Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘hippiäinen’

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina lähdin pitkästä aikaa ulkoilemaan paikallisen mahtikartanon, Kytäjän kartanon maisemiin. Siitä mahdista en kyllä oikein tiedä, kun tämän päivän kartanonomistajan mielenkiinto on suuntautunut kallionlouhintaan sekä maansa luovuttamiseen golfin jumalattarelle – ja paljon vähemmän perinteiseen tilanhoitoon. Kartanorakennus on ollut jo vuosia autiona; se on saanut rapistua kummitustaloksi kenenkään siihen puuttumatta. Linderin ja Vähäkallion ajoista 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkupuolelle on vielä jotakin sentään jäljellä, ehkä arvokkaimpana Väinö Vähäkallion suunnittelema ja kyläläisten talkoovoimin pystyttämä kyläkirkko (valmistui v. 1939) sekä Rytkön koulutalo. Linderin suvusta (Constantin ja poikansa Hjalmar) on muistona ainakin Linderille nimetty tie ja tienviitta hevosaitauksen tuntumassa. Kartanoon  liittyy monia tragedioita, ja ulkoilija sai olla vähän varuillaan vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun työntyi reppuineen kartanon yksityistielle. Metsän eläimet ja monet siivekkäät sen sijaan eivät ole lupia kyselleet – ne löysivät kartanon metsistä paikkansa jo paljon ennen kuin kartanon salkoon nostettiin vuorollansa Flemingin, Armfeltin tai Linderin vaakunalippu. Sunnuntain retkelläni näkisin mielelläni metsän pieniä talvehtijoita, kun haukkasesonki alkoi tältä syksyltä olla lähes ohi.

Marraskuussa oli riittänyt harmaita päiviä, Black Friday on ollut kova sana myös monena maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona. Sunnuntaina aurinko kuitenkin pilkahteli ohuen pilviverhon läpi. Astelin ohi kartanon, tavoitin tienvarren mahtavat tammet ja niiden takana nousevan jyrkkäseinäisen kallion. Oliko tämä se kallio, jonne Constantin Linderin vaimo Marie Linder (os. Mussin-Puškin) mielellään kiipesi katselemaan Kytäjärveä, ehkä myös ikävöimään ja pohtimaan elämäänsä? Hän saattoi tämän päivän kulkijan tavoin pysähdellä päiväretkellään ja jäädä ihailemaan tienvarren pikkulintuja. Nyt oli hiljaista, ei näkynyt takiaisissa tiklejä eikä lepissä urpiaisia  – ei myöskään kartanonrouvaa. Jatkoin matkaani ja tulin kohta loivaan rinteeseen, jonka kuusikossa näin vuosia sitten elämäni toistaiseksi ainoan pohjantikan. Sen tapaaminen olisi mahdollista vieläkin, mutta pystyynkuivaneet kuuset, pohjantikan ruoka- ja pesäpuut, on hakattu maan tasalle maisemaa rumentamasta. Kartanontie kaartui nyt alemmaksi, oikealla kohosi vanha kuusikko. Ennen kuin pysähdyin kuulin jo äänet. Nyt olivat tiaiset liikkeellä. Yhdessä ainoassa isossa kuusessa hyörivät eri korkeuksilla ja sulassa sovussa niin tali- ja sinitiainen, kuusi- ja hömötiainen kuin hippiäinenkin! Ja tietenkin viereistä lehtipuuta kiipesi ylös vikkelä puukiipijä! Asetelma oli kuin oppikirjassa, liikkeellä oli tyypillinen tiaisten sekaparvi, johon oli lyöttäytynyt mukaan hippiäinen ja puukiipijä. Bingo! 

