestystä kuin kasarmin rättivääpeli, muuten ahtaissa tiloissa joku sotkeentuisi sandaaleihinsa. Ilta kului nopeasti. Alkoi olla jo hämärä, mutta sähköttömässä mökissä makuukamarinkin lukija pärjäsi hyvin otsalampun avulla. Mökkieksotiikkaa jos mikä!

Olimme päättäneet vähitellen viedä mökin varustusta aivan uudelle tasolle (suora lainaus viihde-elektroniikan esitteestä). Paikallinen kirvesmies, Manu Andersson, oli luvannut pystyttää meille uuden puuceen ja asentaa sinne biokäymälän, kunhan vain kaiken tilaisimme itse. Puuceen haku tapahtuisi lauantaina Forssan Rautiasta. J-poika nukkui vielä makeasti muiden mukana, enkä raaskinut murkkua herättää rautakauppareissulle. Join rauhassa aamukahvit mökin kuistilla, kuuntelin vastarannan lokkien ääniä ja arvioin päivän säätä. Lähdin kohta lampsimaan mökkitielle, josta Manu ottaisi minut hakureissulle kyytiin. Kaikki sujui rautakaupassa rivakasti ja pian olimme mökkipihalla valtaisan kevythirsikuorman kanssa. Mietin, miten kukaan voi selvitä puuceen lautapalapelistä – se projekti oli ihan eri luokkaa kuin kaasugrillin kasaaminen. Omin voimin emme olisi edes yrittäneet

Luonto on juuri nyt vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Tienvarsia ja niittyjä värittää leinikkien, metsäkurjenpolvien, eri putkien ja lupiinien komeat kukinnot. Pian joukkoon tulee myös päivänkakkara ja monet kellot. Metsä raikaa lintujen äänistä. Olen aina yrittänyt opettaa pikku mökkivieraitamme tunnistamaan eri kasveja ja lintujen ääniä. Mökkiympäristö on siihen omiaan, kun kilpailevia näkö- ja kuuloärsykkeitä on vähemmän kuin kaupungissa. Kuulitko peipposen? Entä sirittäjän? Nyt se kuuluu, tuolla! Olin juuri astumassa mökin rappusia alas kun havahduin käen kukuntaan. Se tuli ihan läheltä, mutta mistä? Kun nostin katseeni ylös puihin, kuulin viereltäni J-pojan ja vaimoni naurunrätkätyksen. Niinpä niin, nyt isoisää, sitä muka-luonnontuntijaa, höynäytettiin pahemman kerran. Käen kukunta tuli J-pojan puhelimesta, jonne viikari oli sen etukäteen tallettanut! Voihan keinokäki! Nauroin muiden mukana J-pojan tempaukselle. Muutaman viikon päästä aidot luonnon linnut vaikenevat, kun poikaset alkavat putoilla pesistään alas varvikkoon. Siinä uudessa hiljaisuudessa ja haikeudessa kuulisi mielihyvin vaikka valekäkeä J-pojan laitteesta. Play it again Sam!

Otsalampun valossa

J-pojan iltauinti

J-poika iltanuotiolla

Pihan uusi perenna neidonkurjenpolvi

Taashan me tavattiin, mökkinaapuri

Peräkärry vain tyhjäksi

Tuonne pinotaan!

J-tytön kantamus

Osaava kirvesmies Manu Andersson

Käskettiin siirtää tuo kivi!

Mökkirannan alkukesän vehreyttä

Mökillä on kivaa koleudesta huolimatta

Kyllä maalla on mukavaa!

J-tyttö ja J-poika

Näinköhän on?

Mökin hengetär

Taustalla uusi Ronaldo?

