Ristisanatehtävien ratkominen on varmasti hyvä keino virkistää ja ylläpitää aivojen toimintaa, oikeastaan ylläpitää koko ihmisen virkeyttä. Oma pulmaruudukkoni on erilainen ja löytyy toisaalta, mutta siinä on paljon samaa löytämisen riemua ja tuskaa kuin paperiristikoissa. Kirjoittaja, nykyinen lande, haluaa seikkailla syntymäkaupunkinsa Helsingin tuulisilla kaduilla, tutkailla ja tutustua uudelleen kantakaupungin vanhoihin rakennuksiin, mennä kivimuurien sisälle, tietää talojen perustamisesta ja suunnittelijoista, historiasta ja asukkaistakin. Seikkailen pelipohjalla, jonka tiukan ruudukkorakenteen loi aikoinaan Johan Albrecht Ehrenström (1762–1847) yhdessä Carl Ludvig Engelin (1778–1840) kanssa. Ilman jalkautumista ja työlästä tutustumista eri laitosten arkistoihin olisi tehtävä ollut ennen internetiä lähes mahdoton. Ei tehtävä 2000-luvullakaan ole ihan helppo, kun rakennusten tietoja on siellä täällä, ei ollenkaan keskitetysti. Haastetta ja jalkatyötä riittää, mutta se on tämän pelin henki ja viehätys. Syytänkö harrastuksestani nyt erästä herraa, joka toimi pitkään vanhempieni ja perheemme hammaslääkärinä ns. Klion talon asunnossaan Annankadun ja Lönnrotinkadun kulmassa. Koristeellinen porraskäytävä, sen ikkunoiden lyijylasimaalaukset ja haitariovellinen hissi! Upea barokki–jugend-tyylinen talo, jonka komeuden huomasi kait vasta silloin, kun tuskallisen hidas hammaspora oli lakannut pyörimästä, ja sai lampsia helpottuneena rappuset alas hampaanvälit täynnä amalgamia. Jotkut muistot säilyvät ja jalostuvat, toiset haluaa unohtaa!
Ennen koronapandemian vyörymistä Suomeen, v:n 2020 alussa, ehdin kierrellä Ullanlinnan ja Eiran kaduilla, kun mittailin Tehtaankatua päästä päähän. Nyt v:n 2022 alussa, pitkästä aikaa, olisi vuorossa historiallisen keskustan Unioninkatu. Jos kadun päihin lasketaan vielä Kopernikuksentie etelässä ja Siltasaarenkatu pohjoisessa, saadaan ns. Unioninakseli, jolla on pituutta 2,5 km. Se on kantakaupungin pisin suora katulinja. Tarkempaan syyniin asettaisin osuuden Tähtitorninmäeltä Pitkällesillalle. Mitä uutta ja erikoista saisin itselleni ja lukijoille irti keskustan yhdestä tunnetuimmasta kadusta, joka sivuaa kauppatoria, Pohjoisespan vanhoja kauppiastaloja, Senaatintoria, Helsingin yliopistoa ja tuomiokirkkoa, Kansalliskirjastoa ja muita Carl Ludvig Engelin 1800-luvulla suunnittelemia empirerakennuksia? En ajattele sitä, koska matkan valmistelu on jo pitkällä – matka on jo alkanut. Talo talolta, kortteli korttelilta olen tutkimuksissani edennyt jo Varsapuistikkoon ja vielä on edessä Unioninkadun mielenkiintoinen loppupää, mm. Pikku Naantali, Unioninkatu 45. Ja nyt istun vielä kotona kirjoituspöydän ääressä! Hetkittäin tulee tosin mieleen, onko tuleva käyntini turvallinen? Korona jyllää yhä eikä huippua ole ehkä vielä saavutettu?Helsingin keskustan nettikameran kuvissa ei suuria ihmismassoja näkynyt. Sekaan sinne vain sitten, kolmasti rokotettu!
