Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Posts Tagged ‘aamulenkki’

Muuttuuko suhde mökkiin ja mökkeilyyn, kun ihminen vanhenee? Säilyykö työleirin askareet yhtä rankkoina vuodesta toiseen, vaikka ikämittarin viisari lähestyy jo punaista? Eikö ole säädetty mitään koetta tai tutkintoa, jolla todistettaisiin ikääntyneen kykeneväisyys mökin lukuisiin koordinaatiota, raakaa voimaakin ja kognitiivis-behavioraalisia avuja edellyttäviin tehtäviin? Ja jos saunan tulipesä pitäisi sytyttää ylhäältä päin, niin en enää oikein tiedä! Alkuvuonna, mökkikauden lähestyessä olen alkanut pohtia mökkeilyn mielekkyyttä ja kuulostelen, miten tulisi suhtautua alkavaan uuteen mökkikauteen. Vaimoni ei näytä käyvän samanlaista itsetutkiskelua mökin suhteen kuin kirjoittaja – hän on jo helmikuussa pakannut ensimmäisen mökkikassimme, jossa on ainakin uudet pussilakanat, tuikkukynttilöitä ja … uusia mausteitakin näyttäisi olevan. Lukijan ei pidä kuitenkaan luulla, että olisin jotenkin haluton suuntaamaan hiirenkorvien aikaan kesäpaikkaamme, ja että olisimme luopumassa pian 30 vuotta jatkuneesta kesänviettotavastamme. Kirjoittaja nyt kyseenalaistaa monia muitakin asioita – no, kuten biokäymälän erinomaisuuden verrattuna ikiaikaiseen ja nerokkaaseen yhden pytyn makkijärjestelmään.

Jokin sattuma ohjasi nuoren perheen vuonna 1989 Tammelan kuntaan, pienehkön idyllisen Heinijärven rantaan. Järven rannalle pystytettyjen kahden hirsirakennuksen silloiset omistajat halusivat myydä mökkinsä. Kaupat tehtiin Harri Holkerin hallituskaudella. Vuodet vierivät, ja mökin säännöllisiä käyttäjiä olivat enää perheen vanhemmat, ja lapset tai lapsenlapset tulivat mökkivieraiksemme. Vuodet vierivät edelleen. Mökin pihaa kunnostettiin, pihakalusteita rakennettiin, kattoa uusittiin, mökkiä maalattiin, saunan lattia uusittiin, laituri no. 3 valmistui, hirsiä vaihdettiin saunamökkiin, sepeliä ja hiekkaa kärrättiin mökkipoluille – ja viimein, sähköistyksen myötä, saatiin mökille aivan uusi mukavuus- sekä turvallisuustaso. Kaasukamina sai siirtyä takavasemmalle ja sen mukana myös pelot kaasuonnettomuudesta. Kyllä maalla on mukavaa, kun tarpeen tullen on tarjolla paikallisia rakennusammattilaisia, on Reiskaa ja Manua osaavine käsineen. Pitkään jurnuttanut saunan ovi toimii nyt hienosti, ja saunaan voi kulkea taas normaaliasennossa. Ihan koko painollaan saa astua korjatun kuistin lankuille. Alkaneelle kesäkaudelle on luotu tukeva pohja.

Eläkeläispari viettää paljon aikaa yhdessä, varsinkin mökkiympäristössä. Miten kullekin järjestää tärkeää omaakin aikaa? Mökillä en voi suunnata kunnan kirjastoon antaakseni vaimolleni hänen kaipaamansa aamurauhan, vaan, kohtalaisen uutena keksintönä(!), lähden reppu selässä ja kamera kaulalla maantiesuolalle ja metsän aromeille tuoksuvalle mökkitielle omille tiedusteluretkilleni. Sopii minulle ja teen lenkkini hyvillä mielin, kun mökkituvan pöydällä odottaa vaimoa itse valmistamani, kohtalaisen monipuolinen aamuateria. Aamulenkeilläni tapaan paljon uusia ystäviä. Eivät ne tule hiekkatiellä vastaan, vaan pysyttelevät enimmäkseen tien vierustan puissa: lepissä, koivuissa ja pihlajien oksilla. Tiedän aika tarkalleen, mistä alkaa kuulua lehtokertun tai mustapääkertun laulu, missä lahopuussa on hömötiaisen pesä, missä lennähtelevät rastaat tai missä viherpeipot ja -varpuset. Ruokokerttusen kanssa meillä on vielä tekemistä luottamuksen rakentamisessa – lintu ei halua näyttäytyä, vaan lähettää reppumiehelle kiukkuisia säksätyksiään pajupusikon suojasta. Viime viikonvaihteessa oli mökkiläisillä kaikki planeettojen asennot kohdallaan, ja sääkin yllätti – mökkitiellä oli suorastaan kuuma. Tiellä luikerteli komea vaskitsa, jota pysähdyin toisten mökkiläisten kanssa katselemaan. Harmittomiahan nuo liskot ovat; niitä emme pelkää, mutta myrkkykäärmeet ovat eri juttu. Älkää vain luikerrelko paratiisiimme – mökin ihmemaahan!

