Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘huhtikuu’

Yllättäen huomasin, että ihmisiä kurittavilla pandemioilla ja muuttolinnuilla on jotakin yhteistä. Molemmilla on syklinsä, ne vain sijoittuvat eri vuodenaikoihin. Virusepidemiat, kuten influenssat, voimistuvat talven tullen ja heikentyvät keväällä, kun taas muuttolintujen ryntäys sekä poistuminen maasta tapahtuu kevään ja talven välisenä aikana. Korona saattaa kuitenkin lopullisesti kadota rokotusten tai immuniteetin kautta samaan tapaan kuin 1900-luvun alun kammottava espanjantauti. Mutta tänään syntyvillä nuorilla voi olla aikuisina vastassaan taas jokin uusi, tuntematon muuntovirus. Luonnon heräämiseen ja muuttolintujen käyttäytymiseen harva kuitenkaan toivoo minkäänlaista muutosta – ehkä enintään keväisten päivien nopeampaa lämpenemistä. Se toive, tai pelko, voi karmealla tavalla joskus toteutuakin. Katsotaan nyt ensin kuitenkin vappusää. Räntäsade toukokuun ensimmäisenä palauttaa parhaiten uskoa normaaliin.

Blogikirjoittaja antaa ison peukun keväälle. Kun radiossa soi Juha Lehden ”Neiti kevät” tai Tavaramarkkinoiden ”Kevät” (Liisa Akimoff) on kirjoittajalla ollut henki päällä jo hyvän aikaa. En ole ollut kävelemässä Hakaniemen rannassa yksin tai vaimoni kanssa enkä ole ollut haaveilemassa Kallion kaduilla, vaan olen ollut kytiksessä hyvinkääläisen pellon reunalla ottamassa vastaan kevään ensimmäisiä muuttolintuja. Tämä tauti on paha. Se alkaa jo maaliskuussa, kun ensimmäiset laulujoutsenet tulevat, mutta kliimaksi osuu huhtikuun alkuun ja puoliväliin. Se ajoittuu hetkeen, jolloin kiuru on asettunut kotipellolleen, valtavat hanhiparvet vyöryvät etelästä Uudenmaan pelloille lepäämään ja punarinta soittaa haikeaa huiluaan aamu-auringon punaamassa koivussa. Tai se on hetki, jolloin korea koivutyttöperhonen laskeutuu jalkojesi juureen hiekkatiestä lämpöä keräämään. Vielä ei ole lehti puussa eikä paju kuki, mutta kuolleiden lehtien peittämästä harmaasta maasta nousee sinivuokkojen ryppäitä, ja leskenlehti värjää rinteet keltaisiksi. Kevät on tullut!

Huhtikuun loppupuoli on sitten yhtä kaaosta: uusia lintuja muuttaa pesimäalueilleen päivin öin, maassa näkyy jo vihreää, valkovuokko aloittaa pitkän kukintansa, ja milloin vain saattaa nähdä ensimmäisen sinisiiven. Kaikki on koettava, uudelleen ja uudelleen, vuodesta toiseen. Nuorempana oli helpompaa, ja kevät tarkoitti sitä, että sää vain lämpeni, ja sai vetäistä jalkoihinsa Jameksen farkut. Siitä sitten fillarilla Tammisalon kanavalle kavereitten kanssa kampelaa onkimaan. Vähän myöhemmin kevät vei askeleet juuri lumesta vapautuneille pesäpallokentille. Kaverit olivat taas koolla, pallo sai kyytiä, kun puumaila iskeytyi keltavihreään pesäpalloon. Kevääseen kuului myös koulun päättyminen kaikkine seremonioineen, suvivirsi ja rehtorin puhe sekä haikeat hyvästit koululle ja luokkakavereille. Aikuisena kevät on ollut myös piha- ja mökkiaskareita ja raukeaa oloa kuistilla saunomisten jälkeen, varsinkin kevään ensimmäisten. 