Useat Unioninkadun rakennukset kuuluvat kaikkein vanhimpaan Helsinkiin. Senaatintori ja siitä vielä pohjoiseen Liisankadun kulmaukseen on Engelin Helsinkiä, uusklassista tai toiselta nimeltään empiretyyliä. Unioninkadun alkupäästä löytyy myös koristeellista uusrenessanssia, mutta hyvin vähän rehevää jugendia. Funkista on ripoteltu niin kadun alku- kuin loppupäähän. Google Earth oli apunani, kun loin 3-ulotteista yleissilmäystä Unioninkadusta ja sen rakennuksista. Kun yleiskuvassa näet mielenkiintoisen rakennuksen, josta haluat lisätietoa, ota selville katuosoite. Tätä osoitetta esim. kuvahaulla tutkimalla päädyt todennäköisesti finna.fi -sivun kuvaan, ehkä useampaankin, nykyiseen ja mahdollisesti paikalta puretun talon kuvaan. Finnan sivulta selviää rakennuksen perustamisvuosi, sen suunnittelija ja usein paljon muutakin taustatietoa. Saat mm. kuulla, että juuri tässä, Unioninkatu 9:n yksikerroksisessa empiretyylisessä talossa avasi Diakonissalaitos ensimmäisen sairaalansa v. 1867. Tai havahdut huomaamaan, kuten kirjoittajakin, että onpas tuo Unioninkatu 26 (Eteläesplanadi 4) todella upea. No niin, suunnittelija oli eräs1800–1900-lukujen taitteen ja 1900-luvun alun mestareista, Armas Lindgren! Satelliittikuvasta näin myös, että vielä on lähes ennallaan eräs Unioninkadun suosikkipaikkojani, bussipysäkki, jolle tultiin Kaisaniemen kentältä, luennoilta, treffeiltä, milloin mistäkin. Pysäkin takana oleva kalliorinne sai olla tyhjillään 40 vuotta, kunnes v. 2005 siihen nousi suuren eläkevakuuttajan mahtava lasipalatsi.
Matka on nyt tehty! Istun jälleen kotona työpöytäni ääressä, vedän henkeä rankan reissun jälkeen ja puran tietokoneelle kahden kameran kuvia. Talviseksi päiväksi sain hienon, aurinkoisen matkasään, mutta yhtä liukkaat olivat Helsingin jalkakäytävät kuin muuallakin Uudellamaalla. Ja Helsingissä paitsi tuulee aina, siellä myös rakennetaan tai peruskorjataan aina, keskustassakin. Reitilläni oli remontissa observatorio, yliopiston päärakennuksen Fabianinkadun puoli ja ns. Vanha klinikka Liisankadun kulmauksessa. Monet ovet avautuivat kulkijalle, mutta eräässä kohteessa ei tahdottu ymmärtää sisään tupsahtanutta reppumiestä, joka oli kiinnostunut talon arkkitehtuurista. Toisaalta, sain henkistä nostetta kahdessakin pyhätössä, sekä evankelisluterilaisessa että ortodoksisessa, joten maaliin tultiin ehyenä ja saldo reilusti plussalla! Unioninkatu ja sen rakennukset ovat nähneet satoja kulkueita, mielenosoituksia, väkivaltaa, päämiesten hautajaissaattueita, promootioita, hääpareja – elämää joka laidalta. Vaikka maa oli saanut uuden isännän, ja alkoi autonomian aika v. 1809, Helsinkiin ja koko Suomeen panostettiin vahvasti lukuunottamatta unionin loppukautta. Senaatintorin ympärille muodostui se Helsinki, jota tullaan ihailemaan myös kauempaa. Entä nykyinen, läntinen unionimme? Millaiseksi muodostuu sen historiankirjoitus? Saako myös EU tänne omat muistomerkkinsä ja nimikkokatunsa? Ei Unioninkatu lopulta niin pitkä ollut, mutta tarinoita kadusta riittäisi useampaankin blogiin.