Keväiset rantapuun lehdet

Kesäkuinen aamu mökillä

Veden välke ja naapurin laituri

Metsätähdet

Mökkitien punainen tupa

Punaisen tuvan omenapuu kukkii

Pesä pesän päällä; taloudellista asumista. Ylimpänä hautoo räkättirastas.

Räkättirastaan poikaset ovat kuoriutuneet. Nälkä on kova!

Mustapääkerttu (vas.) ja lehtokerttu. Saman purolehdon lintuja.

Suo-orvokki

Pyydys

Heinijärven pohjoispään rantaa, ruokokerttusen aluetta.

Hopeatäplä (vas.) ja metsänokiperhonen

Tyynen järven suppaaja

Lokkikivet

Mesimarja kukkii

Mökkitien varren vihervarpunen, naaras

Hömötiainen pesäkelonsa lähellä

Nyt on kiire ruoanhakuun

Laulurastas piilottelee

Mustarastaat

Mustarastas vetää parastaan

Tienvarren lemmikit

Manun savusauna lämpiää launtain iltapäivällä

Metsäkurjenpolvi. Vieläkö kukkii juhannuksena?

Mökkitien vaskitsa

Puntarpäät

Pihapönttömme vakiovuokralainen kirjosieppo

Järvellä pesivä laulujoutsen iltakierroksellaan

Heinijärven kesäilta

 

Mainokset

Read Full Post »

Märkiä nuolaisuja alkoi sadella molemmille poskilleni jo aamuviideltä, oikeastaan jo vähän ennen viittä. Nukkumisesta ei tulisi enää mitään; huonetoverikseni määrätty labbis näytti määräävän tahdin. Tyttäremme Fonzie saattoi kotonaan uinailla pitkälle aamupäivään, mutta kylässä oli toinen tyyli: nyt isäntä ylös, ulos ja lenkille! Ehkä lenkki ei ollut koiran mielessä tärkeimpänä, vaan aamun ruoka. Koirahan taktikoi samoin kuin Esa-veljeni, kun asuimme pikkumiehinä isovanhempiemme talon yläkerrassa Helsingin Käpylässä. Veljeni hakkasi aamuisin nyrkillään yläkerran ovea ja huuteli alas: ”Mummo, puuoo!” Olihan se ovi avattava ja poika päästettävä mummon luokse alakertaan. Puuro ei nyt kuitenkaan ollut se juttu, vaan tärkeää oli päästä alakerrassa nukkuvan Theo-serkun kanssa leikkimään. Kaikki ei ole ollenkaan aina sitä, miltä näyttää – ja vahvempien tai äänekkäimpien mukaan on mentävä.

En pannut pahakseni aikaista ylösnousua. Olin sellaiseen varautunut, kun koira ja nuorimman lapsemme lapset olivat viikonlopun kanssamme, ja jälkeenpäin ajateltuina nuo kaksi aikaista aamulenkkiä Fonzien kanssa olivat ihan virkistäviä. Olin miettinyt aamun ohjelmat ja reitit niin, että lenkkimme olisivat riittävän pitkät, jotta muu väki: vaimoni ja J-lapset saisivat nukkua aamun rauhassa. Otetaanko Fonzie ensiksi Kytäjä? Ja seuraavana päivänä Ridasjärvi? Vastaväitteitä ei kuulunut, joten suuntasimme läpi uinuvan kaupungin ja läpi tiheiden aamusumujen kohti Rytkön ja KytäjäGolfin maisemia. Tietenkin mukanani oli kamera ja siinä kiinni melko valovoimainen 250 mm:n tele. Onnistuisiko kuvaaminen, kun assistenttina touhuilee musta, karkeakarvainen lintukoira? Näytti se toimivan. Fonzie oli vierelläni hiljaa, kävi ihan istumaan, kun sihtailin kamerallani ylös puiden oksistoon. Kytäjä-lenkin tuloksena oli jopa yksi ihan uusi lintututtavuus: niittykirvinen! Hyvä Fonzie! Ja kas vain, rantasipi, vanha ystävämme, tuli rantakivelle meitä tarkkailemaan ja antoi pillistään parit vihellykset kotimatkamme merkiksi.