Aikaisemmin loppusyksynä oli tiaisten luetteloni täydentynyt myös pyrstötiaisella, mutta vielä puuttui töyhtötiainen. Tätä iloisesti ääntelevää ja tiaisten tapaan eläväistä lintua olen tavannut enemmänkin Tammelan suunnalla, mutta myös Hyvinkäällä. Töyhtötiainen on paikkalintu. Sen sanotaan elävän koko ikänsä valtaamassaan elinpiirissä. Nyt nokka kohti paikkaa, jossa olen viimeksi tavannut töyhtiksen. Se tapahtui pari vuotta sitten, kun ulkoilutin hoivakodissa Altzheimeria sairastavaa vaimoni siskonmiestä. Kiersimme omakotialuetta, joka rajautui kuusimetsikköön. Sieltä töyhtötiainen teki pistojaan omakotitalon lintulaudalle, mutta tällä kerralla en tiaista tavannut. Vietin paikalla hiljaisen hetken Matti-tuttavamme ja yhteisten kävelyretkiemme muistoksi. Kotona illemmalla tutkin lintukuva-arkistoani ja löysin lähes kaikista blogini linnuista melko mukavat kuvat. Voisin tietenkin tehdä uusia retkiä havaintopaikoille ja saada tuoretta kuva-aineistoa, mutta muutama päivä tulee nyt touhuamisessa taukoa ja pakollista saikkua. Jos muut toiminnot kirjoittajalla pelaisivatkin, niin jutun juonen kehittely voi olla vähän niin ja näin (ehkä se on nytkin?), kun täysin palvellutta poskihammasta revitään huomenna irti alaleuasta. Operaation jälkeen (ja troppien jälkeen) voi pää olla hetkittäin yhtä sekaisin kuin hömpällä ja hipillä yhteensä. Puukiipijäksi en kuitenkaan rupea, toivottavasti.

(PS. Uskomatonta! Hammas irtosi osaavan lääkärin komennuksessa todella helposti. Eikä juuri mitään jälkikipuja.)

Kytäjän kartanosta ja sen historiasta kiinnostuneille pari kirjavinkkiä:
– Katri Lehto: ”Kytäjän kreivitär; Marie Linderin elämä”
– Aake Pesonen: ”Kytäjä, kohtalon kartano”

 

Kytäjän kartanon vuosia tyhjillään ollut päärakennus loppuvuonna 2019.

Vanha viljamakasiini kartanon päärakennuksen tuntumassa (suunn. arkkit. Carl Albert Edelfelt v. 1867)

Kartanontie myötäilee Kytäjärven pohjoisreunaa ja vanhaa kapearaiteisen rautatien ratapenkkaa. Kirjoittajan suosikkireittejä.

Tiklejä tapaa usein kartanon mailla.

Tilhi on tullut nokkasemaan syksyn viimeisiä pihlajanmarjoja.

Metsäkauriit, kuten myös valkohäntäkauriit ja kuusipeurat viihtyvät Kytäjällä.

Marraskuinen päivä kirkastuu. Keskimmäinen keltainen rakennus oli aikoinaan kapearaiteisen rautatien Kytäjän asema. Nykyisin talo toimii kartanon toimistona.

Pikkutikkaa näkee vielä kartanon mailla, vaikka kallion louhiminen hävittää tieltään pikkutikan lehti- ja lahopuita.

Valkoselkätikka saattaa pesiä jo vakituisesti Kytäjän alueella.

Kartanon rantarakennus

Laulujoutsenet viipyilevät vielä Kytäjärvellä.

Kytäjärvi alkaa jäätyä.

Ison kuusen kätköissä vilahti kuusitiainen – ja lopulta esille tulivat myös monet muut tiaiset.

Kuusitiainen ja tunnusomainen valkea niskalaikku.

Hömötiainen.

Hömötiainen on huolestuttavasti vähentynyt. Lintu tarvitsee lahopuita, joihin se nävertää oman pesäkolonsa.

Talitiainen ei tee ruokavarastoja, vaikka etsiikin ravintoa kuusien oksilta. Se on talvella paljolti riippuvainen ruokinnasta.

Sinitiainen.

Hippiäinen. Koko Euroopan pienikokoisin lintu. Kova talvi verottaa kantaa.

Töyhtötiainen. Paikkalintu, jonka oppii helposti tunnistamaan omaperäisestä lauluäänestään; on kuin vesipilliin puhaltaisi.

Pyrstötiainen. Liikkuu erittäin nopeasti puusta toiseen. Kuvaajalla pitää kiirettä.

Puukiipijä lyöttäytyy mielellään tiaisten sekaparveen. Sen tapa kiivetä puita tyvestä ylöspäin ravintoa etsiessään on ihan omanlaisensa.