(Blogin kuvat ovat kirjoittajan tärppejä Unioninkadun varren rakennuksista järjestyksessä etelästä pohjoiseen. Jos kuvaajan nimeä ei ole mainittu, on kuva kirjoittajan ottama)
Unioninkatu alkaa Tähtitorninvuorelta, kansan suussa Tähtitorninmäeltä. Helsingin observatorio on mäen korkeimmalla kohdalla Kopernikuksentiellä.Tähtitorninmäeltä näkee kauas. Puoli tuntia sitten noussut aurinko värjää lämpimästi Katajanokan rakennukset ja taaimmaiset, Kalasataman pilvenpiirtäjät.Svenska normallyceum, Unioninkatu 2. Suunnittelija Axel Hampus Dahlström, 1880. On Helsingissä vanhin alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan oleva rakennus; nykyisin talossa toimii Grundskolan Norsen.Svenska normallyseumin vieressä historistista arkkitehtuuria edustava rakennus Unioninkatu 4. Suunn: Grahn, Hedman Wasastjerna, 1901.Pilasterin koristeveistos, Svenska normallyceum. Veistokset tilattiin Robert Stigelliltä, joka ei suostunut tekemään antiikin jumalia, vaan piti päänsä ja veisti realistiset naisenpäät (lähde: ”Julkisivustakatsojat”, Juha Ilonen)Unioninkadun pariton puoli alkaa Saksalaiselta kirkolta, uusgotiikkaa. Suunn: Harald von Bosse ja C.J. von Heideken, 1864. Taaempana uusrenessanssirakennus, Sebastian Gripenberg, 1889. Unioninkadulla on harvoja jugendtaloja. Unioninkatu 7:n, As Oy Unitaksen yksityiskohta. Mauritz Gripenberg, 1903.Navigatorin talo, Unioninkatu 12. Jugend-tyyliä, Harald Neovius, 1904. Huolintayhtiöiden ja varustamoiden talo.Navigatorin talon sisäänkäyntiä koristaa vuolukiveen veistetyt kotkat, tekijä todennäköisesti Hans Uthuslien (lähde: ”Julkisivustakatsojat”, Juha Ilonen)Navigator-talon jugend-tyylinen parveke Eteläisen Makasiinikadun puolella.1909 . Unioninkatu 9, 7, 5, 3, Eteläinen Makasiinikatu 2.Unioninkatu 9:n empiretyylisessä puutalossa toimi Diakonissalaitoksen ensimmäinen sairaala 1860-luvulla. (HKM, Signe Brander, 1909)Unioninkatu 15, pohjoismaista renessanssia, 1906. Talo oli Theodor Höjerin viimeisimpiä töitä. Rakennuksessa oli alunperin kaksikerroksinen kauppahalli.Unioninkatu 26 – Eteläesplanadi 4, ns. Valtion talo. Armas Lindgren, 1910-13. Talossa on ollut valtion virastoja ja myös 1950-luvun alkuun asti pääministerin edustusasunto, jota ainakin Urho Kekkonen käytti.Google Earth -kuva Eteläesplanadin alkupään taloista 2-6. Keskimmäinen taloista Unioninkatu 26.OLYMPUS DIGITAL CAMERAUnioninkatu 28, ns. Uschakoffin talo. Pehr Granstedt, 1815-16, empiretyyliä. Nykyään tunnettu jugendsalistaan (Lars Sonck), jossa v. 2022 toimii Roberts Coffee. Kuva on vuodelta 2014, jolloin kahvilanpitäjä oli toinen.Jugendsalin tyylikkyyttä. Ns. Wuorion talo, Unioninkatu 30. Koristemaalari ja sittemmin teollisuusneuvos Salomon Wuorio rakennutti tontille liikepalatsinsa 1909. Suunn: Herman Gesellius (rakennuksen korotus Armas Lindgren).Wuorion talon sisäänkäynnin koristelua.Kiseleffin talo Unioninkatu 27. Jo 1770-luvulla valmistuneen talon ulkoasu muutettiin Engelin suunnitelmien mukaan 1818. Stockmann toimi talossa ennen siirtymistään nykyiselle liikepaikalleen Aleksanterinkadun loppupäähän. Helsingin yliopiston päärakennuksen Unioninkadun puoli (vanha puoli) Senaatintorin länsireunalla, C.L. Engel 1832. Torin keskellä autonomian ajan kolmannen keisarimme, Aleksanteri II:n patsas (Johannes Takanen ja Walter Runeberg, 1894).Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen upea porrashalli, jonka peruskorjaus on hiljattain saatu päätökseen. Myös harvinaiset klassisten veistosten kipsikopiot restauroitiin saneerauksen yhteydessä.OLYMPUS DIGITAL CAMERAFrans Mikael Franzén (C.E. Sjöstrand, 1872) yliopiston päärakennuksen porrashallissa. Franzén (1772–1847) oli runoilija, kirkonmies, piispa, professori ja akateemikko. Franzénilla on suora katseyhteys porrashallin toiselle puolelle sijoitetun Johan Ludvig Runebergin vastaavanlaiseen rintakuvaan.Yliopiston päärakennuksen tyylikäs juhlasali. Ystävällinen vahtimestari ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa, kun pyysin päästä katsomaan juhlasalia. Kiitos siitä!Helsingin tuomiokirkko tammikuisen aamuauringon valossa. Kirkon suunnittelija C.L. Engel ei ehtinyt nähdä luomustaan valmiina ennen kuolemaansa 1840. Kirkon ulkoasuun tehtiin lopuksi huomattavia muutoksia, E.B. Lohrmann. Kirkko vihittiin käyttöön 1852.Tuomiokirkon kattoja koristaa 12 Raamatun apostolia. Apostoli Pietarilla on käsissään kaksi avainta, jotka symboloivat oikeutta päästä taivaalliseen valtakuntaan.Helsingin tuomiokirkon keskipäivän rukoushetkeen osallistui pieni joukko ihmisiä.Helsingin tuomiokirkon yksinkertaisen tyylikkäät sisätilat.Sytytä kynttilä Helsingin tuomiokirkossa.Tuomiokirkon pohjakerroksessa on krypta, jossa on usein näyttelyitä, konsertteja ym. Kesäisin on auki myös kryptan kahvila.Senaatintorin ja tuomiokirkon alue on kesäisin turistien kansoittama. Jokunen reppureissaaja oli löytänyt tänne myös talvella.OLYMPUS DIGITAL CAMERAAutonomian ajan 1809-1917 ensimmäinen suuriruhtinaamme, keisari Aleksanteri I. Kirjoittaja ikuisti Aleksanteri I:n rintakuvan (Ivan Martos 1814) Kansalliskirjaston pihalta v. 2013. Rintakuva on sen jälkeen poistettu tältä paikalta. Alunperin Turussa paljastetun rintakuvan lopullista sijoituspaikkaa ei ole päätetty.Kansalliskirjasto, Unioninkatu 36. C.L. Engel, 1840. Kirjastorakennusta pidetään Engelin hienoimpana työnä, ja se on samalla yksi maailman kauneimpia kirjastoja. Laajennusosa Rotundan suunnittelusta vastasi Gustaf Nyström, 1902-1906.Kansalliskirjaston ns. kupolisali.Kansalliskirjaston friisin koristelua Unioninkadun puolella. Reliefin Filosofia ja lääketiede toteutti ruotsalainen kuvanveistäjä Carl Magnus Mellgren v. 1850.Helsingin ortodoksiseurakunnan Pyhän kolminaisuuden kirkko, Unioninkatu 31. C.L. Engel, 1826. Helsingin Pyhän kolminaisuuden kirkon sisätilat. Keskipäivän liturgia on juuri päättynyt.Kansalliskirjaston jälkeen pohjoisen suuntaan on Unionikadun varrella laajahko Helsingin yliopiston Topelian alue. Rakennusryhmä tehtiin alunperin venäläisten poikien kantonistikouluksi (sotilaallinen sisäoppilaitos), Engel 1824. Sen jälkeen rakennuksissa on toiminut mm. yliopiston sisätautien klinikka.Vastapäätä Topeliaa on Unioninkatu 33b, ns. Uusi klinikka, E.B. Lohrmann, 1842. Peruskorjattu 1982 Suomen Pankin käyttöön.Kaisaniemenkadun ja Unioninkadun muodostamassa kiilassa on Varsapuistikko. Sen patsas ”Äidinrakkaus” (Emil Cedercreutz, 1928) on usein äänestetty korkealle kauneimpien patsaiden listalla. Itse puisto on nimetty uudelleen patsaan mukaan (ennen Kaisaniemen puisto).Unioninkadun loppupään vaaleat rakennukset. Keskellä Kuntien eläkevakuutuksen (Keva) uudehko toimitalo, Käpy ja Simo Paavilainen, 2005.1963 . Unioninkatu 43. Figarol -mainos rakennuksen seinässä, Unioninkatu 45. Rakennus on Kruununhaan yläasteen kuvaamataidon ja käsityön opetustiloina.Unioninkatu 41:n tontti oli ollut tyhjillään n. 40 vuotta sen jälkeen, kun kadunvarren v. 1892 valmistunut kaksikerroksinen talo purettiin 1938. Ylempänä rinteessä ns. Laivurintalo, jonka kapteeni J.E. Lönnberg rakennutti v. 1869. (HKM-kuva v:lta 1963)Kevan ala-aulasta on lasiseinien läpi näkymä Laivurintalolle. Nykyisin talo toimii koulurakennuksena. Kirjoittajalle hyvin tuttu bussipysäkki 1950- ja 60-luvuilta. Pysäkin takana Kevan rakennus.Unioninkatu 45, Einar Flinckenberg, 1923. Sotien jälkeen talossa asui n. 1500 ihmistä – enemmän kuin silloisessa Naantalin kaupungissa. Taloa alettiin kutsua Pikku Naantaliksi.Pikku Naantalia sisäpihalta nähtynä.Matka päättyy Pitkällesillalle, jonne myös Unioninkatu päättyy pohjoisessa.Hyvän palvelun taukopaikka Hav a Java Kevan talon katutasossa. Maukkaan, punasipulilla ryyditetyn tonnikalaleivän sekä kahvikupposen jälkeen blogimies oli valmis ottamaan suunnan kohti rautatieasemaa.
