Astelin kaupungin laidalla pellon reunaa yhtenä kesän kuumimpana päivänä. Heinä oli pellolta korjattu aikaa sitten, mutta kuivan heinän tuoksu oli vielä jäljellä. Teki mieli heittää paita pois ja tehdä vähän isompi kierros pitkin Vantaanjoen vartta elokuun toisena maanantaina. Mökkitouhut olivat varmaankin miehen väsyttäneet, ei ollut puhtia riisua paitaa päältä. Oli ihan hyvä näinkin, kunhan aurinko vihdoin paistoi ja lämmitti, eikä ollut kiire minnekään. Joenvarren pensaikoista ei kuulunut enää lintujen ääniä, kesantopellon nuori pensastaskukin oli jo varmaan siirtynyt etelämmäksi pois syntysijoiltaan. Vielä pari viikkoa sitten se lenteli touhukkaana ohdakekukintojen ja aidanseipäiden väliä ja tarkkaili kiinnostuneena reviirilleen tullutta muukalaista. Sänkipellon viereisen ohrapellon tähkät olivat jo saaneet rusehtavaa väriä – pian olisi viljankorjuun aika, ja pian olisi aika valmistautua sanomaan kesälle hyvästit. Kesälle, jota ei oikein ollutkaan?
Olihan se kesä toki tänäkin vuonna! Ja ties miten kauan vielä jatkuukaan, kunhan ei anneta meteorologien veikata enää yhtään mitään. Ennuste on ollut usein pettymys. Alku- ja keskikesä pysyi koleana lupaavista ennusteista huolimatta. Mutta koleakin kesä voi olla täynnä aktiviteetteja – täyttä kesää. En voi vaimoni kanssa ylpeillä kesäpassimme täyttymisestä Kuhmon konserteista, Savonlinnan oopperoista, en pitsiviikkojen tai kesäteattereiden leimoista, en Sastamalan Vanhan Kirjallisuuden Päivistä. Taitaa oma kesäpassimme täyttyä enemmänkin mäntysuovan roiskeista, koivuhalon säleistä ja tuohenpalasista, aamupalan sipulinvarren renkaista ja märkien varpaiden painalluksista – niistä tavallisista mökkiläisen kesäaskareista ja -huveista. Yksi kesäpassimme leima on kuitenkin mainittava erikseen: Tammelan Mustialassa joka vuosi pidettävien Hakkapeliittatapahtumien tunnelma ja muistot! Tapahtumaa ei ylenmäärin mainosteta, mutta viesti on kulkenut vuosien aikana maailman joka kolkkaan. Ainakin japanilaiset turistit olivat löytäneet Mustialan ja Anderssonin rouvan tarjoamat räiskäleet. Hakkapeliittatapahtuma on erikoinen spektaakkeli; se on paluu 1600-luvulle ja kunnianosoitus Tammelan väestölle, se on pukuperformanssi, non-stop teatteri, markkinapaikka, musiikkia ja perinneruokaa – ja alamaista kumartelua alueella liikkuvalle kuningasparille.
Kun oikein pinnistän muistiani, saimme leimoja passiimme myös Urjalan, Turun ja Piikkiön käynneiltä. Tulihan niitä! Kaikki käynnit avarsivat ja antoivat myös uskoa parisuhteen jatkumiselle. Piikkiön lähellä suhde oli koetuksella, kun kännykän navigaattori ohjaili aina vain samalle ympyrälenkille ja kartturi tarjosi omaa ratkaisuaan – eikä kumpikaan kelvannut kuskille! ”Aja lounaaseen”, oli navigaattoriäänen vakio-ohje! Oli viimein pysähdyttävä ja saatava tiellä kulkevalta pojalta selväsanainen tieto siitä, missä oikein olemme. Oikea suunta helpotti ja aikanaan suoriuduimme taas takaisin mökillemme. Kesäpassimme viimeisellä sivulla on henkilökohtaiset merkintäni. Niitä on kaksi. Toinen sattui mökkitiellä, kun tein aamulenkkiäni ja sihtailin kameralla karhunputken kukintoa, vähän kuin koemielessä. Hyvin pian juuri samalle kukinnolle asettui komea ritariperhonen! Mistäs tiesit tänne tulla? En voinut kuin ihailla, ihmetellä ja kuvata. Jos kesään lasketaan mukaan myös toukokuu, saan sieltä passiini kaikkein parhaimman merkinnän – leiman ja luvan jatkaa elämääni onnistuneen sydäninfarktioperaation jälkeen. Ihminen unohtaa nopeasti niin suuret kuin pienet tapahtumat ja kokemukset. Ei se kesä mikään kolea ollut. Ja jos olikin, onko sillä lopulta niin suurta väliä?