Seuraava aamu oli vanhan toistoa: noin klo 5 koiran antama herätys aamupusuineen, sitten hätäinen kahvinjuonti ja reppu matkakuntoon. Fonzie oli omissa aterioinneissaan vieläkin nopeampi. Nyt teimme aamulenkkiä Ridasjärventien viereisellä pyörätiellä. Hiljaista oli, vain pari autoa taisi mennä ohitsemme varhaisena sunnuntaiaamuna. Yllättäen jouduimme pian ison mekkalan todistajiksi ja rauhoittajiksi. Pellolla, tien toisella puolella oli selvästi jotakin meneillään ja joku oli hätää kärsimässä. Töyhtöhyyppä tai hyyppävanhemmat joutuivat puolustautumaan naakkoja vastaan pelastaakseen poikasensa, näin oletan. Luulen, että me tulimme Fonzien kanssa paikalle kreivin aikaan. Kun lähestyimme pellolla naakkaparvea, saivat mustakaavut siivet alleen ja jättivät töyhtöhyypät rauhaan. Kuinka asia lopulta päättyi, en uskalla arvailla. Fonzie, päivän lenkki ja päivän hyvä työ taisi olla sitten siinä, voimme palata kaupunkiin! Sunnuntai-iltana, koiran palautushetkellä, oli noutajaystävältämme veto pois. Vakuutin koiralle, että kesällä on hankittava peruskunto, kaikki voitava on tehtävä, kun talvella on edessä rajut frisbeekiekon jahtaamiset. Koira loi valmentajaansa tiukan, syyttävän katseen. Kuului murahduskin – vai oliko se sittenkin ukkonen Jokelan suunnalla?

Aamu-usva Kytäjärvellä

Aamu-usva Kytäjärvellä

Fonzie 01

Fonzie 01

Harakankellot

Harakankellot

Niittykirvinen

Niittykirvinen

Ohdakkeet

Ohdakkeet

Fonzie 02

Fonzie 02

Pajulinnut

Pajulinnut

Mesiangervot

Mesiangervot

Rantasipi

Rantasipi

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjärvi ja KytäjäGolfin viheriötä

Kytäjän kirkko

Kytäjän kirkko

Ridasjärvi lintutornista

Ridasjärvi lintutornista

Jättipalsami lintutornin luona

Jättipalsami lintutornin luona

Fonzie ja hauen pää

Fonzie ja hauen pää

Vieläkö saa kuntoon. Vene Ridasjärven rannalla

Vieläkö saa kuntoon? Vene Ridasjärven rannalla

Lumme

Lumme

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärventien talon yksityiskohta

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärven maalaismaisemaa

Ridasjärventie vie halki kylän

Ridasjärventie vie halki kylän

Fonzie, lenkkikaveri

Fonzie, lenkkikaveri

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, hyvinkää

Pikkuvarpusen poikanen, Ridasjärvi, Hyvinkää

Read Full Post »

Aikuiset lapsemme kumppaneineen olivat päättäneet tavata toisensa, ja isovanhemmat olivat lupautuneet ottamaan mökille mukaan J-tytön ja J-perheen Fonzie-koiran. Tämä Fonzie, melkein puolitoistavuotias labbisuros, on, kuinka sen nyt sanoisi, hmmm, hieman erikoisempi tapaus. Tai oikeastaan ei mitenkään erikoinen – vähän vain vilkkaanpuoleinen. Väittävät, että labbis asettuu noin 2-vuotiaana. Antaas kattoo kuinka käy. Tavarat olivat autossa paikoillaan, enää kyydistä puuttuivat labbis ja J-tyttö. Pääsimme matkaan ja perillä nostelimme tavaroita auton takakontista. Jokin ei nyt oikein stemmannut. Olin laittanut molemmat vesikanisterit täyteen vettä, mutta toisessa, 16 litran kanisterissa oli jäljellä vain tilkka! Pian selvisi, mihin vesi oli kadonnut. Se oli kadonnut kasseihin ja pestyihin sekä silitettyihin mökki- ja liinavaatteisiin – ja tietenkin takakontin verhoiluun! Sillä lailla. Uuden kanisterityypin painettava hana oli alkanut vuotaa omia aikojaan. Ihan reipas avaus mökkiviikonvaihteelle. Onneksi pyykkinarut olivat valmiiksi viritetyt  ja päivät olivat aurinkoisia. Kaikki vaatteet sekä kassit kuivuivat kesäauringossa seuraavana päivänä.