Päiväkotia ja sen piha-aluetta ympäröi kevytrakenteinen, tyylikäs ja luja teräsaita. Sen portin avausmekanismi on ihmeen jäykkä ja hankala avata varsinkin, jos kannat kainalossasi päivähoitoon menevän pikku hoidokin kurahousuja ja eväsreppua. Folkhälsanin Hyvinkään ruotsinkielisen päiväkodin epäkohdat taitavatkin sitten jäädä tähän porttihankaluuteen – kaikki muu, itse toiminta ja hoitohenkilöstö, on saanut paljon kehuja lasten vanhemmilta. Myös meidän isovanhempien, jotka melko useastikin viemme tai haemme tyttäremme nuorinta lasta tähän keltaiseen taloon, on helppo yhtyä näihin näkemyksiin. Ja juu, hyvin meiltä jo tulee ”gumoron”, tai ”gumorron” ihan kahdella ärrällä, kun aamuisin luovutamme Theo-pojan dagiksen hoitsuille. Korona-aikana ei lasta viedä sisälle, vaan pikkuinen jätetään ulko-ovella henkilökunnalle. Jos ovella ei ole ruuhkaa, olen ottanut tavakseni heittää jotakin muutakin kuin huomenia sillä toisella kotimaisella. Tuntuu, että aika usein blogikirjoittaja jopa ymmärretään – ja saan myös vastineen ruotsiksi. Fint! Näitä aamun vuorosanoja on pitänyt oikein harjoitella, ne eivät tule ihan itsestään. Tyvärr!
Marraskuun 6. päivänä maassamme vietetään ruotsalaisuuden päivää. On hyvä hetki miettiä, mitä ruotsalaisuus ja ruotsin kieli on suomalaisille merkinnyt ja merkitsee. Minkälaisia kokemuksia sinulla liittyy ruotsin puhumiseen tai kuulemiseen? Nuoruuteni Helsingissä 1950- ja 60-luvuilla ruotsia kuuli ei ainoastaan Stokkan kulmilla ja kerroksissa vaan ihan kaikkialla. Vanhemmat, kuten kirjoittaja, muistavat hoonoa soomea puhuvat bussien tai ratikoiden rahastajat, jotka ohjailivat sisääntulijoita puisesta rahastajanpöntöstään. Monet heistä tulivat rannikkoseudulta, usein Sipoosta, ja enemmän heillä oli hallussaan ruotsi kuin suomi. Hectorin laulussa Asfalttiprinssi mainitaan arvoituksellinen Sipoon kirkko. Se oli v. 1978 purettu, Waldemar Aspelinin piirtämä hieno jugendrakennus Mannerheimintien puolivälissä, jossa asui paljon Helsingin Raitiotie- ja Omnibus Oy:n henkilökuntaa Sipoosta. Ruotsia kuulin päivittäin myös oppikoulumme läheisellä pysäkillä, jossa vierekkäin odottelivat bussia niin Kulosaaren suomenkielisen kuin ruotsinkielisen koulun oppilaat. En kyllä muista, että meillä olisi ollut minkäänlaista kanssakäymistä keskenämme, miksiköhän? Vastaus on hyvin ilmeinen: koulussa ei tuolloin, hyvistä opettajista huolimatta, panostettu vieraan kielen puhumiseen – vain kirjallinen osaaminen oli tärkeää. Kerran jouduin parikymppisenä kotihippoihin, jossa oli vain suomenruotsalaisia nuoria. En ymmärtänyt heidän nopeasta puheestaan mitään, olin vielä enemmän ulkona kuin engelsmanni New Yorkissa – ja osakseni tuli se ainoa illanviettoihin kuuluva toimitus, jolla saatoin unohtaa osaamattomuuteni. Seuraavana päivänä huomasin unohtaneeni paljon muutakin.