Hiljaisessa metsässä punatulkun ääni kuuluu kauas.

Kytäjärvi on loppusyksyllä monen vesilinnun levähdyspaikka. Laulujoutsenet saattavat viipyä järvellä sen jäätymiseen asti.

Kartanon mailla talvehtii usein hiirihaukka.

Hiirihaukkaa karaistuneempi piekana on melko varma talvehtija Kytäjän peltoalueella.

Suolijärven ja Kytäjärven välisen vesiuoman rantalaituri.

 

Read Full Post »

”Minne viet sitä tuolia?”, huuteli vaimoni keittiöstä. ”No, tänne olohuoneen ikkunan viereen!”, vastailin ja kiinnitin samalla kameraani vastavalosuojaa. Ei näyttänyt vaimoni oikein ymmärtävän, mistä oli kysymys. Kaikkienhan se piti tietää: tänään oli viimeinen päivä antaa havaintoja Bird Lifen alkutalven Pihabongaus-tapahtumaan. Nyt istutaan tunti aloillaan ja kirjataan ylös siivekkäiden liikkeet takapihamme ilmatilassa. Ja jos hyvin kävisi, ehkä saisin myös otettua jokusen kuvankin päätähdistä, tuumailin ja keskityin iltapäivän tehtävääni. Mutta kovin hiljaista oli siellä ulkona. Tuleekohan tästä yhtään mitään? Päiväkin niin hämärä, ettei vastavalosuojaa teleobjektiivin päähän olisi välttämättä tarvittu. Vielä kuulin keittiön suunnalta epäilyjä siitä, miten maltan olla aloillani kokonaisen tunnin. Yksissä oltu yli 40 vuotta, ja toisella vielä epäilyksiä kumppaninsa sitkeydestä!

Kauan kesti, ennen kuin ensimmäinen tilastomerkintä piirtyi lehtiööni. Harakka tuli pelastamaan tilanteen, ja sain viimein vetäistä paperille vinoviivan havaintoni vakuudeksi. Tästä se lähtee! Nyt tuli vaimonikin tähystelemään ja ihmettelemään kanssani, missä kaikki lintumme oikein piilottelevat. Monina muina päivinä, tammikuussakin, pihamme lintulaudalta tai maasta sen alapuolelta hakee apetta hyvinkin kymmenkunta lajia: on tiaisia, varpusta, pikkuvarpusta, viherpeippoa, rastaita, kesykyyhkyjä, ja lisäksi käpytikkaa pihapihlajan oksassa roikkuvan talin kimpussa. Punarintakin viipyili pihapiirissämme vielä lokakuun lopulla ja peipot marraskuussa. ”Hei, katsopas tuonne aidanrakoon – mustarastas, tai kaksikin!”, huudahti vaimoni. Ja tuolla salavassa kolme tiaista! No niin, nyt tuli säpinää. Kiitoksia vain siippani. Mihinkäs sen kynäni oikein … Liikenne vilkastui ja lehtiööni alkoi nopeasti ilmestyä lisärivejä uusille lajeille ja lisää vinoviivoja. Kun tunti oli kulunut, lopulta istunnon tulos jäi kuitenkin melko vaisuksi: vain viisi lajia, ja kauempaa kuulunut käpytikan kimakka huuto, jota ei lasketa. No, ”Tornien taisto” on sitten eri juttu, nyt oltiin vain puolueettomana kirjurina ilman tulostavoitetta.

Kävin jo aamupäivällä virittäytymässä pihabongaukseen katsastamalla lähimetsien lintutilanteen, ja samalla vetäisemässä pienen ulkoilulenkin. Olisiko metsässä mitään elämää, saattaisinko kuulla hömötiaisen tai hippiäisen vienoa ääntelyä? Hiljaista oli. Kauempana puiden yläpuolella lenteli rauhallisin siiveniskuin joko korppi tai iso haukka. Siinä ainoa havaintoni. Kun ajelin kotiin päin, satuin kuulemaan radiosta Suomen Euroviisukilpailun (UMK-kilpailun) tulokset ja voittajakappaleen. Ei mutta sehän on kerrassaan upea! Sillä voisi jopa pärjätä! Kuuntelin esityksen sanoja … Sanoja pystyi hyvin kuuntelemaan, ja ne lausuttiin selvästi:

”Blackbird, blackbird, don’t sing to me
Don’t sing below my window
Fly somewhere else, don’t bother me
Don’t sing …
… Now you remind me of something I’ll never have
So blackbird …”
(kappaleesta ”Blackbird”, Norma John, 2017)

Surullista, mutta kaunista, ajattelin. Kun iltapäivällä pihallemme lennähti mustarastas ja sen puoliso, muistui mieleeni tuo voittajakappale. Vielä ei ole aika, kun pihamme mustarastaat aloittavat laulunsa, mutta se hetki ei ole enää kaukana. Harmaat päivät väistyvät – mustarastaan laulu aloittaa kevään. Blackbird, do sing for us!

 

Bird Life Pihabongaus 2017

Bird Life Pihabongaus 2017

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Harakka avaa pelin (kuvattu aiemmin tänä vuonna)

Talitiainen ilmottautuu

Talitiainen ilmottautuu

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Kurrekin haluaa osallistua Pihabongaukseen

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Nyt tiedetään, kuka vei rastaan omenat!

Sinitiainen

Sinitiainen

Mustarastas, 29.1.2017

Mustarastas, 29.1.2017

Sinitiainen talin kimpussa

Sinitiainen talin kimpussa

Peippo (lokakuu 2016)

Peippo (lokakuu 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Pikkuvarpuset (syksy 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Punarinta (lokakuu 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Räkättirastas (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Talitiainen ja varpunen (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

Tilhi (syksy 2016)

 

Read Full Post »

On eläkkeellä olemisessa puolensa; palkkatyö ei enää sido miestä natisevaan toimistotuoliin, ei puhelimen vahtimiseen eikä tietokoneruudun välkkeeseen kuten vielä pari vuotta sitten. Aikaa jää nyt yllin kyllin harrastustoiminnalle. Huomaan vuosien aikana päässeeni tilanteeseen, jossa tärkeimmästä harrastuksestani on tullut perhepiirissä täysin hyväksyttyä toimintaa. Kukaan ei enää yritä vastustella, jos livahdan aamuhämärässä lähimetsään reppuni ja kamerani kanssa. Siellä on määrä tapailla uuden elämänvaiheeni uusia neuvottelukumppaneita – siivekkäitä sellaisia. Nuorempana Helsingissä asuessani en edes kiikaroinut lintuja, mutta liikuin usein suosituilla Vanhankaupunginlahden ja Viikin lintualueilla. Niiltä ajoilta on jäänyt erityisesti mieleeni yksi Viikin tunnuslinnuista, keltavästäräkki. Sen jälkeen olen tavannut keltavästäräkkiä vain harvakseen. Tuore jälleennäkeminen tapahtui mökkiviikonvaihteessa elokuun lopulla Tammelan Heinämaantien oraspellolla lintujen syysmuuton aikaan. Paljain silmin en lintua muiden västäräkkien joukosta äkännyt, mutta kameran etsimen läpi tunnistin ilokseni vanhan tuttavani.