Viikko sitten kirjoittajakin sai koronarokotteensa – kevään ensimmäisen. Kaikki sujui hyvin sen jälkeen, kun olin löytänyt oikean rokotuspaikan. Paikka oli kyllä hallussa, mutta en tiennyt, että kaupunkimme sairaalalla on monta pääovea! En ollut ainoa, joka haahuili hetken sairaalan vanhassa osassa, vaikka olisi pitänyt astua sisään uuden H-sairaalan pääovesta (oma moka, mutta silti). Olin kuuliainen rokotettava, kysyinkin vasta jälkeenpäin, mitä rokotetta sain. Tästä tulee mieleeni tapahtuma 1950-luvun alusta, epidemiaan sekin liittyy. Sain 4-vuotiaana tulirokon (bakteerin aiheuttama), joka vaati ehdottomasti sairaalahoitoa. Muistan tapahtuman hyvin, ja kaikki alkoi siitä, kun potilasta tultiin hakemaan kotoa. Ei se niin vain käynyt! Mukanani oli vähällä siirtyä myös oma sänkyni, jonka jalasta pidin raivoisasti kiinni. Viimein pikkumies saatiin espoolaiseen sairaalaan karanteeniin. Silloinkin oli kevät, päivät kuluivat, pitkästyin ja olin vanhemmilleni suorastaan vihainen, kun he vain ulkoa potilaalle vilkuttivat eivätkä tulleet sisälle. Toivat kuitenkin paperia ja hienot värikynät. Jotakin niillä varmasti tuhersin, ehkä mallina oli ikkunaan lennähtänyt kirkkaankeltainen sitruunaperhonen. Se oli takuulla kevään ensimmäinen.

Read Full Post »

Pitkät alushousut saivat jo joutaa pyykkikoppaan ja lopulta pestyinä vaatekomeron taaimmaiseen pinoon. Kevät ja lämpimät säät olivat viimein tulleet. Lumet olivat aukeilta nopeasti sulaneet, lunta oli enää vain metsissä, kinoksissa ja varjopaikoissa. Hiihtokansa irroitteli suksiensa pitoteippejä ihmeissään; hetki sitten tuota myötälettä vielä laskettiin trikoot paukkuen. Nyt pelloilla lainehti tulvavesi ja ääntä pitivät päivä päivältä runsastuvat muuttolinnut. Kuovikin oli jo ehtinyt lokkien, laulujoutsenten, kurkien, peipposten, kottaraisten ja västäräkkien seuraksi. Neitsytsaarentiellä luontoharrastajat kuvasivat ja kiikaroivat; kirjoittaja oli yksi heistä.

Koiraihminen saa luontevasti juttuseuraa toisesta koiranulkoiluttajasta, kun kävelyreitit osuvat kohdakkain. Niin kuuluu ollakin. Olen usein ihmetellyt, että syrjäisillä ja hiljaisilla metsäteillä tai pellonreunalla syntyy myöskin sosiaalista kanssakäymistä, kun tienoon ainoat kaksi kulkijaa tai luonnonharrastajaa kohtaavat toisensa. Ehkä aloitetaan varovasti  säästä, mutta keskustelu saattaa edetä mitä syvällisimpiin aiheisiin naurulokkien syöksyessä ympärillä ja multaisen maan erittäessä ilmoille aromejaan. Toisin on ruuhkaisessa kaupungissa; ihmisiä vilisee ohitse yhtenä nauhana, mutta puolituttujakaan ei välttämättä edes tervehditä. Yksinäisen ei siis kannata seuranpuutteessaan luottaa kaupunkiin, tanssilattiaan, ruuhkabussiin tai työpaikan kynävarastoon, parasta lähteä kiikaroimaan tulvapellon jouhisorsaa. Pian saat juttukaverin vierellesi, joka tosin tuntee lajeja sinua enemmän tai jolla on putkessaan pidempi polttoväli. Kaikella on hintansa.