Kuin Noora Karma

J-tytön leikkipaikka

Riippukeinun rauhassa

Read Full Post »

Laukaukset kesäyössä

Viimeisetkin keväällä tuodut metriset halot on saatu sahatuiksi ja pilkotuiksi. Odottakoon pinottuina  liiterin seinustalla vielä hetken ennen kuin pääsevät syyssateilta suojaan liiterin perukoille. Klapien teko, tuo mökkiläisen perusjumppa, jatkuu sitten taas ensi keväänä, jos vain luoja suo. Loppujen puiden teko meni tänä kesänä melko myöhään, kun vieraita kävi ahkerasti ja  muutakin ohjelmaa sekä työsuoritetta oli mökkiläisille kasaantunut. Jos ei askaretta ollut suunniteltu, sellainen keksittiin. Hei, tuollahan on pojaltamme saadut autovahapullot! Ei kun pesemään autovanhusta ja puunaamaan. Eikö se lauantainen matonpesu (vedenkantajana vaimolle) olisi jo riittänyt? Maanantaiaamuna huomasin, että oman koneeni käynnistyminen ja sängystä nouseminen oli työläämpää kuin muulloin – se vahaaminen!

On kunnia-asia, kun isovanhempina kelpaamme kavereiksi lastenlapsillemme. Tänä kesänä on mökkimme ollut useasti tukikohtana kolmelle pikkuiselle (vanhin kohta tosin jo murkku). Jokainen on juoksennellut mökkimme pihapolkuja,  makoillut riippukeinussa  ja ollut isoäidin helittävänä vähintään kahtena viikonvaihteena tai jopa useamman päivän lomalla. J-poika tokaisi kerran: “Tammelan mökki on maailman paras paikka!” Viikko sitten hiekkaharjulainen L-poika vietti toisen mökkilomasensa kanssamme. Vaikka käy jo toista kouluvuottaan saa poikaa pitää jatkuvasti silmällä. Jos ei pyörähdä kuperkeikkaa rappusilta alas, voi L-poika lentää riippukeinusta selälleen maahan. Näin kävikin, ja sen jälkeen keinumiset oli keinuttu. Oli huono keinu. Varottelut eivät oikein auta, kun on niin vikkelät jalat. Syyskuun puolella haluaisi J-poika tulla vielä kolmannen kerran mökillemme. Toivotaan vain poutaisia säitä, muuten menee sisällä istumiseksi – pelkäksi dominoksi, tietovisaksi ja letun syönniksi!

Pimenevän elokuisen illan rauhan rikkoo vastarannalla ammutut haulikon laukaukset. Tyynellä järvellä laukaukset kuuluvat kovina ja kaikuvat pitkään. Niinpä tietenkin, sorsastusaika!  Sinne taisivat mennä mökkijärvemme ainoat sinisorsat. Oliko tuo ampuminen minkään väärti? Osuuko edes noin hämärässä? Eläinten ampuminen ja tappaminen panee miettimään. Jos arvostelen sorsastusta, hyväksynkö toisaalla teollisen teurastuksen ja lihan kaupan tiskillä? Hankalia kysymyksiä saunasta tulleelle raukealle kylpijälle. Eikö löydy helpompia kyssäreitä, ramaseekin jo niin vietävästi …  Jaksoimme ennen nukkumaan menoa vielä pohtia eettisiä kysymyksiä ja saimme kuin saimmekin omalta joukkueeltamme jonkinlaisen kannanoton ja loppulauselman lihanjalostukseen ja -syöntiin – ihmiskunnan ehkä yhteen kohtalonkysymykseen. Toteamuksemme oli kaksijakoinen: voisimme hyvin pärjätä ilman lihaa ruokapöydässämme. Mutta please, jätettäisiinkö rajoitusten ulkopuolelle ne nuotiolla paistettavat grillimakkarat! Niistä ne piltitkin niin tykkäävät.

Vielä on kesää jäljellä

Miljoonakellokin vielä voimissaan

Mökillä siirrytään uuteen tekniikkaan

Kutoja vailla vertaa

Puolukka kypsyy

Saisi löytyä enemmänkin

Herkkutatti puskee maasta

Kissakuva ulkohuussimme seinällä (Ritvan kuva)

L-poika leikeissään

L-poika mietteissään

L-poika

Tule istumaan ennen kuin hämärtää

Aurinko painuu jo mailleen

Pian on jo yö

Täältä tullaan

Myös syksy tekee tuloaan

Se oli siinä

Read Full Post »