Oli vielä eräs kokemus 1980-luvulta. Olisin todennäköisesti päässyt Ruotsissa pääkonttoriaan pitävän yrityksen Helsingin sivukonttorin johtoon. Kävin jopa esittelykäynnillä Tukholmassa ko. yrityksen johtajiston luona, mutta paluumatkalla kotiin ymmärsin perua hakemukseni tunnetun AV-yrityksen filiaalin vetäjäksi – kielimuuri oli kuitenkin liian suuri. Miten sitten isäni osasi puhua ruotsia oikein hyvin, kun 1930- ja 40-lukujen nuorilta sota katkaisi koulunkäynnin? Isäni ehti käydä Norssia joitakin vuosia, mutta luulen, että se tärkein opinahjo oli Karjakunnan lihamyymälä, jossa hän toimi mm. lihamyyjänä melko pitkään, vuosina 1933 – 1941 (talvisota poislukien). Oli osattava palvella myös ruotsinkielisiä asiakkaita, ja käytäntö opetti ruotsin puhumisen. Kielitaidostakaan ei tosin ollut apua, kun liikkeestä piti eräänä ruuhkaisena lauantaina poistaa etuileva ja häiriköivä humalainen asiakas. Isäni keinovalikoima tilanteen ratkaisemiseksi tuli jostakin aivojen primitiivilokeroista, ja humalikko huomasi pian olevansa selällään kaupan lattialla. Ei loppuseuraamuksia nuorelle myyjälle – muuta kuin suvussa polvelta toiselle kulkeva legenda Unto-vaarin mahtavasta oikeasta suorasta! Itse en ole onnekseni saanut näin raisuja geenejä perimääni, luulen, koska puhumalla on yleensä hankalista paikoista selvitty, ja joskus myös – olemalla vain hiljaa.
Ruotsalaisuus sivusi kirjoittajaa myös avioliiton kautta. Apeltani olisi ollut oiva mahdollisuus saada preppausta ruotsin osaamiseen, mutta hän ei tuonut esille taustojaan eikä taitojaan. Turun rannikkoseudulla nuoruutensa viettäneen appeni isä puhui paremmin ruotsia kuin suomea, ja appeni setä oli täysin ruotsinkielinen. Appeni mielisanoja olivat örfiilarit, hantuukit, pääronat jne. Niitä olisin mielelläni kuullut enemmänkin, mutta yhteinen aikamme jäi melko lyhyeksi. Kaikkea näitä muistelen, kun olen juuri vienyt pikku Theon ruotsinkieliseen päiväkotiin. Jatkan takaisin kotiimme, jossa aamukahvini on jäänyt puolitiehen. Auton radio on auki, ja se on viritetty Yle Vegan kanavalle. Näin on ollut jo muutaman vuoden, ja yllättäen huomaan ymmärtäväni lähes kaiken Vegan kanavalla puhutun. Jag lyssnar på radio, javisst – och jag förstår nästan allt!
Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti Uudenmaankadulta.
Hyvinkään ruotsalainen päiväkoti ja koulu Hyvinkäänkadulta päin. Ruotsinkielinen koulu perustettiin Hyvinkäälle jo 125 vuotta sitten.
Ruokahetki päiväkodissa.
Kenen käsine?
Päiväkotilapsi tutustuu luonnon ihmeisiin.
Hyvinkään synnyssä ja kasvussa on ollut suuri ansio Ossian Donnerilla, joka perusti kaupunkiin Villatehtaan 1800-luvun lopulla. Donnerin muistomerkki: profiilikuva Gerda Qvist ja obeliski Jarl Eklund.