Vuosikymmenien jälkeen pääsin käymään Helsingin Vanhankaupunginkoskelle. Ja millaisena ajankohtana; huhtikuinen ilta oli melko lämmin, aurinkoinenkin ja Vantaanjoen virtaus huipussaan. Koski ja putous olivat mahtavia. Vaimoni ei ole milloinkaan viihtynyt koskien ja kanjonien äärillä, mutta urhoollisesti hän mukanani kulki ja piti hihastani kiinni, jos menin innoissani liian lähelle kosken pärskeitä. Paikka oli kovasti muuttunut sitten pikkupoikavuosieni. Linnustossakin oli tapahtunut muutoksia. Ei Viikin pelloilla ja niityillä ennen tavattu valkoposkihanhia, tai eivät ne ainakaan täällä pesineet. Tässä viikonvaihteessa kevätluonto heräsi ja muuttolinnut palasivat. Luonto järjesti komeat huhtikuun hulinat. Halusi varmaan hyvitellä, kun oli muutaman viikon myöhässä.

Tulviva Kytäjoki

Tulviva Kytäjoki (jokiuoma tummassa vyöhykkeessä kuvan keskiosassa)

Kurjet

Kurjet

Lajitoveri

Lajitoveri

Joutsenet

Joutsenet

Peloton vaakku

Peloton vaakku

Vanhankaupunginkoski 1

Vanhankaupunginkoski 1

Vanhankaupunginkoski 2

Vanhankaupunginkoski 2

Vaimo

Vaimo

Vanhankaupunginkoski 3

Vanhankaupunginkoski 3

Vanhankaupunginkoski 4

Vanhankaupunginkoski 4

Valkoposkihanhet

Valkoposkihanhet

Ensimmäiset sinivuokot

Ensimmäiset sinivuokot

Read Full Post »

Kolean huhtikuisen viikon päättyessä pihapiirin orkesteriin tuli monia vahvistuksia. Peipposet ja punarinnat ilmoittivat kuuluvilla äänillään palanneensa etelästä ja sepelkyyhkynkin kummitusääni kantautui pihamännyn kätköistä. Roska-auton möyrinä ja piippausäänet jäisivät kohta kakkoseksi. Kevät oli viimein tullut!

Kevät, niin mukavaa kuin valo ja lämpö ovatkin, on toisaalta myös kovaa puurtamista. Siivottavaa ja petrattavaa riittää kodissa ja tietenkin vielä enemmän kesämökillä, jos sellaisen on mielenhäiriössään joskus hankkinut. Teimme lauantaina ensimmäisen visiitin mökillemme tänä vuonna tarkoituksena – ainakin näin minulle kerrottiin – vain siivota vuodenvaihteen myrskyn jälkiä: maahan lentäneitä katkenneita oksia ja kaikkea irtosälää. Oksissakin olisi ollut tarpeeksi, mutta työnjohtajamme päättikin haravoida myös kaikki kivenkoloihin piiloutuneet lehdet! Ja kirjoittaja tietenkin kärräämään maatuvat lehdet pois näkyvistä. Yritin välillä hankkiutua pois työmaalta tutkimaan laiturin kuntoa, mutta se ei ollut hyvä veto. Laiturimme oli talven jäljiltä linkullaan kärki veteen päin, mutta korjausoperaationi jälkeen laituri muljahti toiseen asentoon ja kärki sojotti nyt kohti Isoa Karhua. Oikeata työtä vielä riitti ja aurinko alkoi jo painua alas vastarannan metsikköön. Se oli siivouspartion täsmäisku, mutta vielä maanantaina olo on kuin senioreiden penkkipunnerruskisan jälkeen, eikä blogikirjoitukseen tahtonut saada keväisen kepeää otetta.

