Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘äitienpäivä’

Joku oli suututtanut säidenhaltijan. Toukokuu 2017 oli ollut ennätyskylmä, ja etelässäkin tupsahteli satunnaisia lumikuuroja aina kuun puoliväliin asti. Snellmaninpäivänä sää näytti viimein vähän lämpenevän, mikä tuskin kuitenkaan johtui 1800-luvulla vaikuttaneesta fennomaanista, kirjailijasta ja valtio- sekä finanssimiehestä. Ei, äidit olivat saaneet muutoksen aikaan – ei vain sopinut, että äitienpäivänä, kuun neljäntenä liputuspäivänä, enää puhaltaisi kylmät tuulet. Äitienpäivänä syödään makeita kakkuja patiolla, johon paistaa lämmin aurinko, ja tuulella on nopeutta enintään 2 m/s. Kun äitienpäivä on lähtöisin Yhdysvalloista, voisi ajatella, että meilläkin kaikki päivään liittyvä on suurta. Täällä kuitenkin eletään omalla tavallaan. Suuruutta toki löytyy – sitä edustaa kaikki maan äidit ja äitien uhrautuvaisuus, niidenkin äitien, jotka eivät ole koskaan saaneet kutsua presidentinlinnaan.

Lehdet avautuvat

Luonnon tapahtumien seuraaminen kiinnostaa suomalaisia. Toukokuussa, juuri äitienpäivän alla, tapahtuu luonnossa paljon. Moni muuttolinnuista on palannut tutuille reviireilleen; on alkanut tiivis parinetsintä- ja pesintävaihe. Nopeimmilla vesilinnuilla on jo poikaset, vuokot ovat nousseet kukkimaan ja puiden silmut kasvavat nopeasti aueten viimein kukinnoiksi tai hennoiksi lehtien aluiksi. Helsingin yliopiston entinen kansleri Risto Ihamuotila on eräs julkisuuden henkilö, joka seuraa aktiivisesti luonnon tapahtumia. Onpa hän tehnyt harrastuksestaan kirjankin ”300 kasvia Suomen luonnossa”. Niin hänelle kuin itsellenikin, on tullut tavaksi tarkkailla, milloin tuomi on kukassa. Vanhoissa koulukirjoissa tuomen sanotaan kukkivan toukokuun lopulla, mutta Ihamuotilan 50 vuoden kirjanpidon mukaan aikaisin kukinta on tapahtunut jo 4. toukokuuta. Tänä vuonna ei vielä äitienpäivänä saada nuuhkia tuomen hienoa tuoksua, kuten usein lämpiminä keväinä. Luontoäiti ei kiirehdi tänä keväänä.

Etelänkevätesikko, ensimmäisiä kukkijoita etelä-Suomessa.

Lanttuperhonen kevättaskuruohon kukinnolla

Peltokortteet

Punarinta

Ensimmäiset valkovuokot lämpimällä rinteellä

Mietin, mikä mahtoi olla oman äitini suhde luontoon? Entä isoäitieni? Rantasalmella syntynyt isänäitini asui suuren osan elämästään Helsingin Käpylässä paritalon puolikkaassa ja sai tuntumaa luonnon tapahtumiin sekä vuoden kiertokulkuun hyörimällä oman talonsa takapihan kasvimaalla ja puutarhassa. Me lapsenlapset taas saimme tuntumaa aina hyväntuulisen isoäitimme tiukkaan puoleen: ymmärsimme hyvin selvästi, ettei puutarhan vadelmiin saanut koskea. Ne, kaikkein kiinnostavimmat ja isoimmat marjat, oli määrä säästää juhlapäiviin! Kaikkea muuta sai syödä niin paljon kuin vatsa veti. Toinen mummoistani, nuorena leskeksi jäänyt äidinäitini oli kaupunkilainen; Helsingissä syntynyt ja kantakaupungissa suurimman osan elämäänsä asunut. Luulen, että Arkadiankatua pitkin kävellessään vakavanpuoleinen äidinäitini antoi välillä katseen nousta kadunvarren lehmuksiin ja tunnisti oksalla laulavan pikkulinnun. Ehkä äidinäitini kierteli paljonkin Mechelininkadun toisella puolella Väinämöisen puistossa, Hietaniemessä tai Lapinlahdessa ja oppi tuntemaan koko joukon puiden ja pensaiden siivekkäitä? Oma äitini ei saanut elää pitkää elämää, mutta tiedän hänen viihtyneen luonnossa. Kasvit, kasvienkeräys ja luonnonkukat olivat hänelle tärkeitä. Kun äidilläni vielä terveyttä riitti ja perhe oli yhteisillä lomilla vuokramökeillä ja maatiloilla Vihdissä, Saimaan rannalla tai Verlassa, ei häneltä varmaan mitään puuttunut. Tai no, kerran Vihdin täysihoitolalomamme pyöräretkellä äitini pyörästä puuttuivat jarrut. Istuin pyörän tarakalla ja tunsin, kuinka vauhti kiihtyy – parivaljakkoa vietiin hurjaa vauhtia kohti ojaa! Sillä kerralla jätimme luonnonkukkien keruun, keräsimme vain itsemme ojasta takaisin pölyiselle maantielle. Miten ihmeessä siitä rytäkästä selvittiinkään? Äideillä on se jokin – luontoa ainakin!