Hyvinkään Villatehdas elää toisenlaista elämäänsä v. 2020.
Hyvinkään Villatehtaan museo sijaitsee keskellä villatehtaan aluetta.
Tuumasta toimeen ja tuurilla Suomenlinnaan. No ei sentään ihan niin, vaan Tor-lautalla! Luulin kyllä, että meitä Kauppatorin rannalla odottavia matkustajia tulisi noutamaan Suomenlinna II, mutta pienempi Tor sopi kuljettamiseen ihan yhtä hyvin. Mistä olin saanut päähäni kevättalvisen Suomenlinnan matkan, en tarkkaan muista. Olivatko merilinnoituksen majakan silmäniskut lumonneet Kaivopuiston rannalla vaeltajan, vai tuliko kimmoke lehtiartikkelista, jossa kuvailtiin Vallisaarta ja sen avautumista suurelle yleisölle kesällä 2016? Joka tapauksessa, kun mökkikausi vihellettäisiin kohta avatuksi, ei enää olisi aikaa Helsingille eikä sen ulkosaarille. Nyt oli toimittava. Kello soimaan puoli kuusi, reppu valmiiksi, matkavaatteet pinoon ja aikaisin nukkumaan. Jos voisi vielä unensa valita, seuraavana yönä toivoisin olevani paraatipukuinen Augustin Ehrensvärd, joka ratsastaisi menestykkäästi poliittisten melskeiden yläpuolella ja saisi lopulta linnoitusurakkansa rahoituksen ja rakennukset päätökseen täysin riippumatta siitä oliko vallassa hatut tai myssyt. Ihme kyllä, uni tuli nopeasti – paljon ennen uniratsuni selkään nousemista.
Päätin lähteä matkaan ilman mitään ennakko-odotuksia. Se oli neuvo, jonka myös vaimoni seikkailijamiehelleen antoi. Ajattelin, että kiertäisin ainakin pääsaaret: Ison Mustasaaren, Susisaaren ja Kustaanmiekan; ja saisin kohteestani jonkinmoisen kokonaiskuvan. Vuosikymmenten takaisesta aiemmasta käynnistä oli vain haalistuneita muistikuvia. Mahtuisiko jokin museokäynti ohjelmaani, ehkä? Entä otanko mukaani painavan teleobjektiivin lintujen kuvaamista varten? Sellainen tuli reppuuni, ja sillä olikin käyttöä: veikeästä ja värikkäästä puukiipijästä, joka hyppelehti Kirkkopuiston vanhan lehtipuun rungolla, napsin kohtalaisen onnistuneita kuvia! Saarilla on selkeät opasteet, joiden avulla pystyy hyvin suunnistamaan ilman jatkuvaa karttaan vilkuilua. Hyvin löytyivät tenalji von Fersen ja Kunikaanportti! Nyt ei oltu koko perheen tavaratalo Puuilossa, jossa 5 mm:n poraproppua etsitään yhtä kauan kuin aikaa menee Susisaaren ympärivaellukseen. Täytyy muuten tunnustaa, että olin suunnitellut Suomenlinnan matkani aika perusteellisesti. Tärkein historiaoppaani oli kirja ”Viapori Suomenlinna” (C.J. Gardberg ja Kari Palsila, Otava 1998), ja saarten yleisesitteistä sain selvät pasmat oman päiväreittini tekemiselle. Voit tilata paperiesitteet Suomenlinnan infosta (info@suomenlinna.fi). Niin tein itsekin.
Melko kankein jaloin astelin 4 tunnin patikointini päätteeksi kohti lauttarantaa ja venäläisten rakentaman Rantakasarmin erästä ruokapaikkaa, jossa toivoin saavani suuhuni jotakin lämmikettä. Sainkin – todella maukasta ja todella kuumaa lohikeittoa! Kauniista kevättalven päivästä huolimatta merilinnoituksella kävi ajoittain kolea viima. Paluumatkan tein päälautta Suomenlinna II:lla. Suomenlinnan lautat olivat vuosien varrella kolautelleet milloin Ryssänsaaren rantakivikoita, milloin sataman laiturirakenteita, mutta tällä kerralla ei mitään ongelmaa – tuuria oli myös paluumatkallamme kohti Kauppatorin rantaa. Vaimoni oli antanut minulle miellyttävän Suomenlinna-päivän ja itse olin antanut hänelle rauhallisen vapaapäivän kotona! Tuliaisina vein kotihengettärelleni ison setin Viaporin Deli & Cafen ruotsalaista näkkileipää – ajattelin sen jotenkin kuuluvan päivän henkeen. Muitakin tuliaisia on reissulta tuotu, mutta niistä ei tässä sen enempää.