Pentu

Kämmenen ja käsivärren haavat alkoivat jo parantua. Kaupan kassan ei enää tarvinnut pähkäillä, mistä ihmeen pippaloista tuo verille raavittu mies on tulossa tai mihin menossa. Samanlaiset merkit, ja enemmänkin, olivat myös tyttäremme käsissä. Tuttua touhua talossa, johon on hankittu koiranpentu. Naskalihampaat on niin mahdottoman mukava upottaa huoltajien tai vierailijoiden käsiin. Itsepähän työnnätte niitä sormianne ja käsiänne liian lähelle. Olen koira enkä mikään maskotti! Niinhän se on, sinä mokoma labbiksen pentu, mutta ei meidän mäyräkoiramme ihan noin raju ollut. Se vain työnsi päätään kivenkoloihin, jahtasi umpihangessa peuroja eikä takuulla kulkenut sinne, minne sitä ohjailtiin. Itsepäinen oli, muttei mikään purija. Ota mallia vaikka tuosta naapurin Ansasta ja käyttäydy! No, virheensä on tuolla Ansallakin, haukkuja-automaatilla.

Parissa viikossa alkoi onneksi tapahtua kehitystä – nyt 16-viikkoinen labradorinnoutaja Fonzie alkoi vähitellen oppia tavoille: iskemään leukansa vain sallittuihin paikkoihin, lähinnä ruokaan ja puruluihin. Mutta oli vielä toinenkin juttu. Fonzie ei ollut vielä täysin sisäsiisti, ja pian koittaisi kolmen päivän koettelemus. Me isovanhemmat saisimme tyttäremme perheen Fonzie-koiran sekä lapset hoitoon kolmeksi päiväksi. Lasten kanssa pärjäisimme toki, mutta tuo labbiksen pentu. Apuva! Jäämmekö kotiin vai ajammeko mökille? Päätimme aloittaa kaupungissa ja puolenpäivän jälkeen ajaa mökille. Molemmissa paikoissa varauduttiin kaikkeen mahdolliseen: matot rullalle ja syrjään, maljakot pois pöydiltä kaapistojen ylähyllyille, sähköjohdot ylös ja sanomalehtiä tuohon nurkkaan ja vielä tuonnekin. Niin ja kengät kaappeihin – ja rättejä, rättejä, rättejä.

Perjantainen, yli tunnin ajomatka mökille meni hienosti. Koira lepäsi rauhallisena takapenkillä isoäidin ja J-pojan välissä. J-tyttökin suoriutui matkasta oksentamatta. Ei voi olla totta! Olimme aprikoineet laskemmeko koiran mökillä heti vapaaksi, vai sidommeko koiran isoäidin hankkimaan pitkään hihnaan. Sitomista ei edes kokeiltu. Koira laskettiin heti vapaaksi (äänet jakautuivat 2 puolesta, 1 vastaan ja 1 EOS) ja kaikki toimi, pihapiiri riitti hyvin temmellyskentäksi. Nyt kiinnosti vain uudet hajut. Parhaat löytyivät liiterin nurkalta talikon sarvista, saunamökin alta lautakasasta ja saniaispensaista – isoisän ranne, unohtakaa koko juttu! Ja vautsi, lauantaina oli vuorossa uintiretki läheiselle matalalle rannalle. Se hetki taisi olla labbiksen viikonvaihteen kohokohta. Yhtä pyörimistä ja hyppimistä hiekkapohjaisen pikku lahden pohjukassa, ja toki Fonzielta nähtiin se ensimmäinen koiratyylin uintinäytekin! Paluumatkalla kaupunkiin tein yhteenvetoa viikonvaihteen kokemuksistamme, hoh-hoijaa, jaksankohan vieläkään. Vain yh-ykksi kakkakasa mökin lat-thialle koko viikonvaihteen aikana. Ja sekin johtui siitä, kun en osannut lukea koiraa. Fonzie kävi raapimassa sängynreunaani ja selvästi pyysi ulos tarpeelleen. En uskonut, koska tunti sitten olimme jo käyneet ulkoilemassa samoissa merkeissä (tuloksellisesti) – kello oli silloin puoli viisi auringon vielä uinuessa puiden takana. Nähdään taas, Fonzie ja lapset!