Helsingin Malmin hautausmaalla yhdessä vaimoni kanssa. Äidit ja isoäidit saavat ruusunsa.

Ruusut maassa vanhempieni haudalla

Helsingin Malmin hautausmaata

Äidinäitini haudan skillat saavat seurakseen valkoisen ruusun

Hautausmaan naaraspeippo

Hautojen mustarastaat

Mustarastas ja orvokit

Alastomat rungot ja oksat

Helvi-äitini 1950-luvun alussa kotimme takapihalla Espoon Leppävaarassa

Vasemmassa kuvassa isänäitini Bertta (vas. hlö) näyttelyharrastuksensa parissa mahdollisesti Savonlinnassa, todennäköisesti 1910-luvun alussa. Oikeassa kuvassa äidinäitini Linnea miehensä Eino Davidin kanssa 1920-luvun paikkeilla.

Read Full Post »

Onneksi tyttäremme pani tuumasta toimeen, ja tilaa vielä löytyi: äidit pääsevät sittenkin nauttimaan äitienpäivän juhla-aterian valmiiseen pöytään ja me kaikki muut siinä siivellä. Liian vähän on perhepiirissämme tapana kokoontua yhteen hyvän ruuan merkeissä kotiin, mökille tai ravintolaan punavalkoisten ruutuliinojen äärelle. En ehtinyt pitemmälle menetettyjen mahdollisuuksien ajatuskuvioissani, kun huomasin, että ulkona paistaa aurinko ja aikaa ateriaamme on vielä monta tuntia. Huomasin käteni jo tarrautuneen kameralaukun remmiin, huomasin jalkani askeltavan kohti tuulikaapin savisia saappaita ja kuulin äänihuuleni muodostavan sanat ”tulen ihan pian!”. Oli tsekattava luonnon status – mitä kaikkea oli metsissä ja pelloilla tapahtunut kahdessa viikossa, jonka ajan olin ollut pois havaintopaikaltani. Keväisin olen mitä suurimmassa määrin tarkkailija. Nyt osat olivat vaihtuneet – lääkärit ja hoitohenkilökunta tarkkailivat minua kirurgisen operaation jälkeen.

Oli kait ihan normaali keväinen mökkiviikonloppu, kevään toinen yöpymiskerta. Tulimme kotiin, ruokailimme ja laittelimme mökkitavaroita omille paikoilleen. Aloin lueskella viikonvaihteen päivälehtiä. Silloin iski rintaan kova kipu. Se ei vaimentunut, vaikka asetuin makuulle. Päätimme hetken kuluttua, että vaimo soittaa hätänumeroon. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti. Ensihoidon ambulanssi tuli pihaamme, osaavat ammattilaiset marssivat olohuoneeseemme, tutkivat potilaan, ottivat sydänfilmin, konsultoivat Hyksin päivystävän kirurgin kanssa ja totesivat, että potilas on saatava nopeasti pallolaajennukseen. Sitä ennen vaimoni oli ymmärtänyt antaa miehelleen ensilääkkeeksi aspirinin, mistä tuli tunnustusta. Hoitotoimenpide pääsi alkuun ilman viiveitä, kaikki sujui ongelmitta ja pääsin jo leikkauspäivän illalla jatkohoitoon Hyvinkäälle. En tiedä, olenko oikein vieläkään tajunnut, kuinka vaarallinen tilanteeni oli – kuinka läheltä liippasi. Koin olevani turvassa ja hyvissä käsissä kaiken aikaa, niin Meilahdessa kuin Hyvinkäällä. Pääsin kotiin vappuaattona mukanani kassi, jossa oli vaimoni sairaalaan tuomat parranajokone, hammasharja ja -tahnaa, hammastikkuja, kännykän laturi ja kampa (kampa oli varmaan potilaan piristykseksi, ei niinkään tarpeeseen). Toipuminen käynnistyi kotona hyvin – kunhan olin ensin selvinnyt sairaalasta tuomastani vatsataudista korkeine kuumeineen.