Kysyt varmaan kuvasinko keltavästäräkkiä ja sainko hyviä kuvia? Kuvasin kyllä, mutta olisi pitänyt kuvata vielä enemmän. Se paras kuva jäi pellolle – tai paremminkin lensi muuttajan mukana trooppiseen Afrikkaan. Toisaalta, keltavästäräkin kuvausympäristö oli hyvin haasteellinen: kuvauskohteeni ei noussut framille, multakasan päälle, ja lintu oli kohtalaisen kaukana. Kohdetta ei saanut suurella aukollakaan irrotettua pellon oraista ja muusta kasvustosta, mutta tarkemman kuvan olisin kyllä saanut käyttämällä jalustaa (jos sellainen olisi ollut mukana ja jos sellaisen olisi ehtinyt kameraan kiinnittää). Käytän Pentax K-3-rungossani automaattiasetusta TAV, jossa voin asettaa sekä aukon että sulkimen arvot; kamera määrittää näiden perusteella ISO-arvon. Kaikki hyvin, kunhan vain maltan tarkkailla, mitä kamera ilmoittaa valon riittävyydestä (tai ylivalottumisesta). Jos ISO-arvo nousee yli 3000:n, voi kuvaan odottaa jonkinasteista kohinaa. Ei se digiaikanakaan ole liian helppoa. Oma kuvaaminen sai tänä vuonna paljon lisäpotkua, kun sain hankituksi Pentaxin oman 300 mm:n kiinteän telen (suurin aukko 4). Sillä parjää jo monissa tilanteissa, ja hyvää piirtoa riittää muutamasta metristä aina kymmeniin metreihin. Loppukesästä, kun olin löytänyt hippiäisen metsikön ja olin tavoittelemassa maailman parhainta hippiäiskuvaa, jouduin toteamaan kuvauskalustoni ihan vääränlaiseksi. Ei värkeissä oikeastaan mitään vikaa ollut, mutta en vain päässyt tarkentamaan Euroopan pienimpään lintuun, joka tulikin kosketusetäisyydelle. Lintu tuli liian lähelle!

Kulunut vuosi on ollut itselleni hyvä ja opettavainen lintuvuosi. Harmi vain, että suomalainen metsikkö tyhjenee linnuista kovin nopeasti – jo heinä-elokuun taitteessa metsät alkavat hiljentyä. Ensin loppuu laulu, sitten loppuu liike. Näin sen ehkä tulee ollakin, koska kevät on suoranaista yltäkylläisyyden aikaa. Talvi taas on sitten ihan oma lukunsa. Silloin lintuihminen osaa arvostaa vähäisiäkin kohtaamisia; kävelylenkillä läheiseen pujopensaikkoon laskeutuva urpiaisten parvi on yksi sellaisista. Luulen, että keskimmäinen lastenlapsistammekin muistaa juuri tämän vuoden eräästä lintukokemuksestaan. Olimme lähdössä sunnuntaiaamun luontolenkille kaupungin länsipuolelle. Kun olimme astuneet ulos, katsoin jostakin syystä ylös taivaalle … Ihan talomme yläpuolella kaarteli kaksi kotkaa. Kotkaksi ne heti tunnistin, ja myöhemmin valokuvistani ne määrittyivät merikotkiksi! Vain kerran aikaisemmin maakrapu on tavannut merikotkan. Se tapahtui pari vuotta sitten talvipakkasilla Helsingin Kaivopuistossa. Silloinkin mukanani oli kamera pitkähköllä putkella, mutta olin niin kylmissäni ja kohmeessa, etten saanut edes kamerareppua selästäni. Kotka häipyi pian utuiseen horisonttiin – näytti suuntaavan kohti Harmajan majakkaa.

 

(alla joitakin vuoden 2016 aikana ottamiani lintukuvia Etelä-Suomen alueelta. Kuvat jokseenkin aikajärjestyksessä)

Urpiainen, Hyvinkää

Urpiainen, Kytäjä Hyvinkää

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Laulujoutsenet, Nukari Nurmijärvi

Telkät, Heinijärvi Tammela

Telkät, Heinijärvi Tammela

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Töyhtöhyyppä, Ridasjärvi Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Keltasirkku, Kytäjä Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Kottarainen, Usmi Hyvinkää

Tukkasotka, Vuosaari Helsinki

Tukkasotkat, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kanadanhanhet, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kyhmyjoutsen, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Kalalokit, Vuosaari Helsinki

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Västäräkki, Kuumola Hyvinkää

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Mustapääkerttu, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Telkkä naaras, Heinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heiinijärvi Tammela

Kirjosiepot, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Peippo, Heinijärvi Tammela

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Närhi, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punakylkirastas, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Punavarpuset, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Sinitiainen, Kytäjä Hyvinkää

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Harmaasieppo, Heinijärvi Tammela

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Peipon poikanen, Kytäjä Hyvinkää

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Telkkäpoikue, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Rantasipi, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Keltavästäräkki, Heinijärvi Tammela

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Hippiäinen, Kytäjä Hyvinkää

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Punarinta, Heinijärvi Tammela