Kasvan vielä isäänikin isommaks

J-äidin turvallisessa sylissä

15-viikkoisena kotipihalla

Mökillä. Näitä ei purra

Tulkaa nyt leikkimään

Ei tartte, pärjään yksinkin

J-tyttö ja Fonzie

J-poika ohjaa

Uusia tuoksuja ja tuttavuuksia

J-poika iltanuotiolla

J-tyttö

Odottakaa, huilaan vähän

Ettekö tiedä, kuka minä olen

Antais nyt mullekin

Retkellä uimaan

Jii-haa

Märkä pusu

Ja taas ramasee

Vesileikit isoäidin ohjauksessa

Pentu

Read Full Post »

Pelikielto

Kaksi pikku pilttiä oli jälleen kontollamme viikonvaihteen ajan – heidän vanhempansa saivat hetken vapaata ja nauttivat Queen-musikaalista pukin tuomilla lahjalipuilla. Se sopi hyvin isovanhemmille. Kotimme ovet ovat aina avoinna lastenlasten tulla. Mutta yksi asia oli vähän huonolla tolalla: J-pojalla oli pelikielto. Tietokonepelit olivat koukuttamassa vanhinta lastenlastamme, ja äidin saatesanat mummolaan lähtijöille olivat yksiselitteiset – ei yhtään tietokoneella pelaamista viikonvaihteen aikana. Tuomio oli kova.

Päiväohjelmiin tehtäisiin siis muutoksia, mutta ei huolta, lauantaipäivä kului nopeasti ruokaillessa (J-tytön tilaamaa maailman parasta makkarakeittoa), pikku hankinnoissa, piirrellessä, seurustellessa ja illan tv-ohjelmien parissa. Seuraavana aamuna koko talo heräsi aikaisin, ja oli selvää, että nyt oli keksittävä jotakin erityistä J-pojan levottomille sormille. Halusin viedä pikkumiehen lähiluontoon, mutta aurinkoisesta säästä huolimatta ulkona oli kipakka pakkaspäivä. Kevät oli vielä kaukana, jäät eivät kolisseet vielä aikoihin Nukarinkoskessa eikä virtapaikoilla näkynyt ensimmäisiä vesilintuja soidinmenoissaan. Ehdotin J-pojalle pientä matkaa vähän etelämmäksi …

Nousimme autosta vanhan ruukkialueen reunamilla. Olimme tulleet Keravanjoen yhdelle koskipaikalle, jonka partaalle oli jo 1700-luvun lopulla noussut teollisuutta, ja lopulta kokonainen ruukkikylä omine tyylikkäine kirkkoineen. Tuusulan Kellokosken jokilaakso on ihanteellinen retkikohde varsinkin kesäaikaan, kun esimerkiksi sairaala-alueen viereinen Itämerikeskus (ent. Juhlatalo) ja sen arboretum ovat parhaimmillaan. Ei ihme, että Kellokosken sairaala sijaitsee juuri täällä, omassa rauhassaan entisen Marieforsin kartanon vehmailla mailla. Tutustuin alueeseen ensimmäisen kerran pyöräretkilläni joskus 80-luvun alussa. Täällä pidin aina evästauon matkalla Mäntsälän ja Sälinkään kautta kotiin. Mutta takaisin tähän aikaan. En ollut tilannut paikallista opasta padon sillalle, mutta siinä hän oli koiransa kanssa ja juttua alkoi tulla. Saimme kuulla monenmoista tarinaa Kellokosken ruukin historiasta ja valmistetuista tuotteista. Koko alue alkoi elää eri tavalla, tehdassalien kalke kuului voimakkaana ja näin J-pojan kanssa hikisten käsien pinoavan takkiraudasta jalostettuja hyödykkeitä pakattavaksi ja lähetettäväksi eteenpäin. Hyvästelimme kohta oppaamme ja nousimme vielä joen vastarannan sairaala-alueelle tutkailemaan sairaalarakennuksia sekä entistä Marieforsin kartanorakennusta.

