Helsinkiläistaustainen eläkeläisretkeilijä oli päättänyt puolenpäivän soolopyrähdyksellä tehdä selkoa ja verestää muistoja Helsingin Etu-Töölöstä. Katselin pöydälle levittämääni Helsingin karttaa, tuumailin tulevan matkani reittiä ja sijoittelin nuppineuloja paikkoihin, joissa olin tässä kaupunginosassa joskus käynyt. Tuttuja kohteita tulikin yllättävän paljon. Äidinäitini oli pitkään asustanut Arkadiankadun loppupäässä; siellä olin tietenkin vieraillut kymmeniä kertoja. Yliopiston tietojenkäsittelyä opiskeltiin Töölönkadulla ja illanviettoja opiskeltiin useinmiten Bottalla Museokadulla. Mutta junnuiässä tutuimmaksi tullut paikka oli helsinkiläisten (ja myös meidän perheemme) takavuosien pesäpallopyhättö: Hesperian kenttä. Kentän paikalle oli sittemmin noussut Finlandiatalo – siellä pelasivat nykyään aivan eri ihmiset, eikä kenttämestarin kalkki enää pöllähdellyt kakkospesän rajaviivalla. Piikkarit olivat vaihtuneet lakeerikenkiin, maila vaihtunut mikrofoniin. Etu-Töölö on kompakti mutta melko laaja alue, aina Töölönlahdelta Taivallahteen, Pohjoiselta Rautatiekadulta Pohjoiselle Hesperiankadulle. Kiirettä pitää, jos ehtisin kiertää koko alueen, kaikki sen muistomerkit ja sen monet ikoniset rakennukset. Oli keskityttävä muutamaan kohteeseen. Paljon kritiikkiä aikoinaan saanut Temppeliaukion kirkko oli sisältä näkemättä. Aloitetaan siitä!
Ei ihan heti uskoisi, että Temppeliaukion kirkko on yksi turistien kaikkein eniten käymistä kohteista Helsingin alueella. Ulkoapäin kirkkorakennus ja sen sisäänkäynti ovat lähes huomaamattomia. Juju onkin kirkon sisätiloissa, ja varmasti myös akustiikassa. Fredrikinkadun loppupäässä vastaan tuli laumoittain turisteja; touhukkaita turisteja hyppeli myös kirkon yläpuolisella kalliolla selfiekeppeineen. Sisällä odotti yllätys. Kuin tilauksesta Kaartin soittokunta piti salissa harjoitustaan illan esiintymistä varten. Istuin alas, kuuntelin ja rauhoituin. Hyvin kuului salin perällekin herkkä huilusoolo, ja kun kapellimestari Atso Almilan johdolla mentiin forte fortissimoon, havahduin, otin reppuni pois selästä ja aloin viritellä kameraani kuvauskuntoon. Arkkitehtiveljesten Timo ja Tuomo Suomalaisen luomus on kiistatta erikoinen ja karun tyylikäs. Jos kirkko on myös muusikoiden ja laulajien suosiossa, ei kai siinä voi olla moitteen sijaa? Ehkä joku päättäjä oli kaukaaviisaasti osannut nähdä tulevan kirkkorakennuksen yleisen kiinnostuksen ja taloudellisen puolen, mene tiedä?
Temppelikatua astellessani kohti Mika Waltarin puistoa, sain juttuseurakseni ikäiseni koiranulkoiluttajan. Kerroin tietenkin oman vaellukseni taustoista, lievästä Helsinki-kaihostani, ja sain mieheltä arvokkaan vinkin. Löytäisin kaipaamiani Helsinki-kirjoja läheisestä antikvariaatista. Ja niin todella tapahtui. Kirjastosta moneen kertaan lainaamani ns. ”Helsingin korttelikirjat” löytyivät kaikki Runebergin Antikvariaatista! Kirjat olivat aikoinaan koottu Helsingin Sanomien artikkeleista, joissa kuvattiin viime vuosisadan aikaista, osin jo mennyttäkin Helsinkiä (tekijöinä kolmessa ensimmäisessä julkaisussa: Kaija Ollila, Kirsti Toppari, Kaija Nenonen ja Kaija Hackzell). Helsinki-päiväni Etu-Töölössä oli ollut antoisa, yllätyksiäkin täynnä. Sain varmaan onnenpotkun matkaani aamuisesta kahviateriasta Huvilan Kahvilassa, Hakasalmen huvilan kupeessa. Vetäisinköhän vielä uuden kierroksen tuosta Oksasenkadulta oikealle ja Tunturikatua alas Runeberginkadulle? Ei, kyllä tämä riittää. Olin valmis ottamaan suunnan Kampin bussiterminaaliin ja astumaan tutun liikennöitsijän kermanväriseen bussiin. Tuliaisinani oli mukanani toivottavasti onnistuneita valokuvia, kolme kiloa vanhoja kirjoja ja helsinkiläisen Keisari-leipomon herkullinen juustokakku. Näillä eväillä hyppäsin viiden euron Happy Hour -vuoroon kohti Hyvinkäätä.
PS. kiitokset Kaartin soittokunnan tiedottaja Markus Virtalalle luvasta käyttää blogissani Kaartin soittokunnasta ottamiani henkilökuvia.