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Merikotka, Hakalanmäki Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Kivitasku, Kytäjä Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Hömötiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Rautiainen, Usmi Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Valkoposkihanhet, Kytäjä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Varpuset, Hyyppärä Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

Mustarastas, Hakalanmäki Hyvinkää

 

Read Full Post »

Vantaanjoen pohjoisin haara luikertelee Vaiveron Myllytilan läpi toisinaan hyvinkin vuolaana ja toisinaan, kuivana aikana, lähes vaatimattomana purona. Joki virtaa golfalueen läpi, mutta golfaajien lisäksi jokea ja Myllytilaa pääsee ihailemaan vapaasti jokainen kulkija. Ilman golfrakentamista joki ja sitä ympäröivä lehtoalue olisivat saattaneet jäädä monelta näkemättä ja kokematta, minultakin. Puustoa on karsittu paljon golfaajien ehdoilla, mutta siihen karsiminen saisi jäädä –  nyt alueella on sopiva tasapaino eri asioita harrastavien tarpeisiin. Pari viikkoa sitten kävelin verkkaisesti virran ylittävälle puusillalle. Kuulin läheltä pikkulintujen ääntelyä. Ääni tuli aivan vierestä, ja kohta näin äänilähteenkin – piskuinen hippiäinen etsi kiihkeästi syötävää jokivarren ison kuusen alaoksilta. Melkein yletyin koskettamaan pieneen, keltavihreänharmaaseen ikiliikkujaan.

Jokiuoma ja sen lehto kuhisee elämää keväällä ja kesällä, mutta on sielä talvellakin pysyvät asukit. Koskikaraa tapaa talviaikaan melkeinpä kaikilla Etelä-Suomen virta- ja koskipaikoilla, niin täälläkin. Se on veikeä lintu, yhtä omaperäinen kuin suomalainen poliitikko. Ui vastavirtaan, visertelee kovilla pakkasillakin muina miehinä ja sukeltaa ruokansa hyisen virran pohjalta (no jaa, harva poliitikko kait sentään). En ole vielä saanut elämäni koskikarakuvaa, mutta sen vielä teen. Ajattelin, että hankin paremmat vehkeet tai sitten, on vielä toinenkin vaihtoehto: pudotan rimankorkeutta. Niin, eihän se kuva ole kaikkein tärkein, vaan mieleenpainuva luontokokemus.

Paitsi jokikanjonissa, pakkanen paukkuu myös talousrakenteissa ja politiikan holvistoissa. Valtionvelka kasvaa, on kuntien pakkoliitosuhkaa, uutisoidaan irtisanomisista ja suuryritysten kauppaamisista ulkomaille yhä vain, teolliset työpaikat katoavat maasta – tuotannon virta jäätyy. Ihmiset ovat varovaisia rahankäyttäjinä; kotimainen kulutuskaan ei kaikkia toimijoita lämmitä. Ministeri nostaisi viinaveroa, vaikka kansa ostaa kohta kaiken juotavansa lahden toiselta puolelta, ja kaiken huippuna kouluista lopetetaan kaunokirjoitus. Kuinka laajaan kannatukseen esitykset perustuvat? Ruma sana pääsee kansan suusta. Koskikaran talvehtimisjoki jäätyy pian umpeen, jos pakkaset vain jatkuvat. Lintu ei kuitenkaan jää pakkaseen makaamaan; se osaa tehdä oikeat johtopäätökset – se vaihtaa maisemaa! Olisko Rio de Janeiro mitään – tammikuun virta?

Jokilaakso

Jokilaakso

Virta

Virta

Koskikara 01

Koskikara 01

Koskikara 02

Koskikara 02

Jokiuoma jäätyy

Jokiuoma jäätyy

Välillä vähän aurinkoakin

Välillä vähän aurinkoakin

Talven taidetta

Talven taidetta

Silta yli virran

Silta yli virran

Talvi pitää otteessaan

Talvi pitää otteessaan

Koskikara 04

Koskikara 04

Koskikara 05

Koskikara 05

Kontrasti

Kontrasti

Lumipesu

Lumipesu

Lenkkikavereita (Ritvan kuva)

Lenkkikavereita (Ritvan kuva)

Lenkkikavereita 02

Lenkkikavereita 02

Read Full Post »