Lenkkimme alkoi olla lopuillaan, ja kuvittelin, että pikku ystävälläni olisi jo kovakin kiire takaisin kaupunkiin ja mummon ruokien ääreen.Yllätys oli melkoinen, kun kuulin viereltäni sanat: “Voitais vielä kierrellä, mutta vähän on kylmä tässä ohuessa takissa”. Kuulinkohan ihan oikein? Oliko näyttämäni kulttuurimaisema, sen vanhat tehdasrakennukset ja massiiviset sairaalarakennukset lumonneet pikkunörtin ja saaneet pojan pelivimmankin unohtumaan? Entä jos tuo maisema olikin mitä parhainta rakennusmateriaalia uusien pelihahmojen ja taistelupaikkojen ideoinnille – sitten kun taas istutaan välkehtivän ruudun ääressä? Ei, niin en halunnut uskoa. Eksoottisen ruukkialueen todellisuus oli ottanut erävoiton pelimaailman fiktiosta. Pelikielto on joskus ihan paikallaan.

PS. lue lisää Kellokosken ruukkialueesta ja Kellokosken sairaalan vaiheista.
Kellokosken ruukin historiasta on saatavana myös upeat kirjat: ”Kellokosken ruukki”, Marjaana Tenkanen ja ”Ruukin elämää: patruunoita ja työläisiä Kellokoskella”, Hanna Forssell

Kellokosken ruukkialue

Kellokosken kirkko

Kirkon sisäänkäynti

Kirkon ikkunat

Kohti generaattoria

Mariefors Bruk -tuotemerkki

Talvellakin tapahtuu

Kellokosken sairaalarakennuksia

Kartanosta sairaalarakennukseksi

Konni Zilliacus, eräs kartanotilan kehittäjistä

Read Full Post »

Ensimmäinen luukku auki

Olin herännyt J-pojan kanssa jo aikaisin. Vähän myöhemmin yläkerran rappusia laskeutui alas J-tyttö ja suuntasi heti vaatehuoneen ovenkahvassa roikkuvalle joulukalenterille. Olipas hieno ja erikoinen joulukalenteri – isoon kankaaseen oli kiinnitetty 24 pientä punaista lahjapussia, jotka oli suljettu hopeanauhoin. Nyt oli kiire avaamaan ensimmäinen pussi – numero ykkönen. Mitähän äiti oli sinne keksinyt? J-lasten vanhemmat keikkuivat myrskytuulen riepoteltavina Suomenlahdella, isovanhemmilla oli jälleen vastuullinen tehtävä majoittaa, viihdyttää ja katsoa pilttien perään.

Alunperin seuraksi piti tulla myös Vantaan L-serkku, mutta suunnitelmat muuttuivat, ja poika tuli vain piipahtamaan isänsä kanssa. Tulivat joukolla hakemaan L-pojalle isoisän vanhaa nokialaista, joka ihan hyväkuntoisena ja tarpeettomana jouti kiertoon kadonneen kännykän tilalle. Enää ei riitä, että mummoilla ja ukeilla on komeronsa ylähyllyllä varakarkkipussit; suositeltavaa on, että arsenaaliin kuuluu myös heittokännykkä, erilaisia paristoja, muistitikkuja, SIM-kortteja ja muutama DVD-elokuva. Ja jokusen vuoden päästä 2-tahtibensaa, tulpanavainta ja ties mitä.

Serkusten viihdykkeeksi olimme varautuneet ahtautumaan Willa-kauppakeskuksen joulunavajaisiin, mutta yllätyimme, kun J-lapset halusivatkin pulkkamäkeen! Antti-myrsky oli kaatanut puita, mutta tuonut vihdoin myös lunta ulkoilijoiden riemuksi. Lumipeite ei ollut vielä kovin paksu, mutta riittävä liu’uttamaan muovipulkkaa. Ei kun kuumaa mehua termariin ja nokka kohti sopivaa rinnettä. Sellaiseksi kelpasi hyvin Etelä-Suomen hulppein golf-alue ja sen hienosti poimuilevat viheriöt. Toki laskettelimme vain kulkuväylillä. Sunnuntaina, ensimmäisenä adventtina lunta tuprutti lisää ja pakkanen kiristyi – aivan kuten joskus omassa lapsuudessani, silloin kun hoosiannaa laulettiin aamunavauksessa täysin palkein.