Tämän viikonlopun jälkeen enää yksi viikonvaihde ennen joulua. Huh, ja paljon on vielä tekemättä ennen kuin aatto koittaa. Eilinen perjantai oli puuhakas paketointi-ilta – pilteille ja aikuisillekin alkoi valmistua toivottavasti mieluisia joululahjoja. Fonziekin sai pakettiinsa ison koiranluun. Vaatekaapin ylähyllylle piiloon laitettu luu olikin jo syytä paketoida, kun kaapin vaatteemme alkoivat jo haiskahtaa sanonko mille. Pidin vaimoni kanssa keittiötämme pukin pajana ja samalla kuuntelimme ”juutuubista” kaikkea mahdollista joulumusiikkia. Vuosia sitten työmatkalla Pukkilaan kuulin Petran laulamana kappaleen ”Tulkoon joulu” (säv. ja sanat Pekka Simojoki). Upea laulu ja entisen Tiktak-yhtyeen solistin herkkä tulkinta! Myös eilen lahjapaketin naruja kähertäessämme kappale säväytti. Kuka oli kappaleen sovittaja, sitä tietoa en löytänyt. Voin kuvitella tästä melodiasta monia ja toisistaan poikkeavia sovituksia, myös puhtaasti instrumenttikappaleita joulun tunnelmaa nostamaan.
Pian edessä oleva ja kontolleni annettu tärkeä joulutehtävä on kuusen haku. Se on stressin paikka, ei käy kieltäminen. Vaimoni toiveena on saada kotiimme kapea latvakuusi tai joka tapauksessa kapea ja säännöllinen puu. Hän varmaan muistelee aikoja, kun nuorempana hain lähimetsän kaadetuista ja sinne unohdetuista puista vankkaoksaisen latvakuusen. Eivät ne kuuset täydellisiä olleet, mutta vuosien saatossa alkavat siltä tuntua. Viime vuosina olen pitänyt perinteenä hankkia joulupuu samalta, Sebastian Lindholmin näköiseltä kuusenmyyjältä lähikauppamme parkkipaikalta. Rantakulman metsien luonnonkuusi on lopulta aina kelvannut ja saanut koristeltuna jopa ihailevia katseita. Mutta usein joulupuumme on vaatinut tuunaamista: nuo oksat lyhemmiksi, ja vielä vähän tuoltakin; ja käännetäänpäs kuusi sittenkin noin päin. Kuinkahan käy tänä vuonna? Oksasakset on jo esillä – poraa tuskin tarvitaan.
Tänä vuonna näyttää tulevan lumeton joulu Etelä-Suomeen. Siltä alkaa vaikuttaa. Kukapa ei toivoisi valkeaa lumipeitettä, joka koristelisi jouluiseksi mustan maan. Sitä toivoo myös jokainen valokuvausta harrastava – kun se paras talvikuva ikinä on vielä ottamatta. Olen joulukuussa kierrellyt metsiä ja peltoja kameroineni, mutta aika vaatimattomia talvikuvia on kamerani kennoon piirtynyt hämärän ja lumettoman maan takia. Mutta jos tumma metsä on suomalaiselle tuttuakin tutumpi, onko se sitä myös ranskalaiselle? Mitä jos vähän tuunaan niitä kuvia? Joulukuun alkupuolen kuvissa oli onneksi vähän lunta – Pohjolan valkean joulun illuusiosta on pidettävä kiinni. Avasin luukun 14 – kamerani muistikortin luukun – siirsin bitit tietokoneeseeni ja ryhdyin puuhaan. Sitä ennen haluan toivottaa kaikille lukijoilleni ja satunnaisille vierailijoilleni Oikein Hyvää Joulua 2013!
Kuvista ja muita kuulumisia 