Olin viikolla asiakaskäynnillä Helsingissä. Täydessä linja-autossa oli tunnelmaa ja perille päästiin vain vähän aikataulusta myöhässä. Tapaamiseni meni mukavissa, jouluisissa merkeissä ja aloin hankkiutua paluumatkalle. Bussini lähtöön oli vielä aikaa yli tunti. Käytin aikani, kuten aiempinakin vuosina tuttuja katuja kierrellen ja Helsingin komeita rakennuksia ihaillen.
Nappailin kuvia sieltä täältä ihan vain omaan arkistooni ja muistoksi joulukuun Helsingin käynnistäni. Pieni digikamera on valokuvaajan mainio matkakumppani. Kaupunki oli koristautunut lukuisilla jouluvaloilla, ja erilaisia myyntikojuja oli nyt enemmän kuin ennen: Esplanadien välissä (Tuomaantori), Narinkkatorilla Kampissa ja jopa Rautatientorilla (siellä, mistä 1960- ja 70-luvulla bussit kiirehtivät Kaisaniemen kadun kanjonia ylös pohjoiseen ja itään). Kaikki vaikutti aika idylliseltä.
Mutta ne kerjäläiset! Ilmiö on karmea ja epäinhillinen. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miten ja miksi kerjälästen annetaan olla polvillaan katujen kulmissa, senttejä anellen, Pohjolan viimassa ja pakkasessa. Jos, kuten jotkut väittävät, ilmiön takana on rikollisuutta, pitäisi mielestäni näiden rikollisten jäljille päästä hyvinkin helposti, estää ketjun toiminta ja lopulta kerjääminen. Jos taas kysymys on kerjäläisten henkiinjäämisestä, silloin en ymmärrä sitäkään vähää. Missä on meidän inhimillisyytemme? Ehkä me hyväosaiset näemme vain itsemme ja vaadimme ”vähemmällä enemmän”, mikä slogan pisti silmiini ohi kiitävän Pirkka-rekan kyljestä.
Ei, kerjäläisistä en ottanut valokuvia. Miksi olisin? Kuvaan mieluummin meitä tavallisia suomalaisia, meitä ”onnen kerjäläisiä”.
Mikonkatu jouluvaloissaan
Dianapuisto
Torninpiha
Rautatieasema
Narinkkatori Kampissa
Katukahvila
Vastaa