Luukku nro 1

Töihin vain luukun 1 vesiväreillä

Valmista tulee

Isoäidin passattavana

Myös L-serkku

Pulkkamäessä

Nyt mentiin

Lumipesu

Yhdessä

Viimassa

1. joulukuuta

Hämärtyy jo

1. adventti

Read Full Post »

Elämä on pinkkii!

Eräs jakso on juuri päättymässä pikku Jeminan elämässä: vuosien hoitoaika päiväkoti Päiväpirtissä on jäämässä taakse – edessä on kesäloma ja syksyllä esikoulu läheisessä koulurakennuksessa. Äiti on tullut hakemaan Jeminan tavarat ja hyvästelemään Päiväpirtin henkilökunnan. Hetkessä on haikeutta, mutta lapsi tarttuu äitinsä käteen, naurahtaa ja askeltaa reippaasti kohti Päiväpirtin porttia. Ei kyyneleitä, ei vilkutuksia, ei viimeistä katsetta kohti tuttua päiväkotia. Kesäpäivät odottavat; ikävä ja muistot tulevat myöhemmin.

Kormun kartano jää vasemmalle ja alamäen jälkeen tullaan kantatie 54:lle. Jemina on isovanhempiensa kanssa matkalla Tammelan mökille. Lopella täydennetään mökin ruokavarastot ja pidetään jätskitauko. Päivä on lämmin, matkalaiset istuvat jäätelöstä nauttien nurmikon reunakiveyksellä, ei ole kiire minnekään. Vielä on saatava kunnon kimppu luonnonkukkia kuistin isoon maljakkoon. Tuolla on valtavasti niittyleinikkiä, mutta olisipa myös metsäkurjenpolvea. Jemina on etsimässä poimittavaa ja kohta kuulemme huudon ”Onhan tuolla tota pinkkii!” Pitkään kukkiva puna-ailakki on nyt sitten lyhyesti pinkki!

Viikonvaihde etenee nopeasti. Saunomme, paistamme pakolliset iltamakkarat, teemme päivällä grilliruokaa, tutkimme ympäristön kasveja ja kuuntelemme lintujen ääniä. Emme puuhaa mitään kovin erityistä ja kuitenkin teemme juuri sitä, kun olemme yhdessä. Lapsi tallettaa mieleensä kaikki sanat, tunnelmat, teot, tekemättä jättämiset – muistammeko aina sen? Kasvattajien vastuu on suuri, kun vierellä askeltaa vasta joitakin vuosia elämää nähnyt pienokainen. Tyttäremme tytär on luonteeltaan erittäin valoisa ja empaattinen. Olen pilkkomassa isoja mäntypöllejä ja saan kuin saankin sitkeän pöllin halkeamaan pitkävartisella luottokirveelläni. Kuulen takaani kannustavan huudon: ”Oho, hyvä Papu!”. Pian Jemina on isoäidin apuna; pihakukat saavat vettä myös hoikkien käsien kannattelemasta, pienestä värikkäästä kastelukannusta.

Sunnuntaina järven päälle tuli ennustettu saderintama. Sade alkoi varovasti muutamalla pisaralla, mutta yltyi pian peittäen pihamaan isoilla lammikoilla. Osa tavaroista oli jo viety autolle ja nyt oli aikaa Domino-pelille samalla, kun Mumppa paistoi tuvassa räiskäleitä. Kuukausia jatkunut käsisärkynikin tuntui viimein vähän hellittävän. Sateesta ja säryistä huolimatta, elämä voi olla tosi pinkkii!

Marjukka ja Jemina, päiväkoti Päiväpirtti Hyvinkää

Marjukka ja Jeminan äiti Jutta

Jemina ja Mumppa

Papu ja Jemina

Matkan varrella, komea Lopen kirkko

Kesäkukat

Mumpan kanssa

Iltanuotio

Joko heitän?

Oli se kymppi

Oravanmarjat

Sade alkaa

Jemina Merituuli

Read Full Post »