Siitä oli puhuttu jo vuodenpäivät: me kaverukset Vikke ja minä tekisimme päiväretken Vuosaareen. Itse olin pitkään toivonut löytäväni Helsingin seudulta paikan, jossa voisi rauhassa ihailla merta; ja Vikke halusi nähdä talon, joka oli toiminut hänen ensimmäisenä kortteerinaan muutettuaan Ranualta Etelä-Suomeen. Ne kaksi toivetta voisivat toteutua Helsingin Vuosaaressa, näin uskoimme. Omaan kohteeseeni kuvittelin sinisenä välkkyvän meren, rantakiviä, rannalle vanhoja tervaleppiä, jotka levittäisivät oksansa tuulessa huojuvien rantakaislojen ylle, ja aavalle merelle sijoittelin vähintään telkkä- ja joutsenparin. Ei rantakivillä koikkelehtiva meriharakkakaan pahaa tekisi. Viken tavoite ainakin toteutui. Kaarsimme ongelmitta vanhemman Vuosaaren ytimeen ja löysimme ystäväni asuintalon, jossa hän uutena etelänihmisenä vietti ensimmäisen puolivuotensa. Vetäydyin vähän syrjempään ja annoin ystäväni totuttautua näkemäänsä. Tuttujen paikkojen kohtaaminen yli 40 vuoden jälkeen voi olla tunteikas. Jos ei kameran säädöt mene heti kohdalleen, ei mikään ihme.
Eläkeläisten etäpäivä oli päässyt hyvään alkuun. Etäällä kodeistamme olimme, mutta oliko tämä etätyötä vai etäviihdettä, se oli vielä arvoitus. Seuraava etappi oli oma toiveeni: käynti läheisellä Kallahdenniemellä. Sinnekin harmaapartaukot suunnistivat ongelmitta ja keksivät hyvän parkkipaikan kulttuurikeskus Sofian luota. Nuoruudessani Vuosaari oli tunnettu Sasekan tehtaasta ja Kallvik-nimi tuli eri yhteyksistä tutuksi. Mereltä, lännen suunnalta kävi armoton puhuri, kun lähdimme vaeltamaan kohti niemen kärkeä. Vastaamme tuli jokunen maastopukuinen kulkija, ja jokaisella oli jalustaan kiinnitetty kaukoputki kantamuksenaan. Jotakin jännää siellä edessä varmaan odottaisi? Niemen kärkeen ei tuuli enää yltänyt, aurinko paistoi lämpimästi ja nautiskelimme miellyttävästä kevätpäivästä juuri sellaisen maiseman äärellä, jonka olin mielikuviini maalaillut. Viihteeksi kaikki muuttui viimeistään silloin, kun saimme ihailla kahta läheisellä kallioluodolla lepäilevää kanadanhanhea. Samanaikaisesti lahden yllä harjoitteli matalalentoa upea kyhmyjoutsen. Ja totta kai – juuri täällä oli paikallaan tavata kevään ensimmäinen västäräkki!
Päivän kolmas osio kului uutta Vuosaarta kierrellessä sekä Suomen korkeinta asuintaloa Vuosaaren Cirrusta ihmetellessä. Ruokapaikka, ravintola Fregatti löytyi kauppakeskus Columbuksesta. Tämähän oli tuttu paikka jo vuosien takaa! Sitä en muistanut, että paikan lounas oli niin maistuva. Sillä välin toisaalla, vaimoni oli saanut kotipihallamme oman lintunäytelmänsä: hänelle esittäytyivät niin parvi punatulkkuja, kaksi mustarastasta kuin jo tutuksi tullut lähes valkoinen kyyhkynen. Itsekin pääsin vielä näkemään pihlajamme yläoksille asettautuneet ja taajamissa melko harvinaiset punatulkut. Päivän aikana haikailin monessa tilanteessa vajaa viikko sitten tilaamaani, pidempää teleobjektiivia. Posti oli ilmoittanut lähetyksen saapuvan perille keskiviikon aikana. Putkea ei kuulunut vielä perjantainakaan, reissupäivänä! Ei elämä, eikä yksi päivä ole yhdestä putkesta kiinni, yritin lohduttautua. Keväistä lämpöputkea on odoteltu vielä enemmän – sitä putkea ei saa kadottaa eikä panna poikki!
Vikke laiturilla
Naurulokki
Tukkasotkat vedessä
Tukkasotkat lennossa
Kallahdenniemeltä Vuosaaren Aurinkolahdelle
Merinäkymä 01
Kanadanhanhet 01
Kanadanhanhet 02
Kirjoittaja fundeeraa
Kyhmyjoutsen
Merinäkymä 02
Vikke 02
Kalalokit
Kalamies
Västäräkin aamujumppa
Merinäkymä 04
Uutta Vuosaarta 01
Vuosaaren Cirrus (26 asuinkerrosta)
Uutta Vuosaarta 02
Kotipihan punatulkut
Kuvista ja muita kuulumisia 