Poutapilviä ja puntarpäitä

9 heinäkuun, 2019 Tekijä kontra

Kesä on pian puolessavälissä, ainakin allakan mukaan. Koko vuosi on ollut meidän pienelle ruokakunnallamme yhtä vilskettä, kun isovanhempia on tarvittu avuksi jos ei ihan päivittäin, niin ainakin muutaman kerran viikossa. Mökkimmekin on ollut jo pari kertaa nuorten kesävieraittemme kortteerina. Vanhimman lapsenlapsemme 18-vuotispäiviäkin on vietetty. Yritän tehdä yhteenvetoa vuoden toisesta kvartaalista, kuin yritysjohtaja ikään, koska pelkään, ettei raportin laatimiselle jää muutamaan päivään aikaa – meitä tarvitaan taas! Tyttäremme parivuotias majoittuu luoksemme viideksi päiväksi, kun perheen muu väki lähtee reissuun. Valtakunnan julkkispsykologit varmaan ehdottaisivat nojatuoleistaan, että hei haloo isovanhemmat, teidän tulee olla terveesti itsekkäitä! Koska te itse relaatte? Palatte pian loppuun! No näinhän se on, mutta onko muitakin vaihtoehtoja? Täältä pesee ja linkoaakin, kun vielä pystyy. Tulee vielä aika, kun ei muista lapsiensa eikä lastenlastensa nimiä, ja omissa nimissäkin on tekemistä!

Raportin tekohan lähti hyvin liikkeelle! Eikä yhtään valitustakaan tähän mennessä. Mielelläni kyllä urputtaisin rivitalomme uudesta melkein-naapuristamme, joka laitatti oman etu- ja takapihansa pihasuunnitelmat uusiksi. Kirjoittaminenkin tässä tökkii, kun timanttisaha nostaa ulkona kierroksiaan. Suunnitelmat enteilivät jotakin kohtalaisen suurta, mutta kun sitten puutarhafirma tuli alueellemme parilla työkoneellaan, kymmenillä säkeillä sepeliä ja muurikiviä, yhteinen taka-aitakin purettiin koneiden alta, valkeni lopulta projektin mammuttimaisuus! Ennen (kauan sitten) jokainen värkkäsi itse käsipelillä kohtuullisen kokoisen pationsa, hankki sinne tuoliryhmän ja sen reunoille, luonnonkivien rajaamiin penkkeihin muilta saatuja kukkataimia. Oliko uusi naapuri suivaantunut viereisen asukkaan jättitrampoliiniin ja sen alituiseen vinguttamiseen? Nyt muuria rajaviivalle, saattoi kulkea ajatus! Alan taas ymmärtää omakoti–ihmisiä, jotka haaveilevat kellertävästä unelmastaan valkoisilla nurkkalaudoilla vaikka Nurmijärveltä, keskeltä ei mitään! Oikeasti, oma rivitaloyhtiömme ja sen sijainti, on todella kiva. Ollut jo 41 vuotta. Haikealta tuntuisi täältä mihinkään lähteä. Meillä on jopa pitkälle viety jätteiden lajittelukin. Toimii aika hyvin, paitsi silloin, kun joku kippaa muoviroskiin lavallisen styroksia, tai heittää loisteputket lasiastiaan tai kulahtaneen aurinkovarjonsa metallikeräykseen!

Panin vauhtia raporttini tekemiseen, mutta ei auttanut, aika loppui kesken. Tyttäremme 2-vuotias oli jo asettunut taloksi. Ensimmäinen yö meni melko hyvin, hienoa! Ja kun sunnuntain sää alkoi näyttää ihan kesäiseltä meteorologien pelotteluista huolimatta, keksin lähteä pikkumiehen kanssa luontoon, oikeammin läheisen hevostallin laajoille aukeille. Harmaa aamu vaihtui lämpimäksi päiväksi; poutapilvet nousivat kohta kirkkaalle taivaalle. Jokivarressa viitakerttunen lauloi yhä, sinisiipiä lennähteli ympärillämme ja mesiangervon tuoksu huumasi kulkijat. Peltotietä oli hyvä kävellä.Tästä pikku kaveristahan saattaisi tulla jonkinlainen kasvitieteilijä, kun niin tottuneesti lähti puntarpään tähkä pieneen kouraan lähemmin tutkittavaksi? Myöhemmin sunnuntaina olin tyttäremme J-tytön kanssa lomalaisten koiranulkoiluttajana. Lenkkimme vei Kytäjärven maapadolle, ja kurkkasimme myös salaperäisiin, rapistuneisiin kartanorakennuksiin. Kysyin nuorelta seuralaiseltani, kuuleeko hän heinäsirkan siritystä? Sanoi kyllä kuulevansa. Kuinka on isoisän laita? Nyt tuli paha paikka. Kuulen siritystä, mutta taidanpa kuulla sitä kaiken aikaa! Kuulen siis kesän ääniä myös talvella, lohduttauduin – ja nappasin kukkaniityltä suuhuni makoisan ahomansikan, juuri kun tummat pilvet häivyttivät poutapilvet, ja puiden lehdille ropisi ensimmäiset sadepisarat.