Lusikoimme verkalleen juhla-ateriamme jälkiruokien rippeitä. Taisimme kaikki nauttia omista ateriavalinnoistamme ja toistemme seurasta. J-pojalla oli vaikeuksia pysyä aloillaan ja olla kanssamme aterian loppuun asti. Tietenkin piti päästä iltaa viettämään kavereitten kanssa, kuinkas muuten. Vähän malttia ja respektiä kuitenkin! Vapautimme viimein seurueen murkun ja jäimme odottelemaan tarjoilijan laskua. Seurueemme oli hyvällä tuulella, ei ollut kiire minnekään. Joukossa oli yksi toipuva siipirikko ja yksi kroonista sairautta kantava nuori äiti. MS-tautia sairastava tyttäremme hymyili kuitenkin kaikkein eniten.

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Hyvää äitien päivää! J-tytön grafiikkaa

Äitienpäivän lehtometsää

Äitienpäivän lehtometsää

Valkovuokot

Valkovuokot

Hiirenkorvat

Hiirenkorvat

Kottarainen

Kottarainen

Leskenlehdet

Leskenlehdet

Kytäjän peltomaisemaa

Kytäjän peltomaisemaa

Kuovi

Kuovi

Peltokorte

Peltokorte

Punarinta (taas kerran)

Punarinta (taas kerran)

Rentukat

Rentukat

Sinisiipi

Sinisiipi

J-poika

J-poika

Isoäiti ja J-tyttö

Isoäiti ja J-tyttö

Isä ja tytär

Isä ja tytär

Read Full Post »

Äitienpäivän aikoihin eteläisen Suomen luonnossa tapahtuu nopeita muutoksia. Hetki sitten alastomina seisseet lehtipuut värjäytyvät kellertävän vihreiksi tai ruskehtaviksi – ja pian, hiirenkorvien suurennettua, metsät muuttuvat yleissävyltään kokonaan vihreiksi. Puiden kätköistä kuuluu aina vain uusia muuttolintujen ääniä; kirjosieppojen kirkasta liverrystä kuulee yleisesti, ja lehtometsässä kaupungin ulkopuolella tavoitin jo sirittäjänkin laulua. Samaan aikaan Pohjois-Suomessa vielä taistellan jääpatojen kanssa ja odotellaan tulvajokien virtausten vähenemistä. Kesään on pohjoisessa vielä matkaa.

Lauantaina piipahdimme keskustan uudessa kauppakeskuksessa. Emme oikein löytäneet heti oikeaan parkkihalliin ja jouduimme kiertämään pitkät lenkit ulkona jalan päästäksemme kauppakeskuksen pohjoiseen osaan – ja se luvattu vesisade sattui juuri silloin kiertymään Hyvinkään ylle ja kasteli tietenkin kaksi kulkijaa. Eikä lipan lippaa missään, jonka alle sukeltaa suojaan. Kävimme muutamassa liikeessä ja huomasin kadottaneeni kauppakassimme. Se kassi ei ollut mikä hyvänsä kassi, vaan poikamme yläasteella valmistama ja koristeompelulla viimeistelemä sininen kangaskassi. Kassi oli löydettävä! Onni oli nyt mukana: kassi löytyi Anttilan kenkäosaston punaiselta tuolilta, jolla olin nuhaisena ja köhäisenä huilaillut sovittamisen lomassa. Hetken päästä vaimoni luuli hukanneensa luottokorttinsa, mutta sekin löytyi lopulta olkalaukun pohjalta. Ei ollut meidän päivämme, kun haaveilemani jälkiuunileipä jäi sekin kaupan hyllylle. Näistä kommelluksista ei yläpaine vielä sentään lähtenyt heilahtelemaan.