Sunnuntaina kävimme herkistelemässä kroppiamme pikku kävelyllä Kytäjoen tulva-alueiden reunamilla. Lämpö nousi jo 15 asteeseen ja eilinen rääkki alkoi vähitellen unohtua. Kiikarimme löysi tulavapellolta haapanoita ja taveja, joita vaimoni ei kovin usein ollut nähnyt. Luontoretkemme jatkui kotona teeveen äärellä, kun Arto Nybergin yhtenä vieraana oli vetävästi esiintynyt luontovalokuvaaja Hannu Hautala. Mutta silloin soi puhelin! Luulin jo missanneni Hautalan esiintymisen loppuosan, mutta ei, vaimoni oli soiton tultua painannut rec-näppäintä ja sain katsottua Hautalan haastattelun loppuun. Fiksuille ja mukaville työnjohtajille on aina kysyntää!

Jäät lähtevät

Soutuveneet

Krookukset

Ahkeroija

Tauon paikka

Kytäjoki tulvii

Sinivuokot

Read Full Post »

Lähiluonto kutsuu taas kulkijaa. Ei luonnolle eikä luonnolleen oikein mitään mahda. Kevään etenemisen tarkkailu nyt vain on mielipuuhaani. Joku toinen kuntoilee, heittää pubissa tikkaa, käy bingossa, kokkaa herkkuruokia, shoppailee tai istuu lautakunnan kokouksissa – itse viihdyn raikkaissa tuulissa havainnoimassa ympäröivää luontoa, kasveja ja eläimiä. En odota mitään suurta retkiltäni, mutten pane pahaksi, jos kiikarini okulaariin osuu vaikkapa jokin uusi lintulaji. Voisiko tänään, huhtikuun ensimmäisenä, lauhana viikonloppuna, jo tavata varsinaisia muuttolintuja?

Toiveikkaana lähestyin järven patoa ja sen luota lähtevää sulaa jokea. Löin itseni kanssa vetoa vanhan “kapinalakkini” (on sellaista Lenin-mallia) syömisestä, että tänään olisi joella vähintään yksi telkkäpariskunta. Viimeiset metrit ennen jokea astelin varovaisesti ja kiikaroin pajukkojen välistä joen pintaa. Mutta ei, kevään tuojat eivät olleet vielä uskaltautuneet lumiselle Uudellemaalle. Talven lintu koskikara oli ainoa jokiuoman siivekäs. Kävin vielä toisessa tärppipaikassani edempänä jokea ja siellä sentään näin sinisorsapariskunnan, joka säikähti kaksijalkaista kummajaista ja irtautui nopeasti joelta kaartelemaan peltoalueen yläpuolelle. Sorsat olivat jo lupaus tulevasta – kevät ja lämpimät eivät olisi enää kaukana. Hetken päästä täällä olisi jo tungosta, kun telkät, isokoskelot, joutsenet, kurjet, kiurut, västäräkit, pajusirkut ja peipposet valtaisivat tienoon ja täyttäisivät pitkän hiljaisuuden vaihtelevilla äänillään. Oma kevään lintuni on pajusirkku – ei juuri varpusta koreampi kosteikkopusikkojen asuttaja. Mustalakkinen vaatimattomuus on aina keväisin tavattava ja se tapahtuu usein pääsiäisenä, räntäsateessa!

Usva viipyi yhä peltojen yllä, kun lähdin paluumatkalleni. Usva jäi mutta mieleni kirkastui huhtikuisessa aamussa tutuissa maisemissa. Kotimatkalla kuuntelin radiosta Kasevan “Vanhaa miestä” – upeaa, melankolista balladia vuodelta 1974. Monia luontoretkiä, lyhyitä tai pitkiä, haluaisin vielä kokea ennen kuin laulun sanojen tavoin istuisin iltaisin keltaisessa keinussa menneitä muistelemassa. Toivottavasti siihen on aikaa vielä vuosia. Nyt eletään kuitenkin tämä bongarin kevät.

PS. kevään ensimmäiset, noin kymmenkunta töyhtöhyyppää lensi talomme yli Hyvinkäällä sunnuntaina 3.4. klo 15.50.

"Koskinen"

Kytäjoen alku

Pajunkissat

Kartanon rantaa

Simpukka

Rantaheinät

Read Full Post »