Kuinka menisi ensimmäinen yö koiran kanssa levottoman mökilletulon jälkeen? Fonzie ja minä asetuimme makuukamariin, jonka ovi saatiin suljettua, muut nukkuisivat tuvan puolella. Makuuhuoneen oven lukon kieli ei ollut aikoihin joutunut tositoimiin, niinpä emme tienneet, että ovi avautuisi kevyestä tönäisystä. Ja sitä oveahan availtiin. Ennen pitkää totesimme, että ovia paukutteleva ja pusuja jakeleva koira sekä isäntä lähtisivät yöksi saunamökkiin. Ei ollut rauhallista sielläkään – koiralla oli pian suussaan löylyveden hajustepullo tai Omo-paketti. Ei tullut mitään. Vein koiran mökin kuistille ja itse yritin jatkaa uniani saunamökissä. Taisin torkahtaa vähäksi aikaa, mutta kun valo ulkona lisääntyi, päätin herätä. Nousin mökin rappusia hakeakseni kuistilla odottavan labbiksen pitkälle aamulenkille. Kuistilla näytti kaikki olevan … ei sittenkään – tuo narumatto! Voi ei, se oli sen maton tarina. Vielä eilen ehjää narumattoa ei tämän yön jälkeen kannattaisi levittää “kaunis terassimme” -kilpailukuistin lattialle. Joku voisi raiskatussa narukasassa nähdä uuden tyylin nerokkaan taideinstallaation, mutta omassa päässäni takoi vain ajataus, että tästä on nyt suoriuduttava pitkälle aamulenkille; hyvin pitkälle ja hyvin nopeasti!

Olisi se mökkikäynti hauskempikin voinut olla. Paluumatkalla J-tyttö vielä alkoi voida pahoin ja oksensi autossa juuri ennen Hyvinkäälle saapumista. Mietin kotonani reissun jälkeen meidän neljän viikonvaihdettamme. Tiesin, ettei se tulisi olemaan ihan ongelmaton. Jäikö mitään hyvää muistoksi? Jäi toki. J-tyttö oli kaiken aikaa aurinkoinen ja iloinen. Teki nokkelia kysymyksiä ja oli tasavertainen kortinpelaaja. Fonzien kanssa tehdyt aikaiset aamulenkit olivat myös luksusta. Lenkillä menee Fonzien kanssa aina hienosti. Mikä hiljaisuus hiekkaisilla, maantiesuolan kovettamilla kyläteillä ja mitkä aamun tuoksut! Tien varren lehdoista kuului vielä myöhäisten muuttolintujen liverrystä. Huomasin myös, että kun olin ensimmäiselle aamulenkille unohtanut ottaa mukaan kameran, nautin näkemästäni paljon enemmän kuin kamera kaulassa. Automme takakontin verhoilukin kuivaa kyllä aikanaan. Niin häipyy taivaan tuuliin myös tämän viikonvaihteen kaikki ikävä – muistoihin jää vain aurinko, iloinen lapsenlapsemme, mesiangervon huumaava tuoksu, isoäidin herkulliset lihapullat ja jääkaapin kaasun loppuminen keskellä yötä.

 

Poutapilvet Heinämaan kohdalla

Poutapilvet Heinämaan kohdalla

J-tyttö

J-tyttö

Kaikki märkinä

Kaikki märkinä

Uusi pihakukka

Uusi pihakukka

Tulopäivän ilta

Tulopäivän ilta

Tule jo

Tule jo

Tienvarren huopaohdake

Tienvarren huopaohdake

Aamulenkillä 01

Aamulenkillä 01

Aamulenkillä 02

Aamulenkillä 02

Kesäaamun varjot

Kesäaamun varjot

Tienvarren isoukonkello

Tienvarren isoukonkello

Fonzien aamuvilvoittelu

Fonzien aamuvilvoittelu

Noutaja tuloo

Noutaja tuloo

Kesäheinät

Kesäheinät

Vanha aitta

Vanha aitta

Mesiangervojen aikaan

Mesiangervojen aikaan

Bestikset

Bestikset

 

 

 

 

 

Read Full Post »