Äitienpäivä sujuikin paljon rauhallisemmin kuin lauantai. Ei tarvinnut ryntäillä kauppoihin eikä veikkaustiskille kuponkeja viemään. Vietimme levollisen sunnuntaipäivän ja muistelimme lastemme ja heidän perheittensä käyntejä sekä äitienpäivän tuomisiaan. Tein vaimolleni aamupalan ja hän puolestaan kokkasi maittavan päivällisen. Jossakin välissä ehdin taas käydä lähiluonnossa kevään vehreyttä ihailemassa. Yritin saada eilen kuvaamistani rentukoista vielä parempia otoksia, mutta eipä onnistunut: äitienpäivän kirkas auringonpaiste hävitti ojanreunan leinikkikasvista liiaksi sävyjä. Olisihan se pitänyt ymmärtää; kirkas auringonpaiste ja keväinen sää oli tänään varattu yksinomaan maan kaikille äideille. Onnittelut myös blogikirjoittajalta!

Äidin luona (tyttäremme kukat ja kortti)

Suomen lippu

Lahjakoru

Äitienpäiväruusu

Pihan siiliemokin onnittelee

Syntymistä ja kuolemista

Luonnon jalokiviä

Lehti on jo pitkällä

Kevätlinnunsilmä

Rentukat

Read Full Post »

Äidit jos ketkä, ansaitsevat arvostusta ja lämpimän kiitoksen – ei vain äitienpäivänä, vaan kaikkina viikonpäivinä. Äideillä kait on sisäänrakennettu taipumus palvella perhettään ja lähimmäisiään, voimia säästämättä ja aikaa katsomatta. Itselläni ja veljelläni oli hyvä ja lempeä äiti. Yhteiset aikuisiän vuodet jäivät valitettavan vähiksi, kun äitiämme jo melko nuorena kohdanneet sairaudet eivät mahdollistaneet pitkää ikää.

Voin luetella useita muitakin, itselleni tärkeitä äitejä. Lapsuudessa ympärilläni oli parhaimmillaan neljä ”äitiä”: oma äitini, äidinäitini, äidinäidinäitini ja isänäitini. Aikuisiässä olin merkittävässä osassa, kun eräästä nuoresta neidosta tuli äiti – ja elämäntoverini. Hänen äitinsä taas oli maailman paras karjalanpaistintekijä ja vävylleen aina korrekti. Liittomme seurauksena saimme maailmaan tyttösen, jonkä äidin roolia olemme ilolla voineet seurata. Seitsemän äitiä ovat ravinneet, kasvattaneet, ojentaneet, suostutelleet ja rakastaneet blogikirjoittajaa vuosikymmenten aikana.

Kävimme muistamassa äitejämme hautakäynneillä Malmilla Helsingissä ja Rauhannummella Hyvinkäällä jo torstaina ja perjantaina. Poikamme ilahdutti äitiään hienolla ruukkuruusulla perjantaina. Tyttären perhe tulisi käymään seuraavalla viikolla. Olimme järjestäneet asian näin, koska mökillä oli edelleenkin kevätaskareita tehtävänä – ja lastemme perheet saivat pitää oman juhlapäivänsä kaikessa rauhassa.

Lapset kutsuvat vanhempiaan (tavallisesti) äidiksi tai isäksi. Entä jos puolisot alkavat nimittää toisiaan äidiksi ja isäksi. ”Tulepas äiti katsomaan …”  Mies kutsuu siis vaimoaan. Muuttuuko puhuttelukäytäntö tuollaiseksi iän myötä, ilmeisesti, jos on muuttuakseen? Mutta meidän perheessämme vaimo on vaimo eikä äiti – ei ainakaan ihan vielä.

Haudoilla (Malmin hautausmaa, Helsinki)

Pikku enkeli

Yksi sankareista

Valkovuokot

Siitä vain klapeiksi

Blogikirjoittaja

Read Full Post »