Isot koirantassut iskeytyivät sänkyni reunaan keskellä yötä. Nytkö jo asialle ulos? Hyvä on, mennään sitten. Nostin kaksikymmentäkiloisen labbiksen pennun syliini ja laskeuduimme varovasti rappuset alas (pentukoira ei ollut vielä tottunut kulkemaan portaita). Tempaisin eteisestä takin päälleni ja sitten vain viemään koiraa aidan taakse tarpeille. Turha reissu ja väärä hälytys. Puoli viisi tuli seuraava herätys, samat rutiinit, samat kaksikymmentäkiloa sylissäni alas ja ulos pimeyteen. Nyt onnistui ja päästiin vielä hetkeksi lepäämään ennen kuin muu talonväki heräisi. Ihme, ettei ollut jo herännyt, kun kompuroin ja kolistelin koiran kanssa pimeässä asunnossa. Tuulikaapissa viimeistään hiljaisuus rikkoutui horjahdellessani kenkien, saappaiden ja aamun lehtien seassa. Kolme päivää J-lasten ja Fonzie-koiran kanssa ei tulisi olemaan helppo keikka.

Fonzie, se juukeli, vajaa puolivuotias voimanpesä, piti itseään oman talonsa ja kyläpaikankin pomona, ja teki joskus tarpeensa miten sattui. Tyttäremme käy Fonziensa kanssa koirakoulussa, mutta ei Fonzie vielä oppejaan ainakaan kyläpaikkaan asti ollut tuonut. Monenlaista vihjettä oli tarjolla, miten pomottavalta koiralta otetaan luulot pois. Olimme kokeilleet joitakin konsteja, ja kunnon painimatsikin oli koiran kanssa käyty. Voitin selätyksellä, mutta ongelmaa se ei poistanut: hampaat iskeytyivät aina vain ranteeseeni, kun Fonziella oli se vaihe päällä. Parasta oli viedä koira ulos pitkälle lenkille, siellä kyllä pärjättiin; koira käyttäytyi normaalisti ja sai purettua ääretöntä energiaansa. Hienoa, että J-poikakin halusi lähteä mukaani aikaiselle lenkille. Keitin pojalle ja itselleni perinteiset kuumat mehut termariin ja Fonzielle otin mukaan pullollisen vettä; kohta olimme matkalla Kytäjän peltoaukeiden rauhallisille pikkuteille. Valitsin aamulenkin paikaksi saman peltotien, jolla aikoinaan olimme kuntouttaneet omaa halvaantunutta Allu-koiraamme. Kytäjän reissu onnistui, ainakin piilosilla olleella J-pojalla oli hauskaa, kun Fonzie yritti etsiä kohdetta pyöröpaalien labyrintissa.

Labbis tykkää uida ja telmiä vedessä. Sen turkki on jalostunut hyvin vettä hylkiväksi ja pitää loitolla kylmän tunnetta. Kun tein lauantaina toisen lenkkini Fonzien kanssa samoissa maisemissa, ei mennyt ihan niin kuin Anni Sinnemäen sanoituksessa ”kiersit vesilammikot ja arvaan, ettet murehdi tätä eroa …” Päinvastoin, ei mitään lammikoiden kiertelyä, vähänkin isompi lätäkkö kelpasi koiralle ilotteluun ja irrotteluun. Enkä edes yrittänyt estellä. Itsekin nautin syksyisestä kävelyretkestämme, vaikka en lätäköihin hyppinytkään. Nautin kesäisestä lämmöstä, alkavan syksyn väreistä, myöhäisten golfinpelaajien riemunkiljahduksista ja muuttomatkalla olevista lintuparvista. Fonzie, kohta me eroamme, sinut viedään taas omaan kotiin. Sinnemäki on väärässä – kaikista puremahaavoista huolimatta taidan kuitenkin murehtia tätä eroa. Ehkä sinäkin, Fonzie?

Uusissa ulkoilumaisemissa

Uusissa ulkoilumaisemissa

J-poika ja Fonzie 01

J-poika ja Fonzie 01

J-poika ja Fonzie 02

J-poika ja Fonzie 02

J-poika hyvinkäältä

J-poika Hyvinkäältä

J-poika ja Fonzie 03

J-poika ja Fonzie 03

J-poika ja Fonzie 04

J-poika ja Fonzie 04

Hei, me lennetään!

Hei, me lennetään!

Ei pure!

Ei pure!

Minäkö muka purin?

Minäkö muka purin?

Syksyn värejä Kytäjällä

Syksyn värejä Kytäjällä

Vielä Kytäjällä golfataan

Vielä Kytäjällä golfataan

Ja sitten seuraavalle reiälle

Ja sitten seuraavalle reiälle

Tule jo!

Tule jo!

Olen labbis ja tykkään vedestä

Olen labbis ja tykkään vedestä

Syksyn ensi merkit

Syksyn ensi merkit

Kottaraisia langoilla - kuin ennen vanhaan

Kottaraisia langoilla – kuin ennen vanhaan

Auringonkukat

Auringonkukat

Fonzie

Fonzie

Read Full Post »

Juhannusaatosta tuli harvinaisen kaunis ja lämmin. Aamupalan jälkeen oli miehen puuhana lähteä hakemaan vihtatarpeita. Hain vihta-ainekset metsästä, joka oli vielä jokunen vuosi sitten hakkuuaukeana. Sen jälkeen alue alkoi kasvaa vatukkoa ja myöhemmin tiheää koivikkoa, jota pitäisi nyt kiireesti harventaa. Oma vihtaoksien katkomiseni ei siis ollut rike, vaan metsänhoidollinen toimenpide. Rikkeenä en pidä myöskään sitä, että vihta sidotaan narulla eikä vitsaksella. Mutta hyvä on, lupaan, ensi vuonna vihtamme sidotaankin koivuvitsaksella!

Mökkijärvemme eräs juhannusperinne on venehanuristin ”ohimarssi”. Viime vuonna missasimme tapahtuman, mutta tänä vuonna emme päästäisi venekuntaa livahtamaan ohitsemme. Saunaa lämmittäessäni taisin jo kuulla hanurin soittoa niemen takaa. Kyllä, sieltä soittajat tulevat. Tyynessä, aurikoisessa juhannusaaton illassa kesäiset sävelet virittävät rannoille kerääntyneet mökkiläiset leppoisaan juhannustunnelmaan. Keskikesän juhla ei voi kuitenkaan jatkua loputtomiin, raukeus tulee saunomisen jälkeen ja on siirryttävä yöpuulle. Aattoilta vaihtuu kohta juhannuspäiväksi – vanamojen tuoksu oli blogikirjoittajan viimeinen aistimus ennen nukahtamista hirsimökin makuukamariin.

Juhannuspäivänä, vaimoni vielä levätessä, lähdin aamulenkille mökkitielle kohti järven pohjoispäätä. Löytäisinkö kukkivan valkolehdokin, tuon upean ja hienoaromisen kesäillan ja -yön kukan? Sen halusimme aina löytää, kun vaimoni siskontytär Eija oli perheineen juhannusta kanssamme viettämässä. Myös vanhempani tunsivat hyvin valkolehdokin ja opettivat jo varhain tunnistamaan sen. En löytänyt valkolehdokkia, mutta lenkkini oli kuin matka menneisiin vuosikymmeniin. Hiekkatien tuoksu oli täsmälleen sama kuin niillä kyläteillä, joita pikkupoikana kävelin perheemme kesälomilla Verlan kylässä tai Mikkelin lähettyvillä Saimaan rannalla. Astelin verkkaisesti ja tarkkailin mökkimme lähiympäristön vanhoja rakennuksia. Näin myös metsään hylätyn ikivanhan, hevosvetoisen karhin, jota jäin kuvaamaan ja ihailemaan (naapurimme Seppo auttoi kaupunkilaispoikaa vanhan koneen tunnistamisessa …). Katsopas, rannan savusaunakin oli pantu lämpiämään.

Nostalgiahetkeni päättyi äkisti, kun tien mutkaan kaasutteli paikallinen maanviljelijä valtavalla traktorillaan. Tuorerehukärry poukkoili traktorin perässä, meteli oli kauhea, kivet sinkoilivat ja pöly peitti tienoon. Onko Heinämaankulma saanut oman Rambonsa? Parasta vain siirtyä takaisin turvalliseen pihapiiriin; siellä juhannusrauhaa häiritsevät vain itikat sekä siepot ja sinitiaiset, jotka eivät vieläkään ole ratkaisseet parhaan pihapönttömme herruutta. Viereisen ihmismökin herruudet ja kaapin paikat on sovittu jo kauan sitten – nyt on aikaa nauttia kesästä ja juhannuksesta.

Metsäkurjenpolvet

Aaton aamuöinen usva

Vihta

Metsän väripilkut

Järven sini – Heinijärvi parhaimmillaan

Naapurit

Vanamot

Järvisoittajat

Mökkitie

Lemisen eksoottiset, upeat puuveistokset

Lato

Vanhoja koneita

